Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

Hölmö nuori sydän - elokuvan arvostelu



hölmö nuori sydän
Genre: Draama / Kotimainen
Ohjaus: Selma Vilhunen
Käsikirjoitus: Kirsikka Saari
Päätähdet: Rosa Honkonen, Jere Ristseppä, Pihla Viitala, Ville Haapasalo
Kesto: 102 min.

Pakollisen tauon tuomaa ruostetta lähdetään karistamaan vaatimattomasti elokuvalla, josta odotin vuoden parasta kotimaista. Selma Vilhusen ohjaama ja käsikirjoittama ensimmäinen täyspitkä elokuva, Tyttö nimeltä Varpu, kun oli omissa kirjoissani paras kotimainen vuosikausiin. Se kertoi koskettavan arkisen tarinan sisältäen yhteiskunnallista arvoa ja erityisesti kokemattomat pääosanäyttelijät loistivat. Tuo elokuvahan kertoi hädin tuskin toimeen tulevasta yksinhuoltajaäidistä, sekä hänen pienestä tyttärestään.

Kaikki tämä on läsnä Hölmössä nuoressa sydämessäkin, joka on nuorisotarina Itä-Helsingin ahdistavista lähiöistä. Lenni (Ristseppä) on 15-vuotias peruskoululainen, joka asuu kerrostaloasunnossa äitinsä kanssa. Isä ei ole enää kuvioissa ja äiti juoksee iltaisin baareissa, minkä johdosta kenties pojan ja äidin välit eivät ole kovinkaan tiiviit. Ylimääräistä rahaa ei arvatenkaan ole, sillä elokuvan alussa asunnosta kannetaan ulos vanha halvan mallinen putkitelkkari, vaikka leffa sijoittuu kuitenkin ihan nykyaikaan.

Luonteeltaan skeittarin lailla pukeutuva Lenni on pidättäytynyt ja hiljainen, mutta pinnan alla kytee herkkyyden rinnalla aggressiivisuutta. Hän on ikäisekseen heiveröinen ja pienikokoinen, minkä vuoksi isot pojat kiusaavat häntä. Lenni janoaa tuntea yhteenkuuluvuutta, mutta hän on ajautunut kaveripiiriin, jossa herkkyys katsotaan heikkoudeksi ja hänen on pakko esittää. Hän syyllistyy elokuvan alkuvaiheissa rasistisiin heittoihin, mutta elokuva esittää sen muilta kopioituna käyttäytymisenä, jota hän ei täysin ymmärrä ja allekirjoita. Itseasiassa elokuvan varrella hän jatkuvasti arastelee sanoa asioista omaa mielipidettään peläten torjutuksi tulemista. Hän haluaa miellyttää ympärillään olevia ihmisiä ja se vie hänet elokuvan kuluessa vaikeuksiin, kun hän tavallaan vain ajautuu tilanteisiin, koska hän ei kykene tai uskalla tehdä omia päätöksiään.

Toinen päähenkilömme Kiira (Honkonen) on niin ikään 15-vuotias ja Lennin kanssa samalla luokalla. Kaksikkomme on pitänyt hauskaa pari viikkoa takaperin, mutta seksuaalisesti aktiivisen Kiiran näkökulmasta kyse oli vain kertaluontoisesta hellyttelyhetkestä. Nimittäin elokuva alkaa modernin tanssin harjoituksista, jonne Lenni tulee halunaan hengailla Kiiran kanssa. Itsekeskeisen draamakuningattaren vikaa omaava Kiira kieltäytyy kaikkien nähden, kenties hieman nolostuneenakin.

Kiiran äiti (Viitala) on puolestaan niin ikään yksinhuoltaja, jolla on tytön lisäksi vielä kolme selvästi nuorempaa poikaa ahtaassa kerrostaloasunnossa. Koti on vaatimaton, sekaisin ja meluisa. Kiira joutuu jakamaan huoneensa yhden veljensä kanssa ja äiti vaatii lähes aikuiselta tytöltään entistä enemmän vastuuta ja apua kotona. Äidin hermot ovat kireällä ja jaksaminen kovilla. Etenkin kun äidiltään huomiota ja myös omaa rauhaa kaipaava Kiira nostaa väärästä äänensävystäkin riidan pystyyn.

Joten kun Lenni soittaa myöhemmin samana iltana tanssiepisodin jälkeen ja uusii tarjouksensa, äitinsä kanssa juuri riidellyt Kiira tarttuu tähän otolliseen aikaan tulleeseen tarjoukseen. Lennillä on kämppä tyhjänä ja tällöin näemme ensimmäistä kertaa, millaisia nuoria ihmisiä nämä kaksi pohjimmiltaan ovat. Näissä kohtauksissa hahmot voittavat katsojan puolelleen elokuvan kuvatessa sitä hellyttävää höpsöyttä ja hoipertelua, jota kärsimätön teinirakkaus voi pitää sisällään.

Tosin oli Kiiralla toinenkin syy Lennin luokse tuloon, sellainen jota hän ei uskalla kohdata yksin. Hän on nimittäin raskaana ja Lenni on isä, mitäs nyt? Kiira haluaisi pitää lapsen ja hänen seurastaan huumaantunut Lenni toteaa vain, että jos sä haluut, niin kai me sit se pidetään. Tästä alkaa hahmojen matka lapsuudesta kohti aikuisuutta. Leffa tarjoaa välittömästi karun totuuden heidän valmiudestaan vanhemmuuteen, sillä välittömästi kerrottuaan raskaudesta Lennille, nuoren parin seuraava ajatus on riemu omaan asuntoon pääsemisestä. He hyppäävät pilviin haaveilemaan modernin minimalismin tyyliin sisustetusta asunnosta ja videotykeistä, käyvät asuntonäyttelyissä. Pari haluaa luoda unelmaperheen, jollaista heillä ei ole. Mutta pian todellisuus hiipii esiin, koska heillä ei ole rahaa, eikä ammatillista koulutusta. Romeosta ja Juliastamme tuntuu siltä, että he voivat luottaa vain toisiinsa. Ja sehän on ongelma, koska he ovat alaikäisiä. Periaatteessa heillä on siis kahdeksan kuukautta aikaa kasvaa lapsesta aikuiseksi ja saada asiansa, sekä ihmissuhteensa kuntoon. Se ei ole helppoa, sillä tytöllä on paha tapa työntää herkästi ympäriltään kauemmaksi hänestä välittävät ihmiset, joka realisoituu myöhemmässä vaiheessa elokuvaa paljon puhuvin tavoin.

Pääosan huomiosta vie kuitenkin Lenni, joka löytää kaipaamansa ohjaavan isähahmon naapuruston Jannesta (Haapasalo). Hän on päättäväinen, karismaattinen ja suorasanainen mies, joka tuntuu tietävän miten asiat ovat. Lenni liittyy hiljalleen tiiviimmin Jannen kaveripiiriin, josta hän saa ympärilleen turvallisen ja hyväksyvän porukan. Mitä nyt meille paljastetaan hiljalleen ripotelluin vihjein tämän kaveripiirin olevan joukko räjähtämispisteessä olevia äärioikeistolaisia, joiden johtajaksi Lennin ylöspäin katsoma Janne paljastuu.

Tässä vaiheessa tarina muuttuu sosiaalipoliittiseksi kommentaariksi, jota on alusta alkaen ripauksin alustettu kuvaamalla monikulttuurista elinympäristöä ja siellä tapahtuvaa äärioikeiston nousua, joka näkyy Lennin jokapäiväisessä elämässä. Kun sitten Jannen siipien suojassa pyörivä poika tapaa elämän kasvotusten ja ei löydäkään tuosta vain työtä ilman minkäänlaista koulutusta, niin Jannen poppoolla on vastaus valmiina, eli maahanmuuttajat. Siitä alkaa Lennin radikalisoituminen ja elokuvan kompuroiminen, sillä pojan taival uusnatsiksi ei ole riittävän uskottava. Se alkaa tuntua liian pinnalliselta, eikä Lennin dramaattiselle muutokselle löydy riittävän painavia syitä ja mitä hän sellaisella edes saavuttaisi muuta kuin purkaisi patoutunutta vihaansa. Tämän jälkeen tarinan käänteissä alkaa näyttäytyä enemmänkin harkittu ihmisen kädenjälki kuin oikea elämä, jota se haluaa jäljitellä. Luultavasti olisimme tarvinneet enemmän aikaa Lennin uusnatsikokemuksille ja hänen suhteelleen Jannen kanssa ja ehkä vielä jotain lisää taustaa Lennin hahmolle. Mieleeni tulee täyden kympin elokuva This Is England, joka pyöri samojen aiheiden parissa eri painotuksin onnistuen kasvattamaan dramaattisia panoksiaan johdonmukaisesti loppua kohden, sekä kuvaten paremmin päähahmonsa yhteenkuuluvuuden tunnetta neonatsiryhmän sisällä. Hölmössä nuoressa sydämessä emme oikein ymmärrä miksi, tai pikemminkin emme koe sitä tunnetta, mikä hänet sinne ajaa ja siellä pitää.

Pääosanesittäjät Jere Ristseppä ja Rosa Honkonen tekevät hyvinkin onnistuneet roolisuoritukset ahdistuksen, hämmennyksen ja patoutuneen turhautumisen täyttäminä teineinä. Heidän välinen kemiansa on erinomainen ja kokemattoman nuoren rakkauden sisältämä hellyys, kärsimättömyys, kömpelyys ja epävarmuus nostattaa useaan otteeseen hymyn huulille, ellei jopa aiheuta hieman nostalgisia tuntemuksia. Dialogi tuntuu luonnollisesta ja puheen rytmi aidolta, mikä tosin hetkittäin tapahtuu selkeyden kustannuksella, mikä ei kuitenkaan haittaa jos sieltä välillä yksi sana vähän jää arvuuttelun varaan.

Elokuva käyttää musiikkia harkiten ja pääosan ajasta kuuluu vain hiljaisuutta, sekä vaimeita ympäristön ääniä, mikä on käsikirjakamaa ahdistuksen ja jännitteiden kuvaamisessa. Kuva on hieman rakeinen ainakin hetkittäin, mikä viestinee halpojen kameroiden sijaan enemmänkin sinne dokumenttimaisen realismin tehokeinojen puolelle. Monet kohtaukset on kuvattu enemmänkin käsivaralta, tai ainakin antaen kameran elää, mikä kuvaa päähahmojen tunteiden myllerrystä, hapuilua ja jännitteitä. Kuvissaan elokuva saavuttaa ehdottomasti metsästetyn karuuden ja tuo eteemme visuaalisesti uskottavan betonisen maailman, jossa on olemassa tietynlaista raakaa ja yksinkertaisesta kauneutta, joka tosin voi helposti toisenlaisesta näkökulmasta näyttää vaaralliselta ja tukahduttavalta vankilalta.

Oscar-ehdokkuuden lyhytelokuvastaan saaneen kaksikon Vilhunen ja Saari yhteen paluu ei ihan yllä rakentamiini massiivisiin odotuksiin, ja elokuvan ylle asettelemani vuoden parhaan kotimaisen kruunu jää lunastamatta. Siitä huolimatta kansainvälisen ja ajankohtaisen aiheen ympärillä pyörivä elokuva on kunnianhimoinen yritys, joka jää kuitenkin liian harmittomaksi ja pinnalliseksi. Se ei tuo mitään uutta keskusteluun.

★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen | Facebook

Saapi kommentoida, jakaa ja muuta.

Kommentit