Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja 2 - elokuvan arvostelu

BlacKkKlansman - elokuvan arvostelu



BlacKkKlansman arvostelu juliste
Genre: Komedia / Rikos / Henkilökuva
Ohjaus: Spike Lee
Käsikirjoitus: Charlie Wachtel, David Rabinowitz, Kevin Willmott & Lee perustuen Ron Stallworthin kirjaan
Päätähdet: John David Washington, Adam Driver, Jasper Pääkkönen, Laura Harrier
Kesto: 135 min.

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman perustuu uskomattomaan tositarinaan, joka sijoittuu Colorado Springsin eteläiseen pikkukaupunkiin ja vuoteen 1979. Se kertoo, miten musta poliisi Ron Stallworth (Denzelin poika John David) soluttautuu Ku Klux Klaniin soittamalla klaanin paikallisen jaoston lehtimainoksessa näkyvään puhelinnumeroon. Stallworth ei kuitenkaan voi mennä tapaamaan klaanin jäseniä kasvokkain selvistä syistä johtuen, joten hän suostuttelee poliisikollegansa Philip Zimmermanin (Driver) esittämään häntä ja osallistumaan klaanin aktiviteetteihin.

Lee aloittaa elokuvansa kohtauksella rakastetusta klassikosta Tuulen viemää, joka on edelleen inflaatioon suhteutettuna eniten rahaa tuottanut elokuva koskaan. Kohtauksessa Scarlett O'Hara nyyhkyttää Yhdysvaltain sisällissodan Atlantan taistelussa loukkaantuneiden etelän urhojen ympärillä konfederaation lipun liehuessa ylpeänä taustalla. Tuon "Dixie" -nimellä tunnetun lipun Ku Klux Klan omi itselleen 1900-luvun alkupuolella järjestön harjoittaessa kauhukampanjaansa mustia vastaan. Lipun liehuminen tuossa elokuvan kyseisessä kohtauksessa herätti aikalaiskatsojissa valtavasti nostalgiaa vanhaa etelää kohtaan ja se esiintyy edelleen Mississipin osavaltion lipussa. Monille etelän asukkaille se kuvaa heidän alueellista alkuperäänsä ja ylpeyttä. Toisille se symboloi orjuutta, rasismia, maanpetosta, valkoista ylivaltaa, rotuerottelua ja Yhdysvaltojen pitkää historiaa afroamerikkalaisten sortamisessa. Vuosikymmenten saatossa siitä on kehittynyt vahvasti rasistinen symboli, jota mm. uusnatsit heiluttavat yhdessä hakaristilippujensa rinnalla. Tämän ohella tietysti Tuulen viemää omaa myös hienovaraisen rasistisen alivirtauksensa niin elokuvassa (huolimatta liberaalin Selznickin muutoksista) kuin selvästi etenkin itse kirjassa, jonka kirjoittaja Margaret Mitchell oli kovan linjan etelävaltiolainen.

Ja kun elokuva alkaa Tuulen viemällä, niin sitä tavallaan jo tietää, että ennemmin tai myöhemmin myöskin aikansa tuottoisin elokuva ja jo silloin ristiriitainen ilmiö nimeltä Kansakunnan synty pompsahtaa esiin. Etenkin kun Spike Lee on näitä elokuvia käsitellyt jo aiemmassakin tuotannossaan. Kansakunnan synty on elokuvahistoriallisesti hyvin merkittävä, mutta se on myös erittäin shokeeraava ja halveksittu elokuva, vaikka sitä kuinka yrittääkin ymmärtää aikakautta, jolloin elokuvakerronnan isä D.W. Griffith sen teki. Katsoin sen 4-5 vuotta sitten, jolloin se oli peräti Netflixissä. BlacKkKlansman näyttää kirjaimellisesti sen, miksi Kansakunnan synty tulee aina esiin näissä asioissa ja miksei se pyöri televisioissa. Se herätti koko klaanin uudelleen henkiin ja teki siitä suositumman kuin koskaan. Elokuva on katsottavissa laillisesti mm. Archive.org -sivustolla, koska sen tekijänoikeudet ovat erääntyneet.

BlacKkKlansmanin alkukohtauksen jälkeen on vuorossa mustavalkoinen fiktiivinen lyhytelokuva, jossa integraatiota kannattava tohtori Kennebrew Beauregard (Alec Baldwin) pitää vihapuheen, jonka aikana hän unohtaa repliikkinsä ja muutenkin kompastelee esiintymisessään. Puheen aikana hänen taustalleen ja osin kasvoilleenkin heijastetaan kuvia Kansakunnan synnystä, jotka peittävät puolet Baldwinin kasvoista symbolisesti mustaksi. Hän vetoaa hienon ja jalon elämäntavan säilyttämisestä samalla, kun taustalla on kuvaa Ku Klux Klanin huppupäisistä miehistä. Puhe muuttuu aina vain sekavammaksi horinaksi ja yhtäkkiä joudumme kuuntelemaan kuinka maailmansota oli juutalaisten salaliitto. Spike Leen mukaan tämä lyhytelokuva on kuvaus siitä puhtaasta, suodattamattomasta hulluudesta, jossa elämme kun rajoilla lapsia erotetaan perheistään ja vangitaan kaltereiden taakse.

Kolmas kohtaus aloittaa taustojen ja ilmapiirin maalailun jälkeen itse Ron Stallworthin tarinan kertomisen. Colorado Springsin paikallinen poliisi hakee riveihinsä vähemmistön edustajia, joten afropäinen ja pienen sisäisen idealistin omaava Stallworth tarttuu mahdollisuuteen vaikuttaa positiivisesti yhteiskuntaan. Työhaastattelu on enemmänkin koominen ristikuulustelu, jossa poliisipäällikön lisäksi läsnä on varmaankin jonkin mustan poliittisen järjestön edustaja. Tätä edustajaa näyttelee Isiah Whitlock jr, joka antaa herran tunteville sen ihanasti venytetyn vuorosanan, mitä he ovat tottuneet odottamaan ja minkä mies niin ainutlaatuisesti hallitsee. Haastattelijat vaativat Stallworthilta mm. esimerkillisyyttä ja nuhteettomuutta, eli toisin sanoen olemaan kunniaksi rodulleen. Mikäli hän joutuu rasismin kohteeksi kadulla tai poliisilaitoksen sisällä, hänen on määrä pysyä rauhallisena ja kääntää toinen poski. Kärsivällisyyttä hän tarvitseekin, sillä muut poliisit pompottavat häntä ja hänet sijoitetaan pois näkyvistä arkistohuoneeseen.

Pian Stallworth saa kuitenkin ylennyksen, kun Mustien panttereiden Stokely Carmichael saapuu kaupunkiin luennoimaan mustille opiskelijoille. Poliisi epäilee hänen kannustavan nuoria mellakkaan ja Stallworthin on määrä sulautua mustan yleisön joukkoon mikitettynä. Kuuluisa Carmichael pitää "Valta kansalle" -henkisen puheen. Hän kehottaa nuoria mustia kuulijoitaan olemaan ylpeä kulttuurillisesta perinnöstään ja vaalimaan sitä. Hän puhuu, kuinka heidän on irtauduttava valkoisista kauneusihanteista, jotka heihin ovat valtavirran mukana iskostuneet; kuten ohut nenä, suora tukka ja vaalea ilo. "Musta on kaunista", Carmichael sanoo. Tämän puheen aikana Spike Lee leikkaa useampaan kertaan lähikuviin yleisössä istuvista mustista opiskelijoista. Näissä lähikuvissa tausta on täysin musta ja katsojan kasvoja reunustaa pehmeä enkelivalo, joka hyväilee viattomien nuorukaisten poskipäitä. He katsovat ylöspäin puhujaan lumoutuneena ahmien tarkasti jokaisen sanan. He transformoituvat.


Kun myöhemmin elokuvassa Zimmerman menee ensimmäisen kerran tapaamaan KKK:ta Ronnie Stallworthina, hänet noutaa meidän oma Jasper Pääkkönen. Kyseessä on vieläpä ihan pääsivurooli, sillä hän saa varmaankin kolmanneksi eniten ruutuaikaa Washingtonin ja Driverin jälkeen. Pääkkönen näyttelee näätämäisellä tavalla karmivaa ja arvaamatonta sekopäätä Felixiä, joka on paikallisen klaanihaaran johtajan oikea käsi. Pääkkösen ulkomuoto, roolihahmo ja käytös herättivät minussa positiivisia mielleyhtymiä Paosta tuttuun Robert Knepperiin, joka olisi varmastikin ollut unelmamiehiä tällaiseen rooliin, mutta hän on ryvettynyt metoo-skandaaleissa. Lyhyesti sanoen Felix on kunnon punaniska ja täysin pesunkestävältä sellaiselta myös Pääkkönen näyttää, sekä hetkittäin myös kuulostaa. Aina välillä puhetavasta alkaa puskea esiin jälkiä kovin tutunkuuloisesta aksentista ja puhetavasta rytmityksineen. Se on valitettavasti meidän iso rajoitteemme, mitä tulee maailmalle murtautumiseen, kun ei tuota sukulaisuussuhdetta englannin kieleen ole kuten länsinaapurissa. Toki meidän korvamme eivät ole tuolle aksentille neutraaleja, joten keskiverto maailmankatsoja kiinnittänee ääntämykseen vähemmän huomiota. Loppupeleissä olen positiivisella tavalla yllättynyt niin roolin laajuudesta ja vaativuudesta kuin itse suorituksestakin. Toivottavasti työnteko ja mahdollisuudet jatkuvat. Maailmalla tunnistettavia tähtiä meillä ei tällä saralla ole, kun mykkäkaudella, jolloin puhe ei olisi ollut ongelma, ei sinne tarjouksista huolimatta uskaltauduttu.

BlacKkKlansmanissa on valtava määrä erilaisia elävöittäviä ja hauskoja viittauksia 70-luvun aikakauteen ja sitä edeltäviinkin vuosikymmeniin. Esimerkiksi Vietnamin kutsunnasta kieltäytynyt ja nimensä uskoon tulemisen seurauksena muuttanut Muhammad Ali saa humoristisen maininnan. Läsnä on tietenkin myös mustaan kulttuuriin tiiviimmin liittyviä mainintoja ja blacksploitaatio -elokuvat saavat ihan oman kohtauksensa, minkä ohella jo Stallworth itse tuntuu kehonkielensä puolesta henkivän Shaftia. Tiedän blacksploitaatiosta joitain mainittavimpia elokuvia, hahmoja ja tähtiä nimeltä, mutta en ole koskaan vielä nähnyt muuta kuin pätkiä. Se harmittaa minua, sillä sanoisin BlacKkKlansmanin ehkä imitoivan näitä elokuvia ainakin jossain määrin yleistyyliltään. Elokuvassa on vain jotenkin sellainen fiilis, on ainoa asia mitä voin valitettavasti tarjota perusteluksi.

Toisaalta BlacKkKlansman on kyllä täysin klassista Spike Leetä. Satiiria, realismia ja sormille iskevää poliittista ja yhteiskunnallista kommentointia. Elokuvalla on todella makea 70-lukulainen soundi ja se malttaa myös olla aina hiljaa kun sitä vaaditaan, mikä lisää jo automaattisesti kohtausten dramatiikkaa ja vaarallisuutta. Tuttuun tapaan musiikista vastaa Leen pitkäaikainen kollaboraattori Terence Blanchard ja jälleen kerran elokuvan on myös leikannut Barry Alexander Brown. Tosin tiettävästi myös Lee itse on tiiviisti editointiprosessissa mukana äärimmäisen lahjakkaana leikkaajana itsekin.

Siksi minua ihmetyttää muutama asia. Stallworth hankkii itselleen tyttöystävän. Tämä ei tiedä Ronin olevan poliisi, mikä on temaattisesti hyvin oleellista. Elokuva esittää eri puolia maalaamatta niitä mustavalkoisiksi. Klaanin puoli koostuu tavallisista amerikkalaisista ihmisistä, joka henkilöityy erityisesti Felixin herttaiseen, ujoon ja äitimäiseen vaimoon. Vastaavasti taas Stallworthin tyttöystävä kuuluu Mustiin panttereihin, joka näkee esimerkiksi kaikki hyvääkin tarkoittavat poliisit automaattisesti vihollisina. Molemmilla puolilla on käytössään kahtia jakava "ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan" -ajattelu.

Nyt siirtykäämme siihen varsinaiseen ihmetyksen aiheeseen. Yhdessä kohtauksessa Stallworth käyttäytyy tyttöystävänsä edessä kuin poliisi tietäen asioita, joita tavallisen kaverin olisi lähes mahdotonta tietää, eikä tämä kärkäs, terävä-älyinen tyttöystävä kysy yhtään kysymystä. Mielestäni kohtauksen dynamiikasta oli selvää, että tyttöystävä tiesi poikaystävänsä jo olevan poliisi, tai ainakin tätä olisi pitänyt epäillä jollain tavalla. Yritin tämän jälkeen tarkkailla olisiko tuo kohtaus sopinut johonkin myöhempään vaiheeseen elokuvaa, ja täten se olisi leikkausvaiheessa siirretty pois alkuperäiseltä paikaltaan, mutta en oikein löytänyt järkeenkäypää rakoa. Ehkä pitkäksi venyvästä elokuvasta oli leikattu pois joitain kohtauksia, koska ylipäänsäkään Stallworthin tyttöystäväkuviolle ja heidän yhdessä viettämälleen ajalle ei löydy hirveän johdonmukaista roolia tarinan kokonaiskuvasta. Paitsi luoda tämä edellä mainittu vastakkainasettelu ja antaa mahdollisuus kokea myös klaanin vastavoiman ajatusmaailmaa.

Toinen pieni töyssy löytyy aivan loppupuolelta elokuvaa. Siinä eräänlaisena kliimaksina elokuva leikkaa toistuvasti ristiin klaanin jäsenten vihkimisseremonian, sekä aktivisti/laulaja Harry Belafonten esittämän vanhan miehen kertoman tositarinan välillä. Se luo melkoisen peilin, kun seremoniassa puhutaan jaloista valkoisista ihmisistä ja sitten leikataan tarinaan, jossa samat jalot valkoiset ihmiset lynkkasivat nuoren Jesse Washingtonin ja häpäisivät tämän ruumiin. Se on riipaiseva, agitoiva ja vaikuttava peilaus.

Mutta mielestäni tässä leikattiin aivan liian monta kertaa edestakaisin näiden kahden hetken välillä, mikä tappoi/seisautti jatkuvasti molempien kohtausten valtavan jännityksen ja dramatiikan. Se oli lähes jatkuvaa start, stop, start -liikettä, eikä tarinoille muodostunut kunnollista luonnollista virtausta, vaan toisen oli aina pysähdyttävä toisen tieltä. Sen työstämistä olisi pitänyt jaksaa jatkaa ja löytää keinoja vähentämään leikkaamista edes takaisin jollain keinolla. Vain loppu tuosta kohtauksesta, jolloin tarinat kietoutuivat lopulta toisiinsa yhdeksi, oli toimiva, mutta kaikki sitä edeltävä oli hieman töksähtelevää. Lopputulos on silti vaikuttava ja herättää tunteita, mutta mitä se olisikaan voinut olla hieman sujuvammin etenevällä kerronnalla.


Komedia elokuvassa on kuvattu hyvin kuivalla ja alikorostavalla tavalla, jota voisi luonnolliseksikin kutsua. Kamera on usein vain paikoillaan kuvaten hahmoja joko laajakuvassa, tai puolilähikuvassa. Läsnä ei ole musiikkia ja komedia on harvoin erityisen korostettua. Joskus Lee tosin saattaa lisätä kuvaan jotain hauskoja tilanteen mahdollistamia yksityiskohtia alleviivaukseksi. Esimerkiksi kun Stallworth puhuu ensimmäistä kertaa klaanin kanssa puhelimessa ja huutaa vihaavansa mustia, jutkuja, irkkuja, olevansa aito valkoinen amerikkalainen ja niin edelleen, jolloin hänen ympärillään istuvien poliisien päät kääntyvät syvästi hämmästyneinä tuijottamaan häntä.

Käsikirjoittajat ovat löytäneet Stallworthin tilanteesta ja tuon ajan yhteiskunnasta komedisen puolen, jolta kantilta he käsittelevät näitä arkoja kysymyksiä. Stallworth ei oikein kuulu joukkoon valkoiselle poliisiasemalle ja tuntee olonsa yhtä piiritetyksi kuin Clarice Starling Uhrilampaissa miesten ympäröimänä. Muut valkoiset poliisit, sekä itse poliisipäällikkökään eivät oikein tiedä pitäisikö heidän käyttäytyä jollain tietyllä tavalla Stallworthin seurassa ja mitä hänestä ylipäänsä pitäisi ajatella. Se on molemmille puolille edelleen uusi juttu, sillä kansalaisoikeuslaeista ei ole kuin reilut kymmenen vuotta.

Klaania taas on ymmärtääkseni haluttu olla parodioimatta liikaa, koska se vähättelisi sitä kuinka suosittu, vaikutusvaltainen ja tuhoava voima he ovat olleet. Heidän naurettavuutensa henkilöityy pääosin Paul Walter Hauserin näyttelemään Ivanhoehin, joka on porukan ylivoimaisesti heikkolahjaisin ja hänen pikaisesti tapahtuva urakehityksensä lopussa on kuin Mel Brooksin elokuvasta. Tosin on siellä klaanin joukossa myös byrokratiahuumoria ja juuri tuota edellä mainittua hienovaraisempaa huumoria, jolla kuitenkin varotaan visusti verottamasta klaanin uhkaa kokonaisuutena. Jo sen seurauksena klaanin sisälle sijoittuvat soluttautumiskohtaukset ovat erittäin jännittäviä, koska Zimmerman ja Stallworth voivat jäädä kiinni minä hetkenä hyvänsä ja saada välittömästi kuulan kalloonsa. On myös huomattavaa, miten juutalaiset juuret omaava Zimmerman tuntee operaation alussa olevansa ulkopuolinen, ettei tämä viha ja syrjintä kosketa häntä. Mutta hän saa huomata olevansa väärässä, kun Felix alkaa hiillostaa häntä hänen juutalaiselta näyttävistä piirteistään. Elokuva yrittääkin viestiä monella eri tavalla, että nämä asiat ja niistä kumpuavat seuraukset ovat kaikkien ongelmia.

Elokuva päättyykin armottomalla iskulla suoraan palleaan, joka saa haukkomaan henkeä. Se lyö pöytään videomateriaalia Charlottesvillen mellakoista, mikä viimeistään pakottaa sinut miettimään. Se vetää suojan pois, jolloin ei voi enää perustella näkemäänsä vain elokuvana, tai 70-luvun kuvauksena.

Tuo lopetus syntyi itsekseen, sillä elokuva oli jo tuotannossa kun nämä mellakat, sekä niitä seurannut Trumpin kammottavan kömpelö puhe tapahtuivat. Lisäksi elokuvassa klaanin johtajana toimiva suurvisiiri David Duke (Topher Grace) on tunnetusti äänekäs Trumpin kannattaja ja hänen hahmonsa laukoo elokuvassa ilmoille Trumpin poliittisia sloganeita, mitä kautta tuodaan ilmi näiden kahden jakama yhteys.

Elokuva on raskas draama monilla keventävillä kosketuksilla. Se on viesti nykypäivän katsojalle. Ellemme ole halukkaita oppimaan historiasta, ihmiskunta on tuomittu kulkemaan ympyrää ja toistamaan samoja virheitä. Tämä viesti on koko elokuvan selkäranka ja tarkoitus, joten jos olit valmis kohtaamaan vain harmitonta komediaa, niin sinua on varoitettu. Mutta kuvittelisin elokuvan toimivan myös niistä lähtökohdista mainiosti, sillä se imaisee katsojansa mukaan niin tehokkaasti.


Spike Lee nimittäin tykkää käyttää hyvin hallittuja ja juuri oikeisiin hetkiin säästettyjä lähikuvia sekä puolilähikuvia asettaakseen katsojan päähahmonsa kenkiin. Hän pakottaa katsojansa tuijottamaan hahmojaan syvälle silmiin, todella näkemään heidät ja ymmärtämään heitä. Hän yrittää tarjoilla tarinan ohella kokemuksen, miltä tuntuu kävellä päähahmon kengissä. Tämä tulee monissa kohden elokuvaa esiin, kuten juurikin arvostelun alkupuolella mainitsemassani poliisiaseman työhaastattelussa. Poliisipäällikkö ja poliitikko ovat varmastikin jonkinlaisen kiintiön vuoksi pakotettuja palkkaamaan mustan poliisin. He puhuvat hänelle hieman alentuvasti, kysymykset kumpuavat stereotypioista ja jättävät itsestään, sekä koko tilanteesta kovin oudon ja jopa irvokkaan maun mikä heijastuu myös Stallworthin kasvoilta.

Lisäksi kyseessä on historian arkistoihin peitetty tositarina. Tämä näkyy kuvaustavassa, jossa esimerkiksi poliisiasemalla peiteoperaatiosta keskustellessa käytetään paljon sivuprofiiliotoksia. Ulkona näitä operaatioon liittyviä tilanteita kuvataan usein aina välimatkan päästä ja siellä on välillä kameran sekä hahmojen välissä autoa, katutolppaa ja muuta. Tämä kaikki luo karun dokumenttimaisen fiiliksen ja sysää katsojan näinä hetkinä ulkopuolisen tarkkailijan rooliin. Emme voi kuin avuttomana katsoa ja odottaa mitä tapahtuu seuraavaksi.

Loppukäänteiden jälkeen elokuvalla kesti hieman aikaa saada kamppeensa pakatuksi ja poistua kohti auringonlaskua. Alfred Hitchcock sanoi aikanaan ihan hauskasti, että elokuvan keston pitää olla suoraan verrannollinen ihmisen rakon sietokykyyn. BlacKkKlansman on pitkän puoleinen ja ehkä sisältää joitain osia, joita olisi voinut vielä teoriassa leikata pois keston lyhentämiseksi. Mutta melko laajaan ja monimutkaiseen aiheeseensa peilaten se on leikattu jo kutakuinkin niin virtaviivaiseksi kuin on mahdollista. Se on erittäin nautittava paketti, joka saa sinut jännittämään, vihastumaan, nauramaan ja ajattelemaan.

★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen

Jätetään tähän kuriositeettina, kun en arvosteluunkaan saanut ujutettua. Elämä on matkinut elokuvaa, koska jo vuonna 1966 blacksploitaatio-elokuvassa The Black Klansman, vaaleamman ihon omaava musta poliisi soluttautui Ku Klux Klaniin kostaakseen tyttärensä murhan.

Muistakaa, että alle voi jättää kommenttia mm. siitä kuinka Jasper teidän mielestänne pärjäsi ja millaisena tämä kokemus teidän silmin näyttäytyi.

Kommentit

  1. Jasper Pääkkönen teki hyvän roolisuorituksen. Itse elokuva oli mielestäni rasistinen ja käytti vastakkainasettelua ja stereotypioita ilmaisussaan.
    Jos mietitään vaikkapa tapaa, jolla valkoinen nainen ja mustat naiset esitettiin elokuvassa. Valkoinen nainen oli ylipainoinen, kuuliainen, omalla paikallaan keittiössä miehensä käskyvallan alla. Hän oli vailla omaa tahtoa ja ajatuksia. Hieman yksinkertainen, joka ei ollut saavuttanut mitään elämässään. Mustat naiset olivat kaunisvartaloisia, itsenäisiä, vahvoja ja älykkäitä naisia. He olivat koulutettuja ja poliittisesti aktiivisia.
    Elokuva oli nerokkaasti laadittu propagandafilmi. Tosiasioita mitätöitiin esittämällä väitteet klaanilaisten suulla. Elokuva oli täynnä hyvin kyseenalaisia mielikuvia ja rasismia valkoisia kohtaan. Mustien puheet noususta aseisiin ja poliisien tappaminen kuitattiin vain uhoksi. Mustat esitettiin uhreina, jotka olivat kokeneet vain suurta vääryyttä. Elokuva korostaa erityisesti sitä kuinka rasisti poliisit ampuvat syyttä mustia.

    Spike Leen puheet ajan hengestä, jossa lapset erotetaan vanhemmistaan on käsittämätöntä. Lapset on erotettu vanhemmistaan Yhdysvaltain rajalla, vain siinä tapauksessa, että vanhempi on tuomittu kiinniotettavaksi tekemistään rikoksista Yhdysvalloissa, tai epäillään lapsikauppaa tai alaikäinen lapsi on tullut maahan yksin.

    Mielestäni elokuva nimenomaan esittää vastapuolet, erittäin mustavalkoisina ja tuoden esiin stereotypioita. Koulutetut vastaan juntit. Kauniit vastaan rumat. Riistetyt vastaan riistäjät. Ainoa yhdistävä tekijä tuntuu olevat, että kumpikin vihaa toisiaan. Stereotypioita olivat typerät kouluttamattomat asehullut punaniskat. En ole ollenkaan sitä mieltä, että nämä edustaisivat millään lailla tavallisia valkoisia amerikkalaisia. Ylipitkässä tanssikohtauksessa korostettiin, että mustat ovat musikaalisia ja tanssitaitoisia ja tulihan lopussa vielä mainittua, että valkoisen miehen sukuelin on pieni. Mitä muuta nämä ovat kuin stereotypioita. Koko elokuva oli rakennettu niille. Spike Lee tosin huolehti siitä että mustista esitetyt stereotypiat olivat positiivisia. Klaanilaiset Dukea lukuun ottamatta oli kaikki esitetty, fanaattisina, vähä-älyisinä, johtamistaidottomina, entisinä vankeina, nuhruisina peräkylän juntteina, jotka vain vihasivat mustia ja juutalaisia.
    Elokuva käytti musiikkia nerokkaasti luomaan halutunlaista tunnelmaa. Mustien tanssiessa ja laulaessa rytmi svengasi ja tunnelma oli katossa, klaanilaisten huutaessa katsoessaan elokuvaa musiikki oli ahdistavaa ja uhkaavaa. Kun raiskaamisesta syytetty musta lynkattiin tunnelma ja musiikki oli surullista. Sen enempää kantaa ottamatta lynkkaukseen, mm. hevosvarkaat hirtettiin heti kiinni saatua. Kertonee jotain sen aikakauden oikeudenkäynnistä ja rangaistuskäytännöistä.
    Elokuvan lopussa esitetyt uutispätkät tukivat hienosti elokuvan sanomaa ja linjaa. Ensin näytettiin 2 tuntia väkivaltaa ja klaanilaisia. Sitten lopuksi väkivaltaa kadulla, Charlottesvillen yliajo, Trumpin ja Duken puhe ja saatiin näin kaikki nämä asiat liitettyä yhteen ja luotiin elokuvalle dokumentaarinen totuusarvo. Samalla mitätöitiin ja mustamaalattiin Trumpia ja annettiin kuva kuinka Trump ja Duke hyväksyvät väkivallan ja rasismin. Charlotesvillen uutisointi on ristiriitaista. Väitetään, että väkivaltaiset natsit ja klaanilaiset mellakoivat kadulla. Toisaalla sanotaan, että väkivalta Charlottesvillessä eskaloitui, kun antifa ja äärivasemmistolaiset hyökkäsivät kansallismielisten mielenosoitusta vastaan. Charlottesvillen yliajosta uutisointi on niin ikään ristiriitaista. Toisaalla sanotaan että James Alex Fields jr oli neo natsi, joka ajoi tahallaan väkijoukkoon, toisaalla taas sanotaan, että Fields ajoi henkensä edestä pakoon Antifaa edustavaa Dwayne Dixonia, joka uhkasi häntä aseella.



    VastaaPoista

Lähetä kommentti