Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja 2 - elokuvan arvostelu

Genre: Kotimainen komedia / Draama
Ohjaus: Tiina Lymi
Käsikirjoitus: Lymi, Tuomas Kyrö, Juha Lehtola
Päätähdet: Heikki Kinnunen, Satu Tuuli Karhu, Jani Volanen, Elina Knihtilä ja Sulevi Peltola.
Kesto: Loppuhun asti.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja alkaa kaihoisalla kotimaisella iskelmällä, eikä millään sädepyssyjen ja sumutorvien paukkeella. Mielensäpahoittaja seisoo pää paljaana emäntänsä kuolinvuoteella terveyskeskuksessa. Sitten ukko laittaa karvalakin päähänsä ja poistuu terveyskeskuksesta torjuen hoitajien tyhjät sympatiat ja surunvalittelut. Pihassa odottaa punainen, nitkutettavalla vaihdelaatikolla varusteltu Voortti Eskortti vuosimallia seittemänkymmentä kaksi, käteisellä ostettu. Sillä hän lähtee köröttelemään kotia kohti.

Kyllä on koko tämän ensimmäisen kohtauksen ajan kameransilmä kuvannut pääosahahmoa selkäpuolelta, mikä on sulkeutuneen ja ihmiskontaktin torjuvan hahmon merkki. Tahtoo oma rauhaa. Tämä alun kasvojen näyttämättä jättäminen on parissa muussakin asiassa symbolisesti etevä ratkaisu. Vaikka kyse on jatko-osasta, päähahmo näyttäytyy meille alussa vieraana muukalaisena, jonka suojamuurit ovat pystyssä. Elokuvan kuluessa tutustumme hänen sielunelämäänsä. Että vaikkei turhia hymyile, ei kyseessä ole paha mies. Toinen syy kasvojen piilottelemiselle on näyttelijän vaihtuminen Litjan Antista Kinnus-Heikkiin. Katsojalle annetaan ikään kuin hetki totuttautua. Todistetaan kuvaamalla ensin ääriviivoja, vaatetusta ja lakkia, että henkilövaihdoksesta huolimatta sama juro murahtelija on edelleen kyseessä.

Kotiin ehdittyään Mielensäpahoittaja nostaa perunat ylös pellosta, koska itse ne on sinne laitettukin. Sitten hän vie nämä itse nostamansa perunat ja vuosien perunavarastonsa naapurilleen Kolehmaiselle (Peltola). Tälle Mielensäpahoittaja toteaa, ettei enää tarvitse kun aikoo heittää lusikan nurkkaan... Kuten Ove-niminen volvomies Ruotsinmaan elokuvassa pari vuotta takaperin.

Kyllähän Mielensäpahoittajan aikeen tietyssä mielessä ymmärtää, kun oli niin paljon yhteistä elettyä elämää emännän kanssa takana. On se kauhia paikka kun joutuu vuosikymmenien jälkeen yhtäkkiä olemaan yksin. Ympärillä ei ole enää läheisiä ja ilosempien aikojen muistot jäytää mieltä. Ilman emäntää pitäisi vielä osata puolet enemmän asioitakin. Kyllä ei ole helppo enää tuolla iällä oppia. Sitä paitsi tomera emäntä ja juokseva lapsikatras tuo elämään iloa, väriä ja tarkoitusta. Aikakin kuluu, välillä myös kärsivällisyys. Vaikka sitä välillä kaipaa rikkomatonta hiljaisuutta, niin kyllä tuollainen elo tuo ihmisen parhaat puolet esiin. Kyllä jukuripäisinkin mies siitä salaa tykkää, kun emäntä neuvottelun päätteeksi sanoo miten asiat tehdään. Kuului eräs vanha sutkautuskin, että emännän istahtaessa kivelle isäntä virkkoi, että viimeinkin on pantu kova kovaa vastaan.

Mielensäpahoittajan emäntää saapuu saattamaan haudanlepoon Belgiasta asti näiden poika (Volanen) perheensä kera. Poika on oikein mahdottoman isoo herra ja käyttäytyy kuin kuuluisi Dallasin sarjan öljyporukoihin. Taukoamatta halveksii takapajuista Suomea ja sitä miten voi moneen kertaan muoviin kääritty palanen ruisleipää niin ohuilla makkaransiivuilla maksaa aakkoshuoltamolla neljä yhdeksänkymmentä!

Kyllä on niin olevinaan tämä Brysselin poika perheineen, ranskaakin puhuvat. Eivät ymmärrä hiljaisuuden ja  henkilökohtaisen elintilan kunnioittamisen päälle. Vaimoke (Knihtilä) on sentään siedettävämpi, näinköhän on vain seura tehnyt kaltaisekseen. Onneksi perheen 17-vuotias Sofia-plikka on edes kunnon tyttö, mutta pahasti vanhempiensa ikeen alla. Hoitavat tytön puolesta ajattelunkin, mikä näkyy kun tekevät läksyjä lentokentällä. Päätä plikalla kuitenkin on ja kyllä ovat vanhemmatkin jotain tehneet oikein, kun tyttö on hyväksytty Princetoniin. Ahtisaari sitä kävi ja Noopelin voitti, vaikka olikin lihonut.

Emäntää iäisyyteen saattamaan saapuu myös ensimmäisestä elokuvasta tuttu Hessu-poika perheineen. Muistotilaisuuden ruokapöydässä omaiset ja pappi juttelevat maailmanmenosta. Puhuvat yksinään istuvasta leskestäkin kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Näinköhän tahallaan keskustelussa käytetään isoja sanoja luomaan konfliktia uuden ja vanhan välille. Klassinen aihe, jota ei kuitenkaan liene tarkasteltu näin vahvasti suomalaisen sielunmaiseman näkökulmasta ennen kirjoja.

Ruokapöydässä ihmisen oikea luonne paljastuu. Belgian pisnesmies on kova ittensä kehuja ja äänekäs kun mikä. Katkera hän on isälleen, kun ei omannut mielestään hyvää lapsuutta. Hessu ei ole enää yhtä tuimana, mutta kyllä oli hänkin läheisempi äitinsä kanssa. Äidiltä ovat lapset saaneet sitä hellyyttä, jota isän rakkaus ei osannut julki tuoda. Niukoissa oloissa muovautuu ihmisen luonne kovaksi ja pulavuosien arki kaikkine rasituksineen ei juuri jättänyt sijaa hellille tunteille. Kovalla työllä piti ansaita niukka leipä, muuhun ei aikaa tai voimia jäänyt. Tällaisena kovana ja happamana aikana Mielensäpahoittaja on kunnon miehen mittoihin kasvanut. Kun jo viiden vanhana laitetaan lapsi peltotöihin, niin kyllä ei osaa aikuisiällä lojua yhteiskunnan elättinä. Liian helpoksi on tämä nykypäivän elämä tehty. Kyllä ei ole mikään ihme, ettei juoksulajeissa tule enää menestystä.

Kyllä on kauhea katsella, kun Mielensäpahoittaja tiputtaa muistotilaisuudessa kakkulautasen lattialle. Onneksi ei mennyt rikki, mutta kauhea sotku siitä kyllä tuli ja tiputtajalle häpeä. Häpeällisempää oli kuitenkin, että kukaan ei häntä rynnännyt auttamaan. Ei hän toki mikään lapsi ole ja ärsyttävää sellainen liika hössöttäminen onkin, mutta niin tässä tilanteessa olisi pitänyt toimia. Tapahtuma kertoo Mielensäpahoittajan ympärilleen luomasta pelon ilmapiiristä, joka myös pisnesmiehelle on periytynyt huolimatta tämän epämiellyttävästä lapsuudesta. Kyllä pitääkin lapsen vanhempaansa pikkuisen pelätä, muttei liikaa. Se on hyvä kun lapsi uskaltaa tulla polvelle, mutta ymmärtää antaa katsoa uutiset rauhassa. Se ei ole hyvä, että tämä pisnesmiespoika on suunnitellut tyttärensä elämän valmiiksi pitkälle aikuisuuteen ja siitä poikkeaminen ei käy laatuun. Kyllä pitää penikoiden antaa itse tehdä asioita, koska jokaisen on itse elettävä oma elämänsä.

Pisnesmiehen perheineen on määrä jäädä hautajaisten jälkeen toviksi koti-Suomeen. Poika haluaa heivata isän vanhainkotiin, ettei olisi vaivaksi. Sen prosessin käyntiin pantuaan, aviopari suuntaa kylpylään. Perheen tyttären on taas tarkoitus verkostoitua Helsingissä Slurps-tapahtumassa. Plikka kuitenkin matkustaa salaa paappansa luo, joka ei tällaisestä ilmoittamatta tulemisesta ja oman rauhan rikkoutumisesta ole mielissään. Suoraan sitä ei Mielensäpahoittaja-pappa kuitenkaan henno sanoa, eikä tyttö ota vihjauksia kuuleviin korviinsa. Ei auta papan kuin laittaa sauna lämpiämään ja keittää kahaveet.

Plikka on uuden vuosituhannen lapsi, eli suu käy kuin saha rankamettällä. Huumoria luodaan näiden kahden eri ajan kasvatin eroista. Nuoret esimerkiksi toimivat ennen kuin tuumivat ja ovat vähän liiankin avoimia monista asioista. Mielensäpahoittaja taasen haluaisi tiedustella syytä plikan yllätysvierailulle, mutta kun ei sellaista sovi suoraan kysyä. Täytyy kierrellen koittaa tunnustella ja arvella, mikä tietenkin johtaa kommelluksiin. Syy tälle vierailulle on lopulta klassinen toisen näytöksen paljastus, joka kuljettaa tarinan kohti kovin ennalta-arvattavaa kolmatta näytöstä. Mutta kyllä nyt saa riittää tarinan yksityiskohtainen vatvominen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun hahmot Mielensäpahoittajan ympärillä ovat niin yksioikoisia. Niiden pitäisi pitää tarina ja tunnelma maassa, tuoda realismia kun päähahmo itse on myös rahtusen parodisempi kuin ykkösosassa. Toisaalta on eräänlainen tuplayllätys ja tarkoituskin, että lopulta Mielensäpahoittaja itse on kaikessa äärimuodossaan tarinan tasapainoisin hahmo ja terveen järjen ääni. Hänen sanoissaan ja teoissaan piilee rivien välissä totuuden siemen. Vanha ei tarkoita huonoa, eikä uusi parempaa. Osaltaan kyse on myös tapakomediasta, sekä perinteiden ja kansallisen sielun vaalimisesta. Ei saa kadottaa omaa identiteettiä ja kulttuuria.

Sitä identiteettiä ja kulttuuria on mukana naapuri-Kolehmaisen ja Mielensäpahoittajan yöllisessä dialogissa, jossa jälkimmäinen kääntyy ystävien puutteessa kysymään neuvoa naapuriltaan. Kaksikko istuu tuoleilla sopivan välimatkan päässä toisistaan. He puhuvat katsomatta toisiaan silmiin, rintamasuunta turvallisesti 90 astetta poispäin. Kun käsiteltävä asia loppuu, syntyy luonnollinen hiljaisuus. Pian yrittää Kolehmainen turista säästä, mutta ei sellainen tyhjänpäiväinen lörpötys kannata. Kyllä rehellinen hiljaisuus on parempi, tämän Kolehmainen itsekin ymmärtää ja luovuttaa. Kohtaus on havainnoiva ja todistaa, että paras huumori syntyy kun ei liian näkyvästi yritetä olla hauskoja. Monilla olisi opittavaa.

Kyllä on kehuttava Mielensäpahoittajan komeita tiluksia ja erityisesti itse taloa. Sen sisustusta näemme laajalti, kun Sofia liikkuu yöllä talossa salaa. Näyttää ja tuntuu kodilta. Sisustuksessa on kosolti yksityiskohtaisia silauksia, kuin Roy itse olisi lavastuksen suunnitellut. Tärkeimmät yksityiskohdat jäivät kuitenkin näyttämättä. Ei selvinnyt onko talossa kunnon hiekkapohja, maavarainen lattia ja hirsirunko.

Paljon muutakin mielenkiintoista on elokuvassa, kuten useita lähikuvia Eskortista. Esiintyjistä Kinnusen Heikki on tietysti viimeisen päälle hieno mies ja hänestä paistaa läpi perisuomalainen aitous, miehekkyys ja rehtiys, vaikka lampaan Lastumäen Leon kanssa varastivatkin. Kyllä on Heikki pitkään ollut valtakuntamme etevimpiä näyttelijöitä niin vakavissa kuin kevyissäkin rooleissa ja hänen karheaa alkuvoimaa sekä jäyhää miehisyyttä omaava Mielensäpahoittaja on siitä jälleen yksi todiste. Nuori ja miellyttävä Satu Tuuli Karhu puolestaan osoittaa ensikertalaisena ilahduttavaa elinvoimaisuutta ja luonnollisuutta kameran edessä, vaikka näkyykin hänen esiintymisensä olevan vielä hieman kulmikasta. Lupaava aloitus kuitenkin kaiken kaikkiaan, emmeköhän vielä kuule hänestä.

Selväjärkisenä Tiaisen Harrina tekee pienen, mutta tarinan kannalta merkittävän roolisuorituksen Tommi Korpela. Toisin kuin Mielensäpahoittajan Belgian poika, Tiainen on sinut itsensä ja juuriensa kanssa, kokenut saaneensa kotoa hyvät eväät maailmalle. Harri on käynyt pyörimässä isoilla kylillä merten takana ja huomannut, että ei ole perunoiden ja ruskean kastikkeen voittanutta. Kyllä se näin on, että vain Suomen vehreän luonnon keskellä jalo suomalainen sielu saavuttaa rauhan ja tasapainon. Sen Sofia-plikkakin huomaa ja ymmärtää, että ei tartte olla täydellinen, riittää kun on ihminen... Sinut itsensä ja valintojensa kanssa. Plikan vanhemmat taas ymmärtävät, että perheen tehtävä on neuvoa ja tukea, ei ohjata ja kritisoida.

Ennen kaikkea niin vanhemmat, tytär kuin Mielensäpahoittajakin saavat kukin huomata, että elämä vie ihmistä jatkuvasti uusiin vaiheisiin aivan pyytämättä. Ei parane murehtia ennakkoon asioita, etenkään sellaisia joihin ei voi vaikuttaa. Semmoinen vie vain turhaan aikaa ja voimia. Jopa elämää nähnyt Mielensäpahoittaja löytää itsensä vielä uuden vaiheen ääreltä, vaikka hän luuli elämänsä olevan enää vain vanhan toistoa. Voisi myös sanoa, että hän löytää uudelleen elämän tarkoituksen ja nauttii mahdollisuudesta kokea joitain elämänsä parhaista ajoista uudelleen. Elokuvan loppuessa Mielensäpahoittajan elämässä alkaa kirjaimellisesti uusi syksy.

Elokuva on hauska ja hyvällä asialla. Oli mukana useita yksityiskohtia kirjoista, kuten tämä lihaksi ja ivaksi muuttunut Belgian poika. On ehkä uskollisempi kirjoille yksityiskohtien tasolla, mutta kyllä olisi saanut seisoa tukevammin jaloillaan elokuvana. Vaikka Mielensäpahoittajan dramaattinen tarina onkin aiheeseen miellyttävällä tavalla sopiva, on se myös kovin tavanomainen. Kyllä tällaisella tarinalla hyvän elokuvan saa aikaiseksi, mutta poikkeuksellinen hahmo ansaitsisi enemmän ympärilleen. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja vahvistaa loppupeleissä sen vanhan totuuden, että kyllä se ensimmäinen on aina paras. Auto, emäntä ja elokuva. Tai kenties aika kultaa muistot.

Kirjoittanut,
Minä

★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen

PS: Tähtiä en antanut liian montaa, etteivät ylpisty tai luule pehmoiseksi. Enkä antanut liian vähän, etteivät ala vonkumaan tai luule röyhkeäksi.

Alle sitten kommenttia ja muuta, mutta ilmoitan jo etukäteen: en lue, en vastaa, enkä ainakaan välitä. Kyllä näin on. Nyt laitan saunan lämpiämään ja keitän kahavet.

PPS:

Näin jälkiviisaana on todettava, että kyllä nuo kaksi Mielensäpahoittajaa on aika tasavahvoja ainakin viihdemielessä kun ykkösen katsoin eilen. Ykkönen silti itselleni miellyttävämpi kun se on enemmän oikeasta maailmasta ja onnistuu sympatian ohella herättämään ripauksen empatiaa päähahmoa kohtaan. Siinä ei kakkonen onnistunut. Samoin Litjan hahmo oli paremmin rinnastettavissa tavalliseen vanhukseen kun Kinnusen hahmo ottaa jossain määrin myyttisiä mittasuhteita. Molemmat toki omalla tavallaan loistavia, mutta pidän tuosta ykkösen maanläheisyydestä. Kuvaa yksinkertaisella tehokkuudella nyky-yhteiskuntaa.

Kakkonen sitten ehkä tukevampi farssi tiheämmillä nauruilla ja kun on tosiaan Äkkilähdöt, Saattokeikat ja muut tulleet viime vuosina, niin tarina tuntui vähän tavanomaiselta ja yllätyksettömältä. Ehkä hieman laskelmoidultakin. Loistavaa viihdettä, mutta ykkönen oli tarinassaan taitavampi.