The Revenant (2016) - Arvostelu

Ihan ensimmäiseksi Revenant tarkoittaa Merriam-Websterin mukaan jotain, joka palaa joko kuoleman, tai pitkän poissaolon jälkeen. Eli tuo ensimmäinen määritelmä varmastikin pitää sisällään, sekä uudelleen syntymisen, tai esim. aaveena/henkenä palaamisen. Sana on tullut englannin kieleen ranskan kielestä, jossa sana tarkoittaa palaamista. Suomennettuna (sanakirja.org) Revenant tarkoittaa esim. kostajaa, rauhatonta sielua, tai aavetta/henkeä yms.

Viime vuonna Alejandro G. Inarritun, joka silloin oli vielä Alejandro Gonzalez Inarritu, putsasi Birdmanilla oleellisimmat Oscar-pystit pelkkää leffaa ajatellen. Mukaan tarttui paras leffa, käsikirjoitus, kuvaus (Emmanuel Lubezki) ja tietenkin ohjaus. Voittamatta jäi viisi pystiä, joista kolme oli näyttelijöiden ehdokkuuksia ja kaksi ääniosaston.

Tänä vuonna olennaisilta osiltaan sama gängi on kasassa taustalla ja he tarjoilevat meille The Revenantin. Tarina sijoittuu v. 1823 Montanaan, sekä Etelä-Dakotaan ja pohjautuu osin Michael Punken saman nimiseen kirjaan. Ja tarina on pohjimmiltaan tosi, vaikka sitä onkin hieman väritetty lisää ja muokattu elokuvaa varten. Tarina kertoo turkismetsästäjä Hugh Glassista (Di Caprio), joka on palkattu yhdessä erinäisten muiden miesten kanssa hankkimaan turkiksia/vuokia. Porukka on keskellä villiä luontoa kaukana sivistyksestä. Iltana eräänä he joutuvat Ree -intiaanien hyökkäyksen kohteeksi ja pääsevät vain vaivoin pakoon kärsien raskaat miestappiot. Intiaanit yhä perässään, he piilottavat saaliinsa pakonsa nopeuttamiseksi. Mutta sitten luonto lyö vuorostaan kapulaa rattaisiin ja Glass joutuu karhun raatelemaksi. Hän on aivan henkihieverissä ja porukka jättää kolme miestä jälkeen huolehtimaan tästä. Yksi on Hawkin puoliksi intiaaniverta oleva pawneepoika Hawk, toinen kokematon nuorukainen Bridger (Will Poulter) ja kolmantena on itsensä ensimmäiseksi asettava, sekä rahan perään oleva Fitzgerald (Tom Hardy). Kolmikon ohje on helpottaa Glassin tuskia ja jollei ihmeparantumista tapahdu, niin taata tälle kunnolliset hautajaiset. Draamaa seuraa ja erinäisten käänteiden jälkeen Glass jätetään yksin henkihieveriin, mutta kosto onkin voimakas motivaatio. Tarinassa on parissa kohtaa käytetty isompaa tussia oikeisiin tapahtumiin verrattuna. Glassilla ei ollut tiettävästi intiaanipoikaa, vaikka hän pawneeden kanssa elikin ja sai sieltä vaimon itselleen. Oikealla tarinalla oli myös kristillisempi loppu.

12 Oscar ehdokkuutta on plakkarissa, eikä syyttä suotta. Leffa on tehty ensinnäkin aika vaikeasti, sillä se on kuvattu paikan päällä ja luonnonvalolla. Lukuunottamatta yhtä öistä nuotiokohtausta, jossa nuotion valo ei vain toiminut riittävän ennakoitavasti. Ja koska operoitiin luonnonvalolla, niin päivässä oli vain muutama hassu tunti jolloin voitiin kuvata. Kaiken piti olla pitkälle suunniteltua, että itse kuvausaika voitaisiin hyödyntää tehokkaasti. Kuvauksesta vastaa yksi maailman parhaista, Emmanuel Lubezki. Mikä on jälleen yksi syy myös sille, että tämä leffa hieman nostaa esiin Terrence Malickia, sekä hänen elokuvansa Thin Red Line, sekä New World. Nämä kolme muistuttavat isoilta kaavoiltaan hieman toisiaan ja Lubezki operoi molemmissa. Leffaa on kuvattu pääosin Kanadassa ja Argentiinassa, joista jälkimmäiseen siirryttiin siksi kun lumi alkoi vaahteralehtimaasta sulaa. Lisäksi kuriositeettina mainittakoon, että leffan lopussa pyöritään tasan samalla vuorella Kanadassa kuin Inceptionin lumikohtauksissa.

Inarritu itse kommentoi leffan tekotapaa sillä, että toki voitaisiin filmata sisätiloissa greenscreenin edessä kahvikupit kourassa, jolloin kaikilla olisi kivaa, mutta että lopputulos olisi tällöin paskaa. Joten haastavissa olosuhteissa kun on menty luonnon ehdoilla, niin paitsi budjetti on paisunut viivytysten myötä kepeällä 40 miltsillä lisää, myös pinnat on olleet kireänä ja porukkaa on potkittu pihalle kesken kaiken. Etenkin kun Inarritu ei itsekään ole kuulemma leppoisin mahdollinen kaveri ja kantaa perfektionistin leimaa.

Lopputulos on kaunis, mystinen ja viihdyttävä. Leffassa Glass esimerkiksi näkee vaimonsa muutamissa kohdissa, tai kuulee tämän äänen. Niissä kohdissa tuuli pari kertaa selvästi. Astun nyt hieman vieraalle alueelle, mutta eikös yleensä monissa intiaaniheimoissa uskottu tuulen olevan eräänlainen jumalhahmo. Sekä tuuli saattoi saman heimon sisällä merkitä montaakin eri asiaa samanaikaisesti. Eli esimerkiksi tuuli edusti myös kommunikaatiota ja edusti/symboloi hengittämistä. Monissa kielissä tuuli -sanalla on sama alkuperä kuin esim. sanoilla sielu ja henkäys. Lisäksi intiaanienkin uskomuksissa kuoltuamme päädymme osaksi jumaluutta, eli tuulta tässä tapauksessa. Myös kun Glass makasi henkihieverissä ja ei pystynyt puhumaan, niin tämän intiaanipoika piti kättä Glassin suun yläpuolella ikään kuin yrittäen sitä kautta ottaa vastaan Glassin puhetta. Joka tosin saattoi vain vahtia herkeämättä sitä, ettei isänsä vaan lakkaisi hengittämästä. Glassin näyissä ja unissa oli sekä kristillisiä elementtejä, että intiaanien uskomuksiin viittaavia luontoelementtejä. Voisi jopa sanoa, että Glassin vaimon haamu ohjasi häntä. Tai ainakin vähintään ajoi eteenpäin.

Kameratyöskentely oli Birdmanista tuttua. Teemaan takertuakseni leijuimme tällä kertaa mukana kuin henki. Jotenkin etherealilla/yli-inhimisellä tavalla kamera vain leijui ja oli 90% - 95% ajasta liikkeessä jotenkin. Toki se on myöskin edellytys, jos meinaat pitkiä kohtauksia ottaa. Taistelukohtaukset olivat toodella pitkiä ottoja, joissa kamera kuvasi toiminnan keskeltä. Milloin lensi rapaa,vettä,verta,sylkeä linsiin. Esimerkiksi myös lähes paikallaan ollut kamera hyppäsi kesken myllytyksen kovaa vauhtia ohi ratsastaneen intiaaniratsastajan kyytiin, kunnes ratsastaja ammuttiin alas ja kamera tippui ruumiin mukana maihin. Aivan tolkuttoman nättiä ja ainakaan ruudulta ei leikkauksia erottanut, jos sellaisia oli jouduttu käyttämään noissa. Eihän tuollainen tyylittely nyt ole reilua muita kohtaan.

Leffassa on aimo annos eräjormailua kun vaikeasti loukkaantuneen Glassin on raahattava itsensä sivilisaation pariin. Muutenkin maistui sellainen ennen oli miehet rautaa -fiilis ja menoa ei hirveästi siloitella. Stuntit ovat sanalla sanoen kovin realistisen oloisia ja painuin syvemmälle tuoliini suu auki kun Glass koki nuo vammansa. Heppahomma ei tullut yllätyksenä, mutta mietin lähinnä missä hemmetissä olen tuon ratkaisun pariin aiemmin törmännyt. Tuskin sitä kuitenkaan kukaan on minulle opettanut. Vielä realismista puheen ollen Di Capriohan on vegaani ja se maksa, mitä se veti raakana oli aito. Josta toki internet on repinyt huumoria pohtimalla mitä muuta Di Caprio söisi Oscarin eteen.

Äänipuoli on aika jännä. Kamera kun jatkuvasti liikkuu miten tahansa, niin hahmot ovat harvoin missään perinteisissä closeupeissa ja täten äänen voimakkuuskin elää jatkuvasti kun yritetään simuloida esim. etäisyyttä puhujaan. Samaten pitkään länsimaisesta elokuvasta taukoa pitänyt Ryuichi Sakamoto on saatu vastaamaan sävellyksestä yhdessä elektronisen musiikin Alva Noton kanssa ja tuloksena on varsin mieleenpainuva saundi, joka antaa samalla tilaa imeä sisään rikkaita luontoääniä. Sävellys ei kuitenkaan ole Oscar kelpoinen, koska ilmeisesti siinä on ollut mukana/vaikuttamassa kaksi muutakin säveltäjää ja täten se rikkoo sääntöjä. Olisi ollut aika kova ehdokas.

Mielenkiintoani vei myös kevennys, jossa Fitzgerald kertoi hänen isänsä tapaamisesta Jumalan kanssa, joka paljastui oravaksi. Isä nälissään pisti sen poskiinsa. Ehkä se summaa ihmisyyttä ja ainakin summasi tuota ajanjaksoa. Toki vaikka intiaanit kunnioittivat luontoa, niin kuulemma nekin iloisesti biisoneita tiputtelivat. Eikä tuo ole ainoa kohta, missä näitä näkökulmia tarjotaan pienellä huumorilla kevennettynä.

En ole vielä muita isoja Oscar-ehdokkaita nähnyt, mutta olihan tämä elokuva vaikuttava ja tällä kertaa myös varmasti enemmän massoihin uppoava kuin Birdman. Eittämättä pitää olla vähän hullu, tai helvetinmoinen itseluottamus, että tämmöistä on lähtenyt tekemään. Enkä oikein keksi tästä mitään kritisoitavaakaan, ehkä se puheäänellä tyylittely olisi voinut olla vähän hillitymmällä skaalalla. DiCapriolle kovasti povataan viimein sitä Oscaria ja vaikkei nyt puhetta ole paljoa, niin rooli oli näyttävä ja epä-DiCapriomainenkin. Tom Hardy eittämättä hoiti myös hyvin roolinsa pahiksena ja ehkä olisi voinut yltää sivuosassa ehdolle, mutta toisaalta hahmo jäi vähän turhan torsoksi. Joku pieni rypistys sieltä jäi puuttumaan. Siihen kun vielä tiedostetaan sivuosaehdokkaiden taso, niin kova pitää olla jo mahtuakseen ehdolle.

Ai niin, taas se hieman hämärä lopetus Inarritun leffalle. Eli Leo kääntää katseen kohti kameraa ja suoraan katsojaan. Näitähän voimma perata loputtomasti ja vain mielikuvitus on rajana. Se oli juuri kostonsa saaneen miehen katse. Se saattoi olla sellainen don't you dare judge me -katse. Tai sitten jos haluaa tota kameraa ajatella esim. Glassin vaimon sieluna, niin Glass avoimesti tunnusti sen, että jokin suurempi on ollut sillä matkassa koko ajan ja auttanut eteenpäin. Koska siinä yhdessä kohtaahan kun Glass oli joutua väijytetyksi, niin sen vaimo unessa ikäänkuin herätti sen ja sitten Glass havahtui oksan rasahdukseen.

Kommentit