Älä koskaan vihaa elokuvaa

Tämä on eräänlainen vetoomus oppia lapsuudestamme, jolloin jokainen uusi elokuva oli jännittävä lahja. Tuolloin ajatuksiamme ei hallinnut perinteinen arvoajattelu ja sijoittelu huonoihin sekä hyviin, vaan näimme asiat enemmänkin joko meitä kiinnostavina, tai ei-kiinnostavina. Näin oli myös elokuvien kohdalla.



Nykyään elämme eksessiivisessä "kaikki tai ei mitään" -kulttuurissa, jossa selviytyäksemme olemme nopeita sullomaan asioita yksinkertaisiin lokeroihin. Yleensä jokin asia on yksinkertaisesti joko aivan parasta, tai sitten se on syvältä. Haluamme saada kaikki mahdolliset asiat eteemme valmiiksi jonkinlaiseen parhausjärjestykseen suodatettuna ja tällainen arvoajattelu hallitsee kaikkea ajatteluamme. Me yksinkertaistamme asiat mustaksi ja valkoiseksi, hyväksi tai huonoksi. Se on hyvin pinnallinen, rajoitettu ja tukahduttava tapa katsella tätä harmaata maailmaa.

Arvoajattelu johtaa erityisesti elokuvista puhuttaessa loputtomiin väittelyihin, joista ei jää käteen mitään konkreettista tai kehittävää. Se on ympyrässä kulkemista, jossa samat keskustelut toistuvat. Lisäksi arvosta vääntäminen johtaa helposti puolustussotaan, jossa tunnekuohussa objektiivisuus sekä nyanssit katoavat ja alamme puhua suoraan sille eriävän mielipiteen omaavalle osapuolelle, ja näin ajaudumme hiljalleen kauemmas ja kauemmas itse asiasta.

Mutta mikäli arvosta puhumisessa on edes hieman järkeä, niin elokuvan vihaamisessa sitä on vaikea nähdä. Kenenkään ei pitäisi vihata jotain elokuvaa. Siitä ei vain ole kenellekään mitään hyötyä, kaikkein vähiten sinulle itsellesi. Vihaaminen kun tarkoittaa sitä, että annat jonkin asian oikeasti vaivata ja vaikuttaa sinuun, viedä energiaasi ja rajoittaa ajatteluasi sekä näkökulmaasi. On lukemattomia syitä joiden vuoksi ei välttämättä pidä jostain elokuvasta, mutta vihaaminen on aivan oma lukunsa.

Myös huono elokuva on lahja. Ne ovat mitä parhainta oppimateriaalia, sillä ne näyttävät käytännön tasolla, miten asioita ei kannata tehdä. On paljon helpompaa nähdä vikoja, kuin yrittää selvittää, miksi jokin elokuva on niin hyvä. Erityisesti jos kyseessä on teknisesti ei niin huippuunsa hiottu tuotanto, kuin jokin Ingmar Bergmanin elokuva. Ja hänelläkin oli uransa alkupuolella omat oppivuotensa, jolloin hän ohjasi omienkin sanojensa mukaan melko kehnoja elokuvia ja myöhemmällä iällään toivoi, että muutaman niistä voisi kadottaa maan päältä.

Elokuvan vihaaminen haittaa myös käytännön tasolla. Voit esimerkiksi jättää katsomatta jonkin elokuvan vain sillä perusteella, että se vaikuttaa samanlaiselta kuin vihaamasi elokuva. Entä jos vihaamasi elokuvan ohjannut kaveri pyöräyttää seuraavaksi loistavan elokuvan? Aika lailla jokainen elokuvantekijä kun tekee uransa varrella myös heikompia tuotoksia.

Kun kiihkoissasi hyökkäät keskustelussa jotain elokuvaa kohti pistävin ja ehdottomin sanankääntein, sekä riviesi välistä huokuu, että minä olen oikeassa ja muut väärässä, niin millaiseksi luokittelisit sellaisen ihmisen, joka periaatteessa luulee tietävänsä kaiken vain koska hän tietää jotain? Millainen kuva hänestä välittyy?

Hyvän, hedelmällisen keskustelun avain on nöyryys ja kunnioitus. Myös elokuva-arvostelut ovat keskustelua. Voit olla vaikka kuinka fiksu ihminen ja taitava kirjoittaja tahansa, mutta jos sorrut ehdottomuuteen ja unohdat keskustelussa kunnioituksen sekä nöyryyden, niin sabotoit ajamaasi asiaa viemällä huomiota itseesi.

Vihasta luopuminen luo avoimemman ilmapiirin, jossa on helpompi hengittää ja ajatella hedelmällisemmin. Luopuminen nykykulttuurimme pinnallisesta keskustelusta (asioiden arvosta) vapauttaa keskittymisemme paljon kiinnostavampiin ja kehittävämpiin keskusteluihin sisällöstä, teemoista, rakenteista ja lukemattomista muista asioista joita emme tule ajatelleeksi, koska olemme niin fiksautuneita miettimään, että olikohan se Green Book oikeasti vuoden paras elokuva.

Samaan aikaan voisimme keskustella esimerkiksi vallan merkityksestä, houkutuksesta ja sen korruptoivuudesta Yorgos Lanthimoksen elokuvassa The Favourite. Voisimme keskustella, miten Christopher Nolanin Yön ritari on koko elokuvan kattava kissa ja hiiri -leikki, eli rakenteeltaan yksi iso takaa-ajo. Entä miksi uskontoon liittyvät kauhuelokuvat ovat jääneet pitkälti 70-luvulle ja voisiko uskontoon nojaavaa kauhuelokuvaa enää tehdä onnistuneesti nykypäivänä, sellaista joka aiheuttaisi samanlaisen ilmiön kuin Manaaja, tai The Omen? Voisimme turista Cuaronin Roman perheenisän, auton ja koiranpaskaa täynnä olevan ajotien symbolisesta merkityksestä tarinalle ja perheen tilanteelle. Tai miten Guardians of the Galaxy vol. 2 on yksi iso perhesuhteita ja -dynamiikkaa käsittelevä elokuva.

On rajaton määrä asioita, joista voisimme puhua sen sijaan, että jauhamme jatkuvasti tyhjäkäynnillä arvosta. Mikä on vuoden paras elokuva? Entä vuoden huonoin? Onko se vai tämä elokuva parempi? Menikö se Oscar nyt ihan varmasti oikeaan osoitteeseen? Tällainen leukojen louskuttelu ja sormien venyttely on aika onttoa ja merkityksetöntä. Se ei johda mihinkään pysyvään lopputulokseen, jos ensinnäkään lopputulokseen päästään. Vuodet vierivät ja samat keskustelut toistuvat, ainoastaan nimet vaihtuvat.

Elokuva on toki tuote siinä missä pesuainekin ja kiireiset ihmiset haluavat saada ajallensa, sekä rahoillensa vastinetta. Joten medioiden otsikkoina keikkuu, että x on vuoden hauskin elokuva ja että y on silkkaa roskaa, eikä sitä kenenkään pitäisi ikipäivänä nähdä.

Lukaisin jo jonkin aikaa takaperin arvostelun Happy Death Day 2U:sta ja kyllä minä niin mieleni pahoitin. Juttu loppui toteamukseen, mitä vähempi silmäpari tämän elokuvan näkee, sitä parempi. Varsinaisten pointtiensa suhteen arvostelu oli mielestäni vahvasti oikeassa, mutta suurin huomioni keskittyi kirjoittajan ehdottomin ja myyvin sanankääntein suoritettuun mielipahan purkamiseen, sekä kunnioituksen puutteeseen tekijöitä ja kenties elokuvista pitäviä tahoja kohtaan. Elokuvassa ei kyetty näkemään juurikaan hyviä asioita, vaikka niitä sieltä löytyi helposti useampiakin.

Kyse nimittäin oli kunnianhimoisesta epäonnistumisesta. Christopher Landon olisi voinut kasata samoista aineksista identtisen jatko-osan alkuperäiselle yllätyshitille ja kaikki olisivat olleet enemmän tai vähemmän tyytyväisiä. Tätähän kauhuelokuvien franchiset ovat aina tehneet menestyksekkäästi aikojen alusta saakka, eikä vain 80-luvulla. Sen sijaan Landon yritti laajentaa ohkaisista aineksista ja hahmoista pyöräytetyn alkuperäisen elokuvan maailmaa välttäen toistoa ja hänellä oli munaa yrittää punoa kaiken taustalle kohdeyleisöönsä kolahtava tarina. Landon jopa murtautui ulos genrerajoista ja teki jatko-osan, joka on enemmän sci-fiä kuin kauhua. Hattua pois, vaikka elokuva sitten kärsiikin vahvasti myös monista ongelmista. Tässäkin elokuvassa on paljon opittavaa molemmista päistä ja kaipaisin yleisesti arvosteluihin sellaista tiettyä analyyttista, sekä opettavaa otetta, jossa asioita kirjoitettaisiin enemmän auki.

Ympäröivästä mediastahan tämä ehdottomuus ja arvojohtoinen ajattelu peilautuvat arkisiinkin ihmiskeskusteluihin dominoiden niitä senkin jälkeen, kun keskustelijat ovat molemmat elokuvan nähneet. Ihmiset ovat fiksuja ja he tiedostavat kyllä, jos jokin elokuva ei toimi. Heillä ei vain ole työkaluja artikuloida tarkkaan miksi. Sanotaan vain, että elokuva oli huono tai tylsä. Joku voi lohkaista, että se myyttinen toinen näytös oli aika pitkästyttävä ja venytetty, mikä voi sanojasta riippuen tarkoittaa lähes mitä tahansa ja on näin ollen lähes yhtä tyhjän kanssa.

Ei elokuvakeskustelun kuitenkaan tarvitse olla mitään viinilasit kädessä ja baskerit päässä käytävää supersyvää keskustelua, vaan yksinkertaisesti voi ensimmäisenä miettiä ja kertoa, miksi nimenomaan sinä pidit tästä elokuvasta. Mikä sai sinut reagoimaan niin vahvasti, että pidät tätä elokuvaa "parhaana". Ei aina hypätä ensimmäisen mahdollisuuden tullen jauhamaan arvosta ikään kuin jokin elokuva/suoritus voisi olla objektiivisesti parempi tai arvokkaampi kuin jokin toinen. Ei niitä voi mitata, koska elokuva koostuu miljoonista toisiinsa kytkeytyneistä osasista, johon kuuluu myös avainasemassa oleva katsoja omine henkilökohtaisine mielipiteineen ja kokemuksineen.

Vihasta luopumisessa on muuten myös kyse sellaisesta ihmisyyden kulmakivestä kuin myötätunnosta ja asioihin sisältyvän ihmiselementin tiedostamisesta. Elokuvan tekeminen on järkyttävän vaikea, pitkä ja monimutkainen prosessi, jossa ei auta vaikka tietäisit kaiken, koska teoria ja käytäntö ovat kaksi täysin eri asiaa, erityisesti taiteessa. Lisäksi kun elokuvantekoon osallistuu kymmenittäin, sadoittain ja jopa tuhansittain ihmisiä, niin lopputulos ei vain yksinkertaisesti ole yhden ihmisen hallittavissa, tai varassa.

Elokuva jota vihaat saattaa olla vaikkapa jonkun leikkaajan ensimmäinen iso projekti. Joku näyttelijä on voinut joutua rahavaikeuksissa (Nic Cage, avioero) hyväksymään heikkoja ja epäsopivia projekteja. Ohjaaja ei ole ehkä vain osannut käyttää pääosanäyttelijäänsä ja tämän ominaisuuksia oikealla tavalla (Steve Carell, melankolia). Tai ehkä se halveksimasi aivoton rahasampo on tuotoillaan mahdollistanut tuottajatahoja ottamaan riskin jonkin aloittelevan elokuvantekijän kanssa. Ehkä se aivoja syövyttävä siirappikasa on antanut jollekin katsojalle voimaa vaikeina aikoina. Eiväthän nämä kuulosta vihattavilta asioilta?

Huonot elokuvat eivät ansaitse koskemattomuutta kritiikiltä, mutta sitä jakaessa ja mitoittaessa on tärkeää ymmärtää ja tarkastella asioita eri näkökulmista. Elokuvien teko on inhimillinen ja monimutkainen prosessi, jossa osanottajat ovat voineet tarttua projektiin mitä erilaisimmista syistä ja tiedostavat kyllä jo ennen eri projekteihin tarttumista, ettei lopputulos aina ole vuoden paras elokuva. Siitä huolimatta jokainen osanottaja pyrkii omalla osa-alueellaan parhaan mahdolliseen lopputulokseen.

Joten luovutaan vihasta, irrottaudutaan arvoajattelusta ja aletaan jälleen ajatella asioita eri kanteilta.

<3 L.T.

Alkuperäinen runko ideoineen on lähtöisin FilmCrit Hulkin ihanasta pääkopasta, jota en vain voinut olla jakamatta omine täydennyksineni ja muutoksineni.