Pieniä suuria valheita (2018) - elokuvan arvostelu

Genre: Komedia / Draama
Ohjaus: Matti Kinnunen
Käsikirjoitus: Kinnunen & Juha Koiranen
Päätähdet: Mikko Nousiainen, Niila Nousiainen, Santtu Karvonen, Seppo Halttunen
Kesto: 94 min.

Pieniä suuria valheita on eräänlainen talvinen versio iloisen kesäisestä maalaiskomediasta. Sen pääosaa näyttelevät oikean elämän isä ja poika, jotka elokuvan avauskuvissa ajavat talven pimeydessä kohti katsojia, jos muistan oikein trailerista (ei sillä, että olisin tullut hieman myöhässä näytökseen). Eli kyse ei ole siitä perinteisestä vasemmalta oikealle liikkeestä, joka signaloisi eteenpäin menemistä, vaan nyt on jätetty jotain taakse ja ollaan vähän kuin pakosalla. Tästä kertoo myös matkan päässä odottava kalustamaton kämppä, joka sijaitsee Harmaakedon pienessä, mutta tiivishenkisessä kylätaajamassa, jonka pyhän kolminaisuuden muodostaa kirkko, koulu ja Taavitsaisen kodinkoneliike.

Harmaakedon seurakunta on antanut Harry-isälle työtä talkkarin apumiehenä, koska ihmiset ansaitsevat suorapuheisen kirkkoherra Jaatisen (Halttunen) mukaan toisen mahdollisuuden. Täällä Harryn on kuulemma hyvä kääntää uusi sivu elämässään, sillä kukaan ei tiedä hänen menneisyydestään. Mutta jotenkin nämä arat asiat ovat välittömästi puheenaiheena ensin seurakunnan kahvipöydässä ja myöhemmin pitkin kylänraittia. Näitä menneisyyden asioita en aio tietenkään paljastaa, koska niillä arvuuttelu on yksi elokuvan alkupuolen vahvuuksia imien katsojaa mukaan tarinaan.

Harryn menneisyys on jättänyt syvät haavat myös tämän kuoreensa sulkeutuneeseen poikaan. Arka Simo etsii koulussa varovaisesti omaa paikkaansa tarkkaillen muita. Hän todistaa jatkuvasti erään pojan joutuvan koulussa kiusatuksi poikaporukan toimesta, johon kuuluu koulun lätkätähti Teemu Taavitsainen. Simo päättää lopulta puuttua asioihin ja antaa kiusaajille potut pottuina jääden kuitenkin kolttosestaan kiinni.

Kun tapahtumien tola ei ole täysin selvä, joutuu vielä ulkopuolisena nähtävän Simon sana Teemun versiota vastaan. Koulun rehtori on kirkkoherran vävy, isä-Taavitsaisen ystävä ja hyvin tietoinen Simon käytöksestä edellisessä opinahjossa, joten luonnollisesti Simo nähdään tilanteessa rettelöitsijänä. Kouluun osapuolen välistä keskustelua varten kutsuttu Harry alkaa tietenkin ottaa tästä yksipuolisesta kohtelusta kierroksia ja tulee samalla vahvistaneeksi itsestään liikkuvat juorut niin isä-Taavitsaisen (Karvonen) kuin rehtorinkin silmissä. Kun sana tästä selkkauksesta lähtee kiertämään, muuttuu isän ja pojan arki ahdistavaksi.

Harry ei suinkaan jätä ristiretkeään oikeuden ja totuuden puolesta tähän. Järkevän aikuisen tapaan Harry lähtee Taavitsaisten luo saattamaan oikeaa syyllistä vastuuseen, sekä hakemaan synninpäästöä pojalleen. "Kypsä" isä-Taavitsainen ei kuitenkaan enää edes noteeraa Harryn olemassa oloa, mutta perheen äiti keskustelee normaalin ihmisen tavoin Harryn kanssa. Äiti-Taavitsainen puhelee välikohtauksesta vähättelevään ja pakoilevaan sävyyn, miten lapset ovat lapsia ja ei niitä häkissäkään voi pitää. Ääni muuttuu kuitenkin kellossa Harryn syyttäessä suoraan Teemua kiusaajaksi hyssyttelyn sijaan, jolloin äiti nousee sanaakaan sanomatta ylös sohvalta ja korjaa juuri tuomansa viinerit, sekä kahvin pois pöydästä. Tämä keskustelu oli tässä ja juuri tällaiseen kolkkoon, vähäeleiseen huumoriin Pieniä suuria valheita onnistuneesti nojaa.

Nousiaiset tekevät pääosissa vahvaa työtä ja isä-poika -dynamiikka näkyy myös kameran edessä. Erityisesti Mikko väläyttelee useasti Harryn roolissa, joka haaveilee vielä voivansa ottaa taka-askelia ja palata vanhaan elämäänsä unohtaen menneet. Etenkin kun Harry tuntee olevansa enemmänkin pelkkä uhri. Juuri tästä tuntemuksesta kumpuavan katkeruuden ajamana, hän ei aio antaa koulun tapahtumien vain olla, mutta tämä ristiretki johtaa loppumattomaan sotatilaan. Se taas johtaa Harryn tuntemaan syyllisyyttä pojalleen jälleen aiheuttamastaan taakasta ja asioiden pahentamisesta.

Joten kun myöhemmässä vaiheessa tarinaa avautuu mahdollisuus kääntää kärsimys pysyväksi voitoksi suuren valheen kautta, niin Harry tarttuu siihen kaksin käsin ja perhe saa ikään kuin emotionaalisen kiristämisen kautta sympatiaa ja menestystä. Näin kaikki ongelmat ratkeavat kuin sormia napsauttamalla ja Harrykin saa ylennyksen. Eikä tässä tarvinnut kuin hylätä periaatteensa, myydä itsensä ja uskomuksensa. Se on kova paikka Harrylle, joka oli ehkä vähän asettanut itsensä muiden yläpuolelle pyrkien aina kaikessa totuuteen. Mutta miksi puhua aina totta, jos se vain tuhoaa ja ihmiset eivät sitä kestä. Jos joskus pieni valkoinen valhe on paikallaan, niin miksei myös isompikin valhe? Etenkin jos se vain korjaa vääryyden.

Tämä suuri valhe ei tietenkään johda henkiseen onneen perheen sisällä. Tästä on mainio kohtaus, jossa isä ja poika syövät joulupöydässä ja nyt heillä on kaikkea, mitä elokuvan alussa puuttui. Mitä nyt he eivät ole enää niin läheisiä, mitä kuvataan pitkän pöydän vastakkaisissa päissä aterioimisen kautta. Pöydässä käytävä dialoginvaihtokin on kuvattu aina kuuntelevan henkilön olkapään takaa kamera kuvatessa noin pöydän korkeudella. Se saa puhujan, sekä hänen sanottavansa vaikuttamaan kuuntelijasta etäiseltä ja merkityksettömältä. Olkapään takaa kuvaaminen viestii myös tietynlaisesta varautuneisuudesta kuuntelijan osalta. Elokuva tekee muutenkin ihan kelpo työtä otosten asettelujen saralla repien jo puhtaasti niiden kautta huumoria. Esimerkiksi heti ylennyksensä jälkeen tulevassa seurakunnan dialogittomassa kahvipöytäkohtauksessa otos muistuttaa jopa vähän asettelussaan Da Vincin Pyhää ehtoollista.

Elokuva ruotinee mukavoitunutta ja erilleen ajautuvaa nyky-yhteiskuntaa, jonka itsekkäät jäsenet ovat kyyristyneinä omiin pieniin itseriittoisuuden kupliinsa. Sieltä on sitten hyvä muodostaa vastakkainasetteluja, tuomita muita ja ummistaa silmänsä ympäröiviltä ongelmilta odottaen, että jospa ne katoaisivat itsestään, tai jos joku muu tekisi jotain. Tämä kuvastuu erityisesti Taavitsaisten kautta, joiden lastenkasvatuskin tuntuisi olevan mallia, että annetaan olla ja puututaan vasta kunnes on pakko puuttua, ja silloinkin syitä etsitään ensisijaisesti muualta. Ehkä elokuva vihjaa jääkiekko-ottelun kautta, millaiset eväät tällä tavalla annetaan maailmalle. Toisaalta vastuun kantamisen suhteen on omat ongelmansa myös Harrylla.

Draamansa puolesta Pieniä suuria valheita jää lopulta hieman latteaksi lupaavista aineksistaan huolimatta. Samoin sen eräänlainen Andrei Zvyagintsevin Rakkautta vailla -elokuvan tapainen, kunnianhimoinen yhteiskuntakritiikkikin jää muhimaan vaille viimeistä selkeyttävää silausta. Nämä kauneuspilkut eivät kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö kyseessä olisi viehättävä ja hauska pieni elokuva kekseliäässä käärössä.

★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen

Pysykää lähettyvillä, sillä jouluaattona heitän eetteriin perinteisen listauksen vuoden parhaista elokuvista kuvausten kera.