Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

Mission Impossible - Fallout - elokuvan arvostelu



mahdoton tehtävä fallout
Genre: Toiminta
Ohjaus & käsikirjoitus: Christopher McQuarrie
Päätähdet: Tom Cruise, Henry Cavill, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Simon Pegg
Kesto: 147 min.

"We'll figure it out."

Mission Impossible - Fallout on kuudes Mahdoton tehtävä -elokuva, joista ensimmäinen tehtiin 22 vuotta sitten. Näitä kaikkia elokuvia tähdittänyt Tom Cruise oli tällöin 34-vuotias ja nyt 56-vuotiaana tämä Amerikan oma Jackie Chan saattaa edelleen muut toimintatähdet häpeään silkalla omistautuneisuudellaan ja kunnianhimollaan. Nykyajan suurimpiin globaaleimpiin tähtiin edelleen kuuluva Cruise tekee kaikki ne asiat, jotka hänen roolihahmonsa Ethan Hunt tekee ruudulla. Hän hyppää lentokoneesta, rakennuksista ja roikkuu helikopterista asettaen itsensä vaaraan ja näytellen samaan aikaan. Valtaosa elokuvan stunteista rakentuu käytännöllisistä efekteistä ja käytössä ei ole green screeniä, stunttimiestä, tai ylipaljon cgi:tä. Ja juuri tämän vuoksi elokuvan toimintakohtaukset ovat niin intensiivisiä ja jännittäviä, koska jotenkin me vain alitajuisesti vaistoamme, että ne tapahtuvat oikeasti. Tähän kun vielä yhdistetään se, että ne toimintakohtaukset on kuvattu lähes parhaalla mahdollisella tavalla, niin tältä kantilta parempaa toimintaelokuvaa saa tovin verran odotella.

Kasvoin lähes yksinomaan toimintaelokuvien parissa, mutta en tiedä luokittelisinko enää itseäni erityiseksi toimintaelokuvien ystäväksi. Tai ehkä siihen ovat vain syynä nykyiset toimintaelokuvat, jotka eivät kykene luomaan vavahduttavaa ja omaperäistä tarinaa, sekä sille samaistuttavaa inhimillistä sankaria. Näihin kun saadaan vielä kunnon pahis, stuntit ja kameratyö, on kasassa täydellinen toimintaelokuva. Osaltaan ehkä minua myös vierastuttaa se kadonnut taito tehdä yksinkertaisen tehokas toimintaelokuva, jollainen mielestäni tämän vuotinen Tomb Raider oli. Monet toimintaelokuvat kun tuppaavat olemaan vähän turhan paisutettuja niin toiminnan kuin tarinankin puolesta.

Christopher McQuarrie ja Tom Cruise ovat tehneet aiemminkin yhteistyötä. McQuarrie on ohjannut Rogue Nationin ja ensimmäisen Jack Reacherin. Tämän ohella hän on ollut käsikirjoittamassa edellä mainittujen lisäksi Operaatio Valkyrieta, Edge of Tomorrow'ta ja The Mummya. Mahdoton tehtävä on parhaita toimintaelokuvasarjoja koskaan, vaikka sekin kompuroi pahasti heti toisen osansa kohdalla. Sarjan vahvuus lienee siinä, että miten erilaisia osia toisiinsa nähden se on onnistunut toimittamaan. Jokaisella kerralla elokuvan on ohjannut eri mies ja käsikirjoitusosastollakin vaihtuvuus on tainnut olla tiiviinpuoleista. Nyt on ensimmäinen kerta kun tasan sama ohjaaja ja käsikirjoittaja, eli McQuarrie, tekee toisen elokuvan peräkkäin. Se näkyy tutuista rakennuspalikoista kootussa tarinassa, joka on periaatteessa jatkoa edelliselle elokuvalle. Sen sijaan mitä tulee elokuvan toiminnalliseen puoleen, niin siltä osin se saattaa valtaosan kilpailijoistaan häpeään.

Juonelliset lähtökohdat ovat tiivistettävissä kutakuinkin siten, että Ethan Huntin IMF-tiimi joutuu kilpailemaan aikaa vastaan yrittäessään korjata vikaan menneen operaation ostaa plutonium pois terroristien ulottuvilta. Juuri tuon vikaan menneen operaation nojalla omat eriävät intressinsä asiaan omaava CIA saa keploteltua oman viiksekkään agenttinsa, August Walkerin (Cavill), avustamaan Huntin tiimiä paikkausoperaatiossa.

Sanoin aiemmin, että toimintaelokuva tarvitsee ensimmäisenä vavahduttavan ja omaperäisen tarinan. Tätä seulaa Fallout ei läpäise kuin puolittain, sillä tarina kierrättää useita tuttuja ja aiemmin nähtyjä elementtejä tarinassaan, ja siltä kantilta elokuva ei tunnu erityisen tuoreelta. Periaatteessa pahikset aikovat räjäyttää pommin, ellei heitä estetä ja jälleen väärät identiteetit ovat pääosassa sekoittamassa pakkaa uudelleen. Loistavaa tässä on kuitenkin se, että elokuvan juoni palvelee toimintaa ja nopeatempoista elokuvantekoa täydellisesti. Kuin Indiana Jonesilla Kadonneen arkin metsästyksessä, Ethan Huntilla ei ole mitään mahdollisuuksia pysähtyä. Katsoja on jatkuvasti tuolinsa reunalla ja tarinan jokainen cliffhanger vain kasvaa loppua kohden.

Silti yksinkertaisen oloisesta tarinasta on saatu yllättävän mutkikas. Elokuvan parit tehtävien alustukset ovat pitkiä ja täynnä yksityiskohtia. Se saa vähän nostamaan käsiään pystyyn avun merkiksi, ellet ole kyennyt jättämään arjen stressiä teatterin ovelle. Mutta toisaalta kun sieltä saa poimittua talteen ne perinteiset kuka, mitä/miten ja ehkä myös miksi, niin ei siinä sen kummempia. Ja kyllä elokuva matkan varrellakin tarjoaa pieniä muistutuksia siitä, että mitäs täällä taas oltiinkaan tekemässä. Dialogiakaan ei parane liikaa päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisaalta on ilahduttavaa vaihtelua, että ison budjetin kesäinen toimintaelokuva vaatii katsojaltaan hieman osallistumista ja keskittymistä.

Toisaalta taas kun tämä todella vauhdikas ja intensiivinen elokuva rasittaa monipuolisesti kaikkia aisteja sen 2,5 tuntia, eikä malta siinä välissä oikein missään kohtaa hellittää kunnolla, niin se käy vähän väsyttäväksi. Katsoin elokuvan 3d:nä. Kiihtyvä tarinatahti kirjaimellisesti alkoi jo ripeästä kävelystä. Siihen päälle vielä jatkuvasti läsnä oleva musiikki, joka antaa suuntaviivat kulloisenkin kohtauksen päällimmäiselle tunteelle. Elokuvan nimenkin pitäisi olla jo monikossa.

Tarinassa on näitä erityisesti kylmän sodan vakoiluelokuville tuttuja isoja tarinallisia twistejä, kun läsnä on useita toimijoita omien motiiviensa kera. Minulla on usein vaikeuksia pitää näistä isoista twisteistä ja minun pitäisi katsoa vaikkapa The Matrix uudelleen tarkemmin selvittääkseni, miksi sama "älä tuota mihinkään" -mentaliteetti siellä toimii minulle. Tässä kohtaa voin vain arvailla, että se vaikuttaa liian teennäiseltä keinolta sekoittaa saman tien pakka uusiksi ja siirtyä jo loppuun tallatulta polulta uudelle polulle antaen samalla elokuvalle valtavan adrenaliinipiikin. Se pakottaa minut passiiviseksi katsojaksi. En jaksa enää arvailla tai jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu, jos läsnä on useita täysin ennalta arvaamattomia äkkikäännöksiä uusiin suuntiin. On yksi kohtaus, jossa näyttää että ensin pahis on vetänyt pidemmän korren. Sitten Hunt astuu esiin ja vaikuttaa nakittaneen pahiksen. Sitten kolmas osapuoli, jonka osallisuus on ollut lähes nolla tähän saakka, tulee kuin tyhjästä ottaen tilanteen herruuden. Ja lopuksi shokeeraavasti paljastuu, että pahis onkin ollut koko ajan niskan päällä.

Joten tiivistäen en periaatteessa pidä tarinassa siitä, että se muistuttaa minusta edeltäjäänsä Rogue Nationia keinoiltaan. Hyvissä puolissa jo mm. edellä mainitun toiminnallisuuden ohella tarina tuo kaiken vilskeen keskelle huumoria hyvin luonnollisella tavalla osana toimintaa. Eli ei mitään irrallisia one-linereita, tai mitään muutakaan alleviivattua ja pakotettua huumoria. Joko ne näkymättömät pienet silaukset ovat luonnollisesti hauskoja, tai sitten et edes huomaa komediaa. Mission Impossible Fallout ei ole sanan perinteisessä mielessä hauska toimintaelokuva, koska yleensähän tämä tarkoittaa, että elokuva on joutunut tekemään kompromisseja tarinansa suhteen ja se ei ota itseään vakavasti. Mutta Fallout yrittää loistavan ja hauskan toiminnan ohella olla elokuvanakin niin hyvä kuin mahdollista.

McQuarrie on löytänyt myös mukavan tavan tuoda kaikki tutut hahmot mukaan elokuvaan, eikä vain istuttaa esimerkiksi Ving Rhamesia koko elokuvaa jossain pakussa näytön äärellä supattamassa Huntin korvaan. Sivuhahmoille löydetään omat pikku draamankaarensa ja viitataan myös heidän hahmojensa historiaan, sekä kehityskaareen elokuvien aikana. Elokuvan dramaattinen tunnelma ja esim. Huntin konflikti Ilsan kanssa rakentuu aika paljon heidän jakamansa historian kautta. Ellei aiempi osa ja vanhemmista edes hieman ole muistissa, niin tämä jää vähän torsoksi. Pidän siitä, että hahmoilla on omia moraaleitaan ja tarkoitusperiään, mutta siitä huolimatta loppukädessä hyvikset ovat hyviksiä ja pahikset pahiksia.

Joten lyhyesti sankarista ja hänen haavoittuvaisuudestaan, joka on toinen askel hyvässä toimintaelokuvassa. Ethan Hunt on alusta saakka ollut superagentti, joka jo ensimmäisessä osassa roikkui sormivoimin kiinni junan katolla. Hän on vähän kuin supersankari, mutta jotenkin hänen ympärilleen onnistutaan jatkuvasti luomaan vaaran tunnetta. Onhan hänellä toki oma kryptoniittinsa, nimittäin vitivalkoinen moraalinsa. Hän pelastaa yhden hengen juuri nyt, vaikka se asettaisi tulevaisuudessa vaaraan miljoonat, koska jälkimmäinen on "sen ajan murhe". Hahmo on tietenkin erittäin pidettävä sankari ja ei ole väliä näkeekö ruudulla edessään Huntin vai Tom Cruisen, sillä Cruisekin on rakentanut itselleen määrätietoisesti vuosikymmenten varrella erittäin pidettävän kaverin imagon, joka asettaa itsensä vaaraan viihdyttääkseen yleisöä. Häntä on yksinkertaisesti helppoa kannustaa. Lisäksi Hunt saatetaan sellaisiin tilanteisiin, joista yleisö ei oikein tiedä, että miten ihmeessä hän niistä selviytyy. Se luo väkisinkin jännitystä ja riemua sitten kun hän jollain odottamattomalla tavalla selviytyy voittajana.

Kolmantena askeleena tulee pahis. Tässä on vähän se sama ongelma kuin aiemmissakin Mahdottomissa tehtävissä, eli pahis ei ole järin muistettava. Tai siis tavallaan on, mutta alussa taistellaan kasvottomia vihollisia vastaan ja jahdataan pelkkiä nimiä. Pahikset ilmestyvät vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, jopa vasta takakaarteessa. Kun miettii Goldeneyeta, niin olisikohan samanlainen lähestymistapa ollut tehokkaampi paitsi dramaattisessa mielessä, niin myös leikannut hieman elokuvan kestoa. Sitä kautta motiivia olisi voitu rakentaa henkilökohtaisemmaksi pelkän väsyneen rahan, tai maailman puhdistamisen sijaan.

Nyt tulevat yhtenä klimppinä viimeiset kohdat, eli toimintakohtaukset ja kameratyö. Tällä osastolla elokuva loistaa kirkkaammin kuin lähes mikään muu. Samanlaista loistoa olen nähnyt viimeksi Mad Max: Fury Roadissa ja edellisessä James Bondissa. Elokuva alkaa nasevasti vähän kuin kauhuelokuvan tekniikalla, jossa ensin tarjotaan pieni säikäytys ja sen jälkeen seuraavassa kohtauksessa hyödynnetään tämän luoma jännittynyt tunnelma, jossa jokainen varjoinen nurkka näyttäytyy uhkana.

Henry Cavill voi käyttää tätä elokuvaa, josta huokuu hänen halukkuutensa stunttityöskentelyyn, suorana perusteena sille, miksi hänestä pitäisi tulla seuraava James Bond. Ensimmäinen on laskuvarjohyppy lentokoneesta ja tämä toimintaelokuvalle arkipäiväinen asia on toteutettu äärimmäisen tyydyttävästi. Cruisen ja Cavillin kypärien sisällä on jonkinlaiset valot, että heidän kasvonsa näkyvät kunnolla. Hypättyään cgi-myrskyn sekaan he näyttelevät kokonaisen kohtauksen vapaapudotuksessa, tai ainakin Cruise, jonka kasvot näkyvät koko ajan selvästi mukaan hypänneen kameramiehen lähikuvassa.

Tässä vaiheessa Cruisen ja Cavillin hahmojen välillä on vielä mukavaa pientä kukkotappelua, mutta tämä tuttu aspekti hylättiin hyvin nopeasti. Ehkei sille vain löytynyt elokuvan dynaamisesta vauhdista sopivia välejä enää. Tai sitten molemmat hahmot ovat loppukädessä rautaisia ammattilaisia ja kun he operoivat "vihollisalueella" kutakuinkin loppuelokuvan ajan, niin molemmat keskittyvät onnistumiseen tässä mahdottomassa tehtävässä.

Tuosta laskuvarjohypystä alkaa lähes bondmaiseen eleganttiuteen yltävä pukujakso, joka oli kaikessa hienovireisyydessään ja melko sulavassa tyylikkyydessään suosikkini. Siihen sisältyy aivan loistavasti toteutettu nyrkkitappelu, joka on kuvattu selkeästi pienen välimatkan päästä leveällä linssillä. Eli katsoja näkee selkeästi tappelijat, ympäristön ja toiminnan. Yksi otos sisältää useita liikkeitä ennen leikkausta, mikä linssivalinnan ohella kertoo esimerkiksi, että tappelun harjoittelemiseen on käytetty aikaa ja näyttelijät ovat halukkaita laittamaan itsensä likoon stunttien sijasta. Taistelussa on erinomainen rytmi, raskaita iskuja ja sen haluaisi katsoa välittömästi uudestaan. Näissäkin on aina riskinsä, että liiaksi harjoitellusta ja koreografioidusta tappelusta tulee kuin tanssi. Eli se on liian siisti ja kumpikaan osapuoli ei tunnu olevan kunnon vaarassa, jolloin taistelun tarinankerronta ontuu. Kun nyt tuli jo heti alussa Jackie Chan vedettyä mukaan, niin hän on mestari, mitä tulee fyysiseen näyttelyyn ja taisteluiden draamankaareen.

Oikeastaan kehutaan nyt saman tien lähes kaikki elokuvan toimintakohtaukset, sillä ne ovat sen arvoisia. On eräänlainen autotakaa-ajo tai väijytys, jossa kuvataan ensinnäkin koko autoletkaa useaan kertaan todisteeksi, että kohtaus toteutettiin tässä mittakaavassa. Ainakin hetkellisesti. Kohtauksessa on läsnä massiivinen jännitys, koska Ethan Huntin puhtoinen moraali joutuu kovalle koetukselle. Autoissa on viattomia poliiseja, jotka tekevät vain työtään ja heidän kimppuunsa on hyökkäämässä säälimätön rikollisjoukko, joka ei aio jättää todistajia. Miten hemmetissä Ethan nappaa autoletkasta haluamansa ja ennen kaikkea samalla estää rikollisia teloittamasta ketään? Näin rakennetaan viimeisen päälle kiinnostava toimintakohtaus ja toteutus oli elokuvan luoman ison odotuksen arvoista.

Jos pidin suunnattomasti edellisen elokuvan moottoripyöräilystä, niin tässä se oli pienimuotoinen pettymys. Ehkä se johtuu siitä, että olen katsonut hieman liikaa cgi:hin liittyviä videoita viime päivinä. Täten en voinut välttyä ajattelemasta, että paljonko tuosta päristelystä oli tietokoneella luotua ja pelkästään se epäilevä tunne riittää romuttamaan lähes kaiken. Siinä on läsnä lukuisia läheltä meneviä autoja, jotka ovat yksi yleisimpiä koneella renderöitäviä objekteja. Toiseksi kamera vaikuttaisi useissa kohdin leijuvan ilmassa kun se seuraa Cruisea ja myöhemmässä vaiheessa elokuvaa häntä jahtaavaa motoristia, mikä on sekin tavallisesti merkki cgi:stä. Ja välillä näyttäisi jopa siltä, että ajajat ja moottoripyörä olisivat kokonaan tietokoneella luotuja. Joskin jätän mahdollisuuden sille, että jokin valo ja vauhtiefektit vain saivat minulle hämilleni. Osia siitä on varmastikin jälleen kuvattu aidosti jollain tyhjillä kaduilla, mutta kun muu elokuva painottuu enemmän käytännöllisiin efekteihin, joita höystetään cgi:llä, niin mielestäni väittäisin tässä osasten vaihtaneen vähän paikkoja. Etsin tuota vielä Youtubesta, mutta sieltä löytyi "Paris Motorcycle Chase" -nimellä vain ote tuon pitkän kohtauksen loppuosa. Ja siihen en tässä viittaa, se on noita liikenneympyrän autoja ja ehkä myös poliiseja lukuun ottamatta aitoa tavaraa. Toki ymmärrettävästi motskarilla pelleily on hengenvaarallista touhua, jossa yksi kaatuminen viattomistakin vauhdeista voisi laittaa päätähden ranteen pakettiin. Yksi cgi:n hyviä puolia on se, ettei ihmisten tarvitse enää asettaa henkeään alttiiksi. Nostan sen kuitenkin huomiona esiin ja ehkä jossain vaiheessa saan vahvistuksen suuntaan tai toiseen.

Loukkaantumisista puheen ollen läsnä on elokuvan loppupuolella juoksu kaupungissa kattoja pitkin, jossa Cruise mursi nilkkaansa. Se on elokuvassa mukana sellaisenaan. Hän hyppää katolta toiselle (valjaissa) ja yhden lyhyeksi jääneen hypyn päätteeksi hän jää käsillään roikkumaan katon reunalta. En muista enää oliko tämä tarkoitettukin näin, mutta joka tapauksessa juuri tuossa hypyssä hänen jalkansa on vähän huonossa asennossa osuessaan seinään ja kräks. Siitä Cruise kuitenkin vetää itsensä vielä ylös ja lähtee suunnitellusti juoksemaan, vaikkakin kunnolla ontuen.

Paljon on mainoskiertueella puhuttu myöskin lopun helikopteritaistelusta, jossa jälleen kerran kaverit näyttelevät kohtausta läpi liikkuvista helikoptereissa. Ei voi muuta ku hattuu nostaa. Ja Cruise on itse näistä toisen puikoissa halliten helikopteria ja näytellen kohtausta samanaikaisesti. Tuo omistautuneisuus ja halu tehdä katsojalle nautittava elokuvakokemus saattaa suuni hymyyn. Aivan poikkeuksellisia ja massiivisia toimintakohtauksia koko elokuvan täydeltä, joissa koitetaan parhaansa mukaan vältellä huijaamista.

Elokuvan äänisuunnittelu on sekin hyvin vakuuttavaa ja minua ei ihmetyttäisi nähdä elokuvaa muistettavan Oscar-ehdokkuudella. Kuulostaa mahtavalta ja vaarallisesta, kun moottoripyörällä ajetaan kovassa vauhdissa läpi suoraa pylväskäytävää. Pientä kaikua, moottorin revittämistä, laatat renkaiden alla ja ohi raskaasti suhahtavien pylväiden luoma ilmanvirtaus. En näistä hirveästi ymmärrä ja liian harvoin osaan kiinnittää huomioni, mutta nyt oli jotain aistillisesti ikimuistoista. Kuin itse olisi ajanut sitä moottoripyörää, tai myöhemmin ollut mukana putoavassa helikopterissa.

Toimintansa puolesta Mission Impossible - Fallout on poikkeuksellinen elokuva ja oikeastaan jopa jossain määrin ennennäkemätönkin, mikä on harvinainen sana näinä päivinä. Valitettavasti tämä tarjoillaan vähän raskaassa ja uuvuttavassa paketissa, joka on valettu samasta muotista kuin Rogue Nation. Toiminnaltaan unohtumaton elokuva, joka tuntuu samaan aikaan rikolliselta ja oikealta jättää tällaiseen arvosanaan.

★★★½

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen

Mitä arvostelussa jäi huomaamatta, tai mainitsematta? Oletko ameriikan serkkujen kanssa samalla linjalla ja elokuva ansaitsisi viisi tähteä? Jaa näkemyksesi muille alla olevan kommenttikentän kautta!

Kommentit