Star Wars: The Last Jedi (2017) - Arvostelu

Genre: Sci-fi / Fantasia / Seikkailu
Ohjaus & käsikirjoitus: Rian Johnson
Päätähdet: Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, John Boyega 
Kesto: 152 min.

"Let the past die".

Kotimaisella mittarilla vuoden toiseksi isoin ensi-ilta on nähnyt päivänvalon. Kuten jo trailereista pystyi päättelemään, The Last Jedi noudattelee jossain määrin isojen suuntaviivojensa suhteen Imperiumin vastaiskun kaavaa. Vaikka osa tarinakuvioista kiertääkin tuttua rinkiä, niin joukkoon on kuitenkin onnistuttu lisäämään muutamia superkutkuttavia elementtejä. Loppukädessä elokuvan vahvuus on se, ettei mikään mene kuten ennakkoon olisi voinut ajatella, vaan elokuva onnistuu pitämään yleisönsä varpaillaan. Suurinta negatiivisuutta elokuvan kohdalla aiheuttanee se, että siinä missä The Force Awakens ratsasti periaatteessa vanhalla nostalgialla pohjustaen uutta ja pitäen samalla tukevasti kiinni menneestä, niin The Last Jedi pyrkii päästämään monessakin suhteessa irti vanhasta. Voisi sanoa, että uudet ja tulevat Star Wars episodit ottavat tässä elokuvassa ensimmäisiä itsenäisiä askeliaan.

The Force Awakenshan loppui siihen kun Rey on viimeinkin löytänyt mysteerisellä saarella asuvan, parran kasvattaneen Luke Skywalkerin, ja on luovuttamassa tälle syvää viisautta huokuvalle munkkihahmolle valomiekkaa. Kaikki kapinallisten ongelmat ovat ratkeamassa. Se yllättävä tapa, miten The Last Jedi ja Luke tästä jatkaa, asettaa tyylillisen suunnan elokuvalle ja samalla symboloi sitä, miten Star Wars -universumiin uuden trilogian tulevaisuudessa luova Rian Johnson haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Hän ei halua vain seurata J.J. Abramsin jalanjälkiä, vaan jättää sarjaan oman kädenjälkensä. Riippunee loppukädessä katsojan henkilökohtaisesta mausta ja sisällöllisistä odotuksista, miten hän siinä tämän elokuvan kohdalla onnistuu. Samalla elokuvan viimeisessä kohtauksessa todennäköisesti kylvetään siemenet Johnsonin omalle trilogialle, joka on vasta suunnittelun alla.

Juoni jakanee kansojen mielipiteitä, sillä läsnä on hyviä ja hieman joutavampiakin kuvioita. Taas kerran yhdessä The Last Jedin lukuisista juonilangoista pitää soluttautua vihollisten alukselle sabotaasihommiin, eihän samaa ole ollutkaan kuin jokaisessa uudessa Star Warsissa ja valtaosassa vanhojakin. Lisäksi jälleen kerran pahikset ovat löytäneet kapinallisten tukikohdan ja heti elokuvan alussa pyörähtää käyntiin kovaääninen avaruustaistelu, joka tärisyttää teatterin penkkejä kuin paraskin sotaelokuva. Musiikkiosasto on löytänyt uuden tavan soittaa jälleen vanhoja Star Wars -melodioita vähän eri tavalla ja painotuksilla, sekä tutusti esimerkiksi Han Solosta puhuttaessa orkesteri soittaa tutunkuuloisen musiikillisen motiivin, eli lyhyen pätkän Han Solon teemamusiikkia.

Kaikki Reyn, Luken ja Kylo Renin sisältämät kohtaukset ovat heittämällä elokuvan parhaimmistoa. Sen sijaan tarinan kivijalkana olevat armeijakuviot ovat melko kuluneita ja kenties turhankin itsevarmoja mahtipontisuudessaan. Leialla on esimerkiksi yksi kohtaus, josta olisi mukava saada selitys, että mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtui ja miksi tälläinen valtavaa hämmennystä aiheuttava hetki oli välttämätöntä sisällyttää elokuvaan. Oma teoriani on nimenomaan se, että elokuvalla on useammankin hahmon kohdalla tapana vetää mattoa katsojan jalkojen alta ja kiusoitella. Että takana ei ole muuta syytä kuin pelkkä ylimääräisen jännityksen ja vau-efektin hakeminen, mutta siinä mentiin pahemman kerran metsään tässä kohtaa.

Uusista hahmoista rohkenen mainita kaksi pressikiertueellakin tiiviisti mukana olleen näyttelijättären hahmoa. Laura Dern näyttelee oudosti puetettua vara-admiraali Holdoa, joka toimittaa elokuvassa lyhyen puheen sisällä kytevästä toivosta, joka tuo enemmänkin mieleen Nälkäpelin. Oikeastaan kaikki Holdon tekemiset ovat vähän heikosti ja huolimattomasti kirjoitettuja. Kelly Marie-Tran puolestaan esittää Rosea, joka on huoltonainen kapinallisten pääaluksella. Hahmo on oikeastaan naismainen vastine Finnille, mikä on sekin hieman outo ratkaisu. Se on kuitenkin sanottava, että Kelly-Marie Tran on roolissaan loistava, olipa itse roolihahmosta mitä mieltä tahansa.

Vanhat uudet kasvot jatkavat siitä mihin jäivät. John Boyega on erittäin hyvä machomaisen vahvassa ja komedisessa roolissaan, eli han solomaisena vastikkeena. Mikäli ensimmäinen elokuva kuului yksinomaan Daisy Ridleylle, niin nyt toisessa episodissa Adam Driver nousee rinnalle ja jopa ohi. Ihmismäinen pahis Kylo Ren aloittaa tarinan jälleen epävarmana ja haavoittuvaisena teinikakarana, joka on aina elämässään elänyt suurten odotusten ja paineiden alla. Vahvojen mieshahmojen varjossa, jotka eivät ole epäröineet torua kärsimätöntä poikaa ja tarttua jatkuvasti kaikkiin tämän virheisiin ja puutteisiin. Jo viime osassahan paljastettiin, että Luke Skywalker vastasi Kylo Renin koulutuksesta ja nyt pääsemme näkemään mitä sellaista kaksikon välillä tapahtui, joka jätti paitsi syvät arvet Lukeen, myös sysäsi Kylo Renin kohti pimeää puolta. Kylo Renin hahmo kehittyy elokuvan aikana eniten ja osaan fanipalautteestakin on vastattu. Lisäksi Johnson lyö elokuvalle ominaiseen tapaan mattoa pois Kylo Renin kohdalla katsojan jalkojen alta ja väläyttelee jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Siemeniä kylvetään siihen tahtiin, että erilaisia teorioita ja arvailuja on kohta yhtä paljon liikkeellä kuin Game of Thronesin kohdalla.

Luke Skywalker taas on erakkona salaisella planeetalla syystä, ja hän elää siellä luonnonantimilla kuin Bear Grylls konsanaan. Hänen odotetaan alkavan kouluttaa Reyta, mutta asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Mahtavasta Luke Skywalkerista luodaan ristiriitainen illuusio, jossa katsoja ei ole enää varma onko jedismi jotain jaloa ja suurempaa, vaiko pelkkiä hokkuspokkustemppuja ja miekan heiluttelua. Se on melkoinen saavutus, kun 7 elokuvan jälkeen onnistutaan edes jollain tasolla kyseenalaistamaan jedien voima, motiivit ja asema universumissa. Rey taas saapuu saarelle etsimään vastauksia ja juuriaan. Isän ja äidin identiteetti on edelleen hakusessa, ja elokuva ottaa jälleen kaiken irti kiusoitellessaan katsojia.

Tietysti kaikki loputkin ykkösosasta tutut hahmot on jollain tavalla onnistuttu elokuvaan ahtamaan sisään. Esimerkiksi kuumakallemaisella ja ylisankarillisella Poe Dameronilla on oma pieni juonikuvionsa, jossa hänelle opetetaan kantapään kautta johtajuutta. Leia taas komentaa tutusti kapinallisten armeijaa, joka on joutunut Ensimmäisen ritarikunnan armeijan hampaisiin. Pahisten armeijaa komentaa kenraali Hux, jota varten Domhall Gleeson on jälleen kaivanut esiin sisäistä natsiaan. Hux on tässä elokuvassa täysi komediahahmo, jonka kustannuksella nauretaan kutakuinkin jokaisessa hänen kohtauksessaaan. Hän on haudanvakava ja nyrpeä kynnysmatto, jota oikein kukaan ei ota vakavasti. Vähän kuin Tähtien sodan oma vänrikki Nappula.

Teknisesti The Last Jedista on paha juurikaan napista. Etenkin kun tribuutinomaisesti eritoten kasinokohtausten kuvaustyyli, näyttelijöistä eritoten Finnin ja Rosen tapa näytellä, leikkaustyyli ja jopa lavasteet henkivät mukavalla tavalla sitä alkuperäistä trilogiaa. Elokuvan voisi sanoa olevan suuri, mutta onko se sittenkään oikeasti suuri Star Wars -elokuvien tasolla? Tapahtumapaikat toki vaihtelevat melkoisella tahdilla, mutta ei ruudulla mitään Naboota, tai Reyn kotimaailman kaltaista tilavuutta ja illuusiota kokonaisesta maailmasta kuitenkaan nähdä. Ikään kuin tästä The Last Jedin maailmasta olisivat ihmismäiset olennot sukupuuton partaalla, eikä tarinaan oikeastaan liity mukaan yhtäkään merkittävää hahmoa kapinallisten, tai ensimmäisen ritarikunnan ulkopuolelta. Täten tuntuu oudosti, ettei tämä sota ainakaan tässä elokuvassa juurikaan koskettaisi ketään ulkopuolista. Ja mikäli ensimmäinen ritarikunta tämän taistelun voittaisi, niin se tuskin olennaisesti lisäisi galaksin kurjuutta? Vähän olisin siis kaivannut jonkun jokamiesmäisen hahmon kautta perspektiiviä tähän sotaan ja mitä se taas tarkoittaisikaan, mikäli pahikset tämän voittaisivat? Force Awakensissahan sitä oli ainakin kun näytettiin miten ihmislapsia ryöstettiin Storm Troopereiksi koulutusta varten jne.

Ainoa suurempi teknisen puolen napinan aihe on, että tämän kokoluokan produktiolta kuitenkin toivoisi vähän laajempia kuvakulmia ja pidempiä otoksia, sekä monimutkaisempia kohtauksia. Esimerkiksi valtaosa keskusteluista esitettiin perinteisenä vuoropuheluna, jossa näytettiin vain yhden näyttelijän kasvot kerrallaan. Myöskään trendikästä ja tunnelmallista keinoa, jossa kamera on guillermo del toromaisesti koko ajan pienessä liikkeessä ja samalla tarinankerronnan jatkeena, ei käytetty. Toki tätä kaikkea osaltaan rajoittaa ymmärrettävästi se, kun limittäin kulkee useita eri tarinoita. Niiden välillä hypitään melko paljon ja etenkin loppua kohti tahti kiihtyy huomattavasti, millä kasataan vauhtia ja jännitystä kohti kliimaksia. Eli eipä tässä näin monta hahmoa ja tapahtumapaikkaa sisältävällä tarinalla oikein voikaan käyttää noita edellä kaipaamiani elementtejä, ellei sitten elokuvaa suunniteltaisi alusta lähtien hyvin yksityiskohtaisesti ja johdonmukaisesti kohtaus kohtaukselta. Se tuskin olisi kovin järkevää, kun ottaa huomioon millä tahdilla Disney on monottanut viime aikoina Star Wars-ohjaajiaan. Tuossa kun olisi jo sitouduttu vahvasti tietynlaiseen elokuvaan ja leikkaushuoneeseen jäisi vähemmän pelivaraa. Olipa rakenteesta mitä mieltä tahansa, niin vähemmän lahjakkaan ohjaajan käsissä siitä olisi tässä muodossa voinut tulla valtava sekasotku. Johnson kuitenkin onnistuu vaihtelemaan eri tarinoiden ja tapahtumien välillä todella luontevasti, ja rytmittämään tapahtumien vauhdin toisiinsa sopivaksi. Ei siihen oikeastaan edes tule liiemmin kiinnittäneeksi huomiota.

Jos nyt vielä palataan tarinaan, niin on erittäin harvinaista, että tämän kokoluokan elokuva on yhden ainoan miehen käsikirjoittama, tai nimiin laitettu. Alkuperäinen Star Wars on sydämeltään nuorten elokuva ja uudet elokuvat ovat sinnepäin siirtymässä takaisin. Läsnä on nykyajan isolle viihde-elokuvalle ominaisesti paljon pientä komediaa ja elokuva on yllättävänkin kepeä tyyliltään kun ottaa huomioon, että tässä kuitenkin ollaan sodassa ja toimintaakin riittää. Osa komedisista säväyksistä tuntui ainakin ensialkuun vähän liikaa pakotetuilta, mutta toisille tuli hörähdeltyä ihan makoisasti siitä huolimatta, että itsekin odotin armotonta synkistelyä. Joten toisella katsomiskerralla tähän kaikkeen suhtautunee vieläkin paremmin ja avoimemmin. Jotkut katsojista hörähtelivät myös Luken saaren luolan muodolle, joka oli jäänyt tahattomasti vähän kiusallisen muotoiseksi.

Eläinrintamalla nähdään uudenlaisia otuksia, joista ennakkoon markkinoitiin Porgeja, jotka ovat sekoitus hamsteria, pingviiniä ja pöllöä. Muutamien eliöiden mukana oloa on yritetty perustella juonellisilla elementeillä, mutta vähän alleviivaava ja yliperusteleva maku niistä hetkistä jäi. Mikään olento ei suostunut olemaan vain taustalla, tai vilahtamaan ohimennen. Kun kerran on kehitelty uusia mönkiäisiä, niin kaikista piisaa lähikuvaa. Pohjimmiltaanhan tässä on vain kehitelty söpöjä eläimiä lisäämään uusien hahmojen ohella oheistuotemyyntiä. Tutusti kuten monissa muissakin franchiseissa, lelukauppoihin ilmestyy uusimmat mallistot elokuvan ensi-iltapäivänä. Samalla ne tulevat vetoamaan niihin kymmenvuotiaisiin vekaroihin, jotka elokuvaa vanhempiensa seurassa pääsevät katsomaan. Nykyajan paisuneiden megaelokuvien täytyy yksinkertaisesti pyrkiä vetoamaan mahdollisimman suureen kohdeyleisöön. Toki toisaalta Star Warshan on aina jossain mielessä vienyt katsojansa galaksiin far far away stimuloiden mielikuvitusta. Joten siinä mielessä on mukavaa ja luonnollista, että yritetään keksiä jotain uutta.

Ehkä parin tapahtumapaikan kohdalla olisi voinut miettiä vähän pidempäänkin. Meille tarjoillaan kasinomeininkiä monte carlomaisella planeetalla, joka jäljittelee kaikissa käänteissään oikeaa maailmaa, mikä on vähän tylsää ja mielikuvituksetonta. Kaiken lisäksi tuolla planeetalla lähinnä vain sähellettiin kauheassa kiireessä sinne tänne. Toki se tarjosi viihdettä ja yhden aikas hienon takaa-ajon, sekä kenties tuli pohjustaneeksi Johnsonin tulevia trilogioita. Lopussa taas päädytään yhtäkkiä planeetalle, joka muistuttaa samanaikaisesti Imperiumin vastaiskun jääplaneetasta Hothista, sekä Sithin koston lopputaistelun paikkana toimineesta laavaa ja vulkaanista tuhkaa sisältäneestä planeetasta, Mustafarista. Lopputaistelun tapahtumat ja kuvat tuovatkin vuoroin mieleen niin Imperiumin vastaiskun kuin Sithin kostonkin. Ehkä se on ajateltu tribuutiksi, mutta mielestäni uniikimmalla ympäristöllä lopun tapahtumista olisi voinut saada vieläkin enemmän irti unohtumattomia kuvia ja tapahtumia.

Eli on paljon hyvää ja joitain pienempiä asioita olisi voinut tehdä vähän paremminkin. Pidin erityisesti siitä miten elokuva oli noteerannut faniteorioita ja pyöri kiusoitellen muutamissa kohdissa niiden ympärillä, sekä varmasti aiheutti käänteillään lisää villejä teorioita. Samoin oli herkullista, miten elokuva sai kyseenalaistamaan omat aiemmat käsityksensä muutamista elokuvan hahmoista ja heidän polkunsa aiheuttivat yllätyksiä. Saippuadraaman ja kaukopuheluiden ohella syntyi paljon avaruusromua ja -räminää. Olin pitkän aikaa hämilläni poistuttuani teatterista, sillä elokuva ei tosiaan ollut odotetunlainen. Loppukädessä henkilökohtainen maku ja odotukset määrittänevät sen missä määrin elokuvan sisällöstä nauttii. Mutta kun olen tässä elokuvaa pitkään miettinyt kiihkottomasti omana itsenään, niin olen alkanut pitää siitä yllättävän paljon. Tokkopa tämä kenenkään suosikiksi kohoaa, ja miten voisikaan kun sarjaan kuuluu Imperiumin vastaisku, mutta ei tämän pitäisi kenekään inhokiksikaan yltää. Sisältö jakanee mielipiteitä, mutta elokuvana tämä on tunnelmallinen, viihdyttävä ja mielestäni kuitenkin loppupeleissä jopa erittäin hyvä, vaikkakin hieman epätäydellinen. The Last Jedi tuntuu Star Wars -elokuvalta ja se ponkaisee reippaasti eteenpäin kohti tuntematonta, mikä on melko harvinaista.


Odotukset, vangitsevuus ja teema ***½

Näyttely ****
Audiovisuaalinen elämys ****

Juoni/käsikirjoitus ***
Uudelleenkatseluarvo ***½
Viihde ****

★★★★☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja