Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (2018) - elokuvan arvostelu

Mamma Mia 2! Here We Go Again - elokuvan arvostelu



Mamma Mia 2 arvostelu
Genre: Komedia / Musikaali
Ohjaus & käsikirjoitus: Ol Parker
Tarina: Richard Curtis, Catherine Johnson, & Ol Parker
Päätähdet: Amanda Seyfried, Lily James, Colin Firth, Jeremy Irvine, Josh Dylan, Pierce Brosnan
Kesto: 114 min. Yksi lopputekstien jälkeen tuleva kohtaus.

Mamma Mia! Here We Go Again on ns. jukebox-musikaali, eli siinä käytetään alkuperäistä populaarimusiikkia. Tässä tapauksessa kyse on tietenkin ruotsalaisesta pop-ilmiöstä, Abbasta. Kuten elokuvan nimikin kertoo, kyseessä on jatko-osa vuoden 2008 tuottoisalle Mamma Mia! -elokuvalle. Tuo alkuperäinen elokuva taas pohjautui kutakuinkin kokonaan samannimiseen musikaaliteatterituotantoon, jonka ensiesitys oli 1999 ja joka pyörii edelleen ainakin Lontoon West Endissa.

Jatko-osan tarina koostuu nykyisyydestä ja menneisyydestä, joiden välillä pompitaan. Eli kyseessä voisi sanoa olevan jatko-osa ja esiosa. Ellei ykkösosa ole katsottuna ja näyttelijät tuttuja, niin alussa tätä kaikkea voi olla vähän hankala heti sisäistää ja hahmot sekä aikajanat menevät sekaisin. Muistikuvieni mukaan ykkösessähän Sophie (Amanda Seyfried) oli menossa naimisiin ja halusi isänsä vievän hänet alttarille. Mutta hänen äitinsä, Donna (Streep), ei oikein tiennyt varmuudella kuka kolmesta hurmurista on hänen isänsä. Joten sitä siinä sitten selviteltiin musikaalinumeroiden lomassa.

Jatko-osan nykyhetkeen sijoittuvassa tarinassa Sophie on avaamassa uudelleen kauniilla kreikkalaisella lomasaarella sijaitsevaa Hotel Bella Donnaa. Avajaisten on määrä olla suuri juhla, jonne on kutsuttu kaikki tärkeimmät henkilöt, kuten Sophien kaksi muuta isähahmoa ja hänen äitinsä ystävät. Ainoastaan Sophien mummon (Cher) saapuminen on epävarmaa, kuten tavallista. Samalla avajaisissa on määrä kunnioittaa hotellin alkuperäisen emännöitsijän ja omistajan, eli Sophien äidin muistoa, sillä tämä on jostain syystä kuollut elokuvien välissä. Eli elokuvan mainostuksessa on vähintäänkin liioiteltu kun sitä Streepin nimellä on isosti mainostettu ja annettu ymmärtää, että hän on pääroolissa. Streep on kyllä elokuvassa mukana, mutta vain muutaman minuutin.

Leijonanosa Mamma Mia 2:ssa vietetään menneisyydessä, jossa seuraamme nuorta ja elämäniloa sädehtivää Donnaa (Lily James). Hän on juuri valmistunut collegesta ja ei oikein tiedä, mitä elämältä haluaisi. Hän päättää ottaa irtioton arjesta ja suunnata kreikkalaiseen saaristoon. Tämä päätös tulee mullistamaan Donnan elämän pysyvästi, sillä hän rakastuu korviaan myöten saareen ja sen asukkaisiin. Toki asiassa auttaa myös hänen saarellaan tapaamansa kolme komeaa nuorukaista, joiden kanssa hän luo unohtumattomia muistoja. Nämä komistukset ovat tietenkin nuoret versiot Pierce Brosnanista, Colin Firthista ja Stellan Skarsgardista, eli Sophien tulevat isäehdokkaat.


Todetaan tähän alkuun, että kovin moni tuskin tulee Mamma Miaa seuraamaan etunenässä juonta varten. He tulevat viettämään hauskaa ja nauttimaan musiikista. Juoni on yksinkertaisesti vain tapa kietoa näitä musiikkinumeroita jotenkin yhteen ja tarjota siinä sivussa vähän höpsöä romanttista komediaa. Varmaankin puolet lauluista on samoja kuin ykkösessä, mikä on kuitenkin ymmärrettävää ja luonnollista, koska yleisö haluaa kuulla ne isoimmat hitit. Samoinhan menetellään konserteissakin, joten miksipä siitä tässä tapauksessa alkaisi erityisesti napisemaan.

Elokuvan eri aikajanojen välillä liikkuminen tuntuu tarpeettoman sekavalta siitä huolimatta, että siirtymät on toteutettu hyvin vanhanaikaisin tavoin. Siirtymissä käytetään esim. valokuva-albumia, johon tarkennetaan hiljalleen ja sitten häivytetään. Tai sivuttain liikkuvan kameran näkymän peittää hetkeksi jokin seinäpalkki, joka toimii siirtymänä menneisyyteen.

Tämä sekavuus on läsnä lähinnä elokuvan alkupuolella, jolloin hahmot ovat vielä vähän vieraita ja missään ei selkeästi ilmaista missä päin aikajatkumoa olemme. Elokuva olisi vain pitänyt aloittaa selkeästi menneisyydestä, tai siirtyä sinne ensimmäisen kerran idioottivarmalla siirtymällä, ja lyödä siihen vielä tekstinä vuosiluku, eli 1979. Yhtenä syynä tuohon sekavuuteen oli, että minulla meni pitkätukkaiset ja iloiset blondit, Seyfried ja James hieman sekaisin. Ehkä heidän eronsa olisi ollut hyvä tuoda esiin mahdollisimman pian jollain match cutilla, jossa Seyfried on vaikkapa astumassa ovesta sisään ja sitten kuvataan ovea toiselta puolelta, josta sisään astuu James. Esimerkiksi näin tällainen kasvojen kanssa huono ihminen olisi voinut pysyä kärryillä kahdesta eri aikaa asuttavasta hahmosta, jotka ovat samanoloisia ja -näköisiä.

Huomioitavaa tarinassa on myös se, että läsnä ei ole draamaa. Kaikki sujuu kuin tanssi ja mitään ei tarvitse jännätä. Nykyisyydellä ei myöskään ole varsinaisesti mitään omaa tarinaa kerrottavanaan, vaan se ikään kuin toimii kertojan, tai paremminkin muistelijan, roolissa: "ja sitten tapahtui", "ja sitten tapahtui". Sophie kyllä järjestää elokuvan alussa hotellin uudelleen avajaisia, mutta siihen ei keskitytä ollenkaan. Ilmeisesti juhlaillaksi on luvattu aurinkoa, pitopalvelu toimii ja kaikki on muutenkin reilassa, eikä mistään tarvitse huolehtia. Juhlat ovat vain pelkkä juonellinen keino ajaa kaikki nykyisyyden hahmot jälleen saman katon alle ja samalla ne toimivat sysäyksenä muisteloille Donnasta, sekä hänen tarinastaan.

Olen suuri musikaalien ystävä, mutta yleensä nämä jukebox-musikaalit ovat olleet minulle vaikeimpia tapauksia. On vaikeaa saada jo olemassa olevia lauluja sovitetuksi tarinaan siten, että ne käyvät sanoiltaan ja viestiltään täysin järkeen. Että ne kuljettavat osaltaan tarinaa eteenpäin ja ilmaisevat kunnolla hahmojen sisäisiä tuntemuksia. Ja mielestäni turhan monet Mamma Mian musikaalikohtauksista käyvät tarinallisella tyhjäkäynnillä ja tanssinumeroissa koreografiaa, sekä ympäristöä on ylenkatsottu. Sitä en osaa sanoa, että onko osa koreografiasta sitten aitoa Abbaa. Luultavasti välillä näemme välähdyksiä alkuperäisestä biisien koreografiasta, mutta olisi sinne sekaan mahtunut muutakin.

Sinänsä kai ainakin rytmikkäimpiä musakohtauksia on leikattu rytmin tahtiin, mutta se ei oikein taida tuoda kohtauksille mitään lisäarvoa. Etenkin kun usein näissä löysimmin tarinaan liittyvissä isoissa musiikkikohtauksissa kuvat ovat hyvin onttoja merkitykseltään. Kuvataan vain isoa, rytmissä tanssivaa joukkoa eri kulmista ja käydään sieltä kasvottomien ekstrojen seasta lähikuvin läpi pari kertaa ne tarinaan kuuluvat hahmot, jotka vain pomppivat ja heiluttavat käsiään kohti yleisönä toimivaa kameraa kuin kyseessä olisi lavalla tapahtuva teatteriesitys. Toki iso joukko tekemässä asioita yhteen tahtiin näyttää mahtavalta ja antaa suuruuden tuntoa, mutta ei sekään liian toisteisena enää toimi. Olisin kaivannut parempaa koreografiaa ja nimenomaan ympäristön yhdistämistä koreografiaan Gene Kellyn tapaan. Nämä kaksi osa-aluetta olivat vähän laiskoja. Waterloo heitettiin mielikuvituksellisesti vain suoraan Napoleon-tyyliseen ravintolaan, josta muistan vain, että jossain vaiheessa keittiön ovet kävivät ruudun molemmin puolin ja sieltä liittyi iso kööri henkilökuntaa mukaan tanssiin päähahmojen kanssa.

Mielestäni jo ykkösosaa vaivasi tietty kankeus ja ylinäytteleminen niin musiikkinumeroissa kuin perinteisemmissäkin jaksoissa. Näyttelemisessä on läsnä paljon turhaa liikehtimistä, jolla ei ole aina riittävää motivaatiota tai tarkoitusta, mutta joka näyttäytyy kuitenkin teatraalisen harkitulta. Tämä toki tuo elokuvaan virtaa, eloa ja positiivisuutta, mutta on kovin ongelmallista kun se ei tunnu järin luonnollisesta ja näin siitä syntyy vähän teennäinen maku.

Tarpeettomat leikkauksetkin syövät hetkien ainutlaatuisuutta ja aitoutta. Monesti syntyy vaikutelma kuin näyttelijät vain yrittäisivät osua merkkeihinsä. Kuin kaikki olisi vähän liian laskelmoitua ja pitkälle harjoiteltua vailla varaa kunnon improvisaatioon. Se on tavallaan vähän jännää, kun elokuvan motto on samaan aikaan tiivistettävissä hetkeen tarttumiseen ja spontaaniuteen. Esimerkiksi La La Landin tanssinumerot olivat varmastikin viimeiseen asti etukäteen hahmoteltuja ja hinkattuja, mutta kun niissä kohtauksissa ei juuri koskaan ollut leikkauksia (tanssi kukkuloilla), syntyi vaikutelma ainutlaatuisesta ja ei-toistettavissa olevasta hetkestä, joka on kuin ihmeenkaupalla saatu vangittua filmille. Siihen kun kohtaukselle yhdistettiin vielä sopiva tausta ja tapahtumapaikka, niin sinänsä arkisesta tapahtumasta muuntui jotain elämää suurempaa taikaa. Silläkin oli kenties vielä osansa, että paikan päällä tuo kohtaus tanssittiin vain muutaman kerran.

Elokuvan toinen laulu entisten rakastavaisten (Seyfried & Cooper) välillä on ansioitunein kohtaus, mitä tulee tekniseen puoleen, tarinan kerrontaan ja hahmojen sisäisten tuntojen viittelöimiseen. Tässä kohtauksessa kaksi kaukana toisistaan olevaa rakastajaa omaavat edelleen tunteita toisiaan kohtaan ja haikailevat toistensa läheisyyttä, vaikka suhde vaikuttaisi ajautuneen juuri lopullisesti karille. Siinä on kikkailua peilin ja lavasteiden kanssa jatkuvassa otoksessa, mutta käytännössä näihin molempiin on todennäköisesti vain piilotettu leikkausta siten, ettei silmä sitä pysty havaitsemaan (zoom). Peilin kautta vaihdellaan asuntojen välillä, sekä yhdessä kohtaa molemmat hahmot ovat läsnä samassa tilassa, kunnes toinen kävelee peilin läpi takaisin omaan "maailmaansa", eli kuvainnollisesti poistuu toisen elämästä. Musiikkinumeron loppupuolella sitten vielä mennään seinän "läpi" asunnosta toiseen, mihin ei liity mitään sen oudompaa teknisesti. Etenkin kun heti tuon jälkeen tuli selkeä näkyvä leikkaus, jonka jälkeen kuvattiin tuota samaa, nyt umpinaista seinustaa. Varmastikin siinä olisi voinut huijata vähän kunnianhimoisemmin ilmankin leikkausta jo ihan lavasteita liikuttamalla. Joka tapauksessa tämä oli hyvin näyttävä, tunteikas ja ihan kekseliäs kohtaus, joka on elokuvan paras yksittäinen musikaalikohtaus. Hahmojen liikkeet, ympäristö, sekä laulu kantavat kaikki merkitystä ja kertovat tarinaa. Tätä sen pitääkin olla.

Myös elokuvan loppupuolen musakohtaukset pelittävät, sillä sinne on säästetty useampi eri tavoin vaikuttava musiikkikohtaus. Ensimmäinen liittyy olennaisesti tarinaan ja siinä on puettu tunteet, sekä muistot kuviksi yksinkertaisella tehokkuudella. Kyseessä on elokuvan emotionaalinen kliimaksi, jossa menneisyyden ja nykyajan tarinakiekurat nivoutuvat toisiinsa todella kauniilla tavalla. Tätä taas lähes välittömästi seuraavan numeron viehätys syntyy laulun, sekä ikonisen esittäjän kohtaamisesta. Muista elokuvan näyttelijöistä dramaattisesti äänellään erottuva Cher saa omalla tulkinnallaan vanhasta laulusta irti jotain hätkähdyttävällä tavalla uutta, eikä esityksen irrallisuus muusta elokuvasta häiritse tippaakaan. Erityisesti nämä kaksi kohtausta kutittelivat sydänalaani yhdessä elokuvan keskivaiheiden herkän balladin ohella, jonka samettiääninen Lily James esitti. Eli nenäliinoja on hyvä varata varmuuden vuoksi mukaan.

Elokuvan näyttelijäkattaus on varsin kadehdittava ja tällaisella kaartilla saisi tehtyä millaisen elokuvan tahansa. Näyttelijöillä on niin valtavasti luonnollisesta vetovoimaa ja karismaa, että heitä katselisi lumoutuneena vaikka istumassa paikoillaan ja jauhamassa astrofysiikasta. Kenties tähän osin perustuukin muistiooni kirjoittama huomio, että elokuvalla on jotain selittämätöntä puoleensavetävyyttä.

Colin Firth on vahva vähäiselläkin materiaalilla ja hänen arvokas olemuksensa, sekä pettämätön komediatajunsa loistavat. Lily James on taas minua lumonnut jo siitä asti kun hänet löysin Kenneth Branagh'n Tuhkimona. Myös nuorta Brosnania esittävä britti Jeremy Irvine on juurikin kuin 80-luvun taitteesta aikakoneella esiin kaivettu nuorukainen, vähän mauttoman kampauksensa ja nahkatakkinsa kanssa. Menneisyyden komediasta taas vastaa mestarillisesti Julie Waltersin hahmon nuorta versiota esittävä Alexa Davies. Elokuvan kovimmista nauruista vastaa kuitenkin toiston kautta pienessä tullivirkailijan roolissaan pari kertaa näkyvä brittikoomikko Omid Djalili, joka on esittänyt esimerkiksi Gladiaattorissa orjakauppiasta ja Muumiossa rahanahnetta vankilanjohtajaa Gad Hassania.

Mamma Mia! Here We Go Again on höpsö musikaali. Tiedostan elokuvan vakavat puutteet ja en pitänyt siitä aluksi. Mutta elokuvan kuluessa se jotenkin kaappasi minut puolelleen ja jätti ihan positiivisen jälkimaun. En aio katsoa sitä uudestaan rehellisyyden nimissä, mutta viihdyin nämä vajaat pari tuntia ihan passelisti.

Tässä vaiheessa uskallan tehdä varmaankin tunnustuksen, en jaksanut katsoa alkuperäistä elokuvaa loppuun saakka, kun sen pari vuotta sitten televisiosta bongasin. Ne ykkösosan sekalaiset laulusuoritukset olivat kuin lauantaisesta karaokeillasta, jossa kaikki ovat ehtineet ottaa muutaman rohkaisuryypyn. Oli kuiskailua, huutoa ja jokaisen sanan erikseen näyttelemistä. Ja sitten oli Pierce Brosnan ja S.O.S, joka vaikutti enemmänkin pulassa olevan miehen julkiselta hätähuudolta uuden agentin puolesta.

Tällä kertaa itse laulusuoritukset ovat kautta linjan parempia ja mikin varteen tarttuvat vain (pääosin) ne, joilla on siellä edes jotakin annettavaa. Se, ja elokuvan kyky nauraa itselleen kantavat jo pitkälle. Jatko-osa on parempi kuin ykkönen ja fanit tykkäävät takuulla. Myös musikaalien ja romanttisten hömppäkomedioidenkin ystävät löytänevät riittävästi pitämisen arvoista hauskan illan viettämiseksi.

★★½

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen

Haluatko jakaa ajatuksesi ja mielipiteesi Mamma Miasta tai Abbasta? Mitä arvostelussa jäi huomaamatta, tai mainitsematta? Oletko aivan eri linjoilla? Jaa näkemyksesi muille alla olevan kommenttikentän kautta!

Kommentit