Kädetön Alfonso (1927) - elokuvan arvostelu

Genre: Draama / Rakkaus / Kauhu
Ohjaus: Tod Browning
Käsikirjoitus: Browning & Waldermar Young, perustuen Mary Roberts Rinehartin kirjaan
Päätähdet: Lon Chaney, Joan Crawford, Norman Kerry, John George
Kesto: 49 min. / 63 min.

"Tämä on tositarina, jota kerrotaan vanhassa Madridissa." Näin alkaa yksi viimeisiä mykkäelokuvan mestariteoksia, joka vie katsojansa makaaberin ja groteskin äärelle. Vuosikymmeniä tämä elokuva oli olemassa ainoastaan heikkolaatuisina kopioiden kopioina, kunnes 1973 Henri Langlois ja Cinemathique Francaisin väki löysivät nimettömien elokuvakelojen joukosta kopion elokuvasta. Kaikista tunnetuista versioista kuitenkin puuttuu 14 minuuttia materiaalia, jossa kerrotaan lähinnä Alfonson rikollisesta urasta, mikä ei onneksi rampauta tippaakaan elokuvan keskiössä olevaa voimakasta kolmiodraamaa.

Kädetön Alfonso sijoittuu tietenkin kiertävään sirkukseen, jonne on kerääntynyt joukko yhteiskunnan hylkiöitä, joita myydään myyttisinä ihmeinä uteliaille silmäpareille. Sirkuksen suurimpiin vetonauloihin kuuluu Alonzo the Armless, eli suomeksi oikein viimeisen päälle käännettynä Kädetön Alfonso (Chaney). Elokuvan alkuperäinen nimihän on The Unknown, mikä tietenkin viittaa rakkauteen, jonka sanotaan olevan suuri tuntematon. Tuntemattomia ovat rakkauden tiet ja sen saa Alfonso elokuvan kuluessa kokea.

Alfonso on rakastunut esityksessään avustajana toimivaan, sirkustirehtöörin tyttäreen Nanoniin (18-vuotias Joan Crawford), jonka vartalon muotoja nuollen Alfonso mm. viskelee esityksessä jaloillaan tikareita. Sirkuksen toinen tähti on voimamies Malabur Mahtava (Kerry), jonka käsissä rauta on kuin muovailuvahaa. Merirosvoelokuvien Douglas Fairbanksilta näyttävän Malaburin edessä vahaa ovat myös naiset, eikä Nanon ole suinkaan poikkeus.

Mutta kreikkalaisen tragedian tavoin Nanon kammoksuu miehen käsien kosketusta, sillä sitä hän on joutunut sietämään koko elämänsä. Kiertävä sirkus ei ole kauniille naiselle se turvallisin ympäristö ja osin katsojan mielikuvituksen varaan jätetään se, mitä Nanonille oikein on tapahtunut. Hänen isällään lienee jotain tekemistä tämän fobian kanssa, sillä Nanon paljastaa kädettömälle Alfonsolle tämän (siis Alfonson) olevan ainoa mies, jonka seurassa hän tuntee olonsa turvalliseksi. Kaikki muut miehet pitävät häntä hypisteltävänä ja tavoiteltavana esineenä. Nanon jopa lipsauttaa ulos toivovansa, että Jumala olisi tehnyt miehistä kädettömiä, jolloin he olisivat harmittomia ja turvallisia.

Alfonson rakkaus Nanonia kohtaan ei kuitenkaan ole niin viatonta kuin päälle päin näyttää, sillä naisesta on kehittynyt Alfonsolle pakkomielle. Hän on susi lampaan vaatteissa, joka haluaa omia Nanonin täysin itselleen juurikin kuin kauniin esineen. Alfonson epäonneksi Nanon kuitenkin tuntuu pitävän Alfonsoa enemmän ystävänä kuin potentiaalisena rakastajana. Mutta ehkäpä se ongelma ratkaistaan ruokkimalla Nanonin pelkoa ja luomalla eritystä, jolloin Alfonso olisi ns. viimeinen mies maan päällä. Ja ellei hän silloinkaan saa naista omakseen, niin ei kyllä tule saamaan kukaan muukaan.

Tirehtööri-isä ei katsele hyvällä hämärän Alfonson pyörimistä tyttärensä seurassa ja kun hän tapaa nämä esityksen jälkeen epäammattimaisissa tunnelmissa, tirehtööri hyökkää raivoissaan avuttoman Alfonson kimppuun. Vain Malaburin väliintulo pelastaa Alfonson suuremmilta vahingoilta. Kaksikko alkaa puhumaan ja Malabur uskoutuu Alfonsolle hellistä tunteistaan Nanonia kohtaan ihmetellen, miksi tyttö tuntuu olevan aina niin arka ja pelokas hänen seurassaan vailla syytä. Alfonso näkee mahdollisuuden torpata kilpakosijansa pois pelistä, joten hän kehottaa puhtoista ja naiivia Malaburia sulkemaan tytön voimakkaiden käsiensä syleilyyn, mikä ei tietenkään pääty hyvin.

Alfonson jäädessä kaksin uskollisen palvelijansa Cojon (George) kanssa paljastuu, ettei Alfonso olekaan niin kädetön kuin hän uskottelee. Hän onkin pakosalla oleva rikollinen, jonka ainoa linkki suorittamiinsa rötöksiin piilee sormenjäljissä. Alfonsolla on nimittäin toisessa kädessään kaksi peukaloa, jotka paljastaisivat hänet välittömästi ja siksi hän on sitonut molemmat kätensä korsetin sisään esittäen kädetöntä. Aina paikkaa vaihtava sirkus ja sen juureton irtolaiselämä tarjoaa hänelle täydellisen paikan jatkaa rötöstelyään ja kadota aina paikkakunnalta jälkiä jättämättä.

Yön pimeydessä ylpeä Alfonso kuitenkin tekee virheen ja päättää kostaa tirehtöörille saamansa selkäsaunan. Nanon näkee vaununsa ikkunasta kaksi peukaloa omaavan käden kuristamassa isänsä hengiltä. Poliisit alkavat hengittää niskaan, sillä he tietävät nyt varmuudella murhaajaksi muuttuneen ryöstäjän piilottelevan sirkuksessa. Nyt Alfonson on aika suorittaa operaatio Nanonin toinen vaihe, eli eristys. Hän saa taivuteltua tytön jättämään sirkuselämän taakseen ja elämään kanssaan saman katon alla, jolloin hän voisi "suojella" Nanonia muilta miehiltä. Vielä viimeisenä päivänä ennen sirkuksen lähtöä, voimamies Malabar ilmestyy oven taakse kukkapuskan kanssa yrittäen vielä viimeisen kerran lähestyä Nanonia, mutta turhaan.

Alfonson jo loppusuoralle edenneessä sotasuunnitelmassa on kuitenkin vielä yksi iso epäkohta, jonka Cojo nostaa esiin. Mitä tapahtuu kun viimeistään hääyönä Nanonille selviää, että Alfonsolla onkin kädet ja että nämä nimenomaiset kädet murhasivat hänen isänsä? Alfonso sytyttää tupakan ja alkaa pohtia tätä esiin noussutta ongelmaa. Cojo alkaa nauraa, kun Alfonso käyttää polttaessaan jo vaistomaisesti pelkkiä jalkojaan unohtaen käsiensä olemassaolon. Tämä huomautus antaa kohti hulluutta valuneelle Alfonsolle ajatuksen, joka ratkaisisi kaikki hänen ongelmansa tuosta vain.

16-vuotiaana sirkuksen mukaan karannut Browning ja mestarillisten maskeeraus- sekä näyttelytaitojensa ansiosta tuhansien kasvojen miehenä tunnettu Chaney olivat sukulaissieluja, jotka työskentelivät yhdessä peräti kahdeksan kertaa. Ja näistä Kadonnut Alfonso on tämän makaabereihin ja groteskeihin tarinoihin mieltyneen kaksikon yhteistyön huipentuma. Malabaria esittänyt Norman Kerry taas oli näytellyt Chaneyn kanssa jo klassikoissa Notre Damen kellonsoittaja ja Oopperan kummitus, joissa molemmissa komea Kerry näytteli Chaneyn epämuodostuneen hahmon kilpakosijaa kolmiodraamassa.

Kuuromykkään perheeseen syntynyttä Lon Chaneyta on sanottu mykän elokuvan parhaaksi näyttelijäksi monipuolisuutensa ja tulkintojensa järisyttävän voimakkuuden tähden. On helppoa nähdä miksi, sillä hänen intensiivinen ja haavoittuva roolisuorituksensa on ilmiömäinen taidonnäyte. Alfonso aloittaa tarinan sympaattisena katsojan suosikkina ollen se ressu, johon katsoja haluaisi Nanonin rakastuvan. Mutta pian Alfonson mätä sisusta kuitenkin paljastuu ja siitä huolimatta tätä äärimmäisen häijyä roolihahmoa ei voi kuitenkaan varauksettomasti vihata, sillä hänen voimakkaassa rakkauden kaipuussaan on jotain niin inhimillisellä tavalla koskettavaa ja jopa sympaattista, vaikka Alfonson käsitys rakkaudesta onkin kasvanut kieroon.

Chaneyn roolisuoritus Alfonsona on suorastaan mykistävää mestarillisuutta, jolle on vaikea löytää sen ansaitsemia ylisanoja. Aivan ennen elokuvan varsinaista loppuhuipennusta koetaan käänne, kun rakkauden riivaama Alfonso on tehnyt peruuttamattoman teon voittaakseen lopullisesti Nanonin rakkauden. Mutta Alfonson poissaollessa Malabar on kärsivällisyydellä ja kunnioituksella ansainnut Nanonin rakkauden, joka puolestaan on päässyt yli fobiastaan. Kun Alfonso tiedostaa tilanteensa sairaan ironian, seuraa yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia näyttelysuorituksia, joka on yli 90 vuottakin myöhemmin pysäyttävän riipaiseva hetki. Chaney käy muutamissa sekunneissa läpi huikean tunteiden kirjon alkaen tyhjästä lasittuneesta katseesta kulkien aina pienestä toivonkipinästä, epäuskosta ja mustasukkaisuudesta suoranaiseen tragediaan, täydelliseen hysteriaan ja lopulta romahdukseen. Alfonso alkaa nauraa epäuskoisena kohtalon ja rakkauden irvokkuudelle. Nanon ja Malabar luulevat Alfonson nauravan, koska hän on iloinen heidän rakkaudestaan. Näin pari liittyy mukaan nauruun tietämättöminä Alfonson tekemisistä ja täten koko konkkaronkka periaatteessa nauraa irvokkaasti houkkamaisen Alfonson karmaisevalle ja äärimmäiselle ratkaisulle, joka on nyt suoritettu täysin turhan tähden. Häiritsevämpää hetkeä saa elokuvan historiasta hakea hartaudella.

Näyttelijöiden saralla jumalainen Joan Crawford on toinen elokuvan tuikkivista tähdistä. Tässä vaiheessa uraansa hän oli läpimurron partaalla ja tähtipotentiaali välkkyy kauas ja kirkkaana. Crawford ilmentää loistavasti kahden kosijan välillä vatvovan naisen ristiriitaisia tunteita, menneisyydestä kumpuavaa lamaannuttavaa pelkoa ja hiljalleen kypsyvää arkaa rakkautta, joka tulee tämän ison, pahan pelon selättämään.

Tämä on hieno pieni tarina, joka pysyy mykistävän hyvin kasassa huolimatta puuttuvasti 14 minuutista, sillä kaikki hyvään tarinaan tarvittava ydinaines on kasassa. En nyt tiedä pitäisikö kehua, että tällainen tarina on myös edelleen ajankohtainen näin pitkän ajan jälkeen. Alfonson rakkaus kun on ottanut pakkomielteisen ja omistavan muodon, hän haluaa ruokkia Nanounin pelkoja voittaakseen tämän itselleen. Malabar taas ymmärrettyään Nanounin pelot, yrittää lieventää niitä ja kunnioittaa Nanounin asettamia rajoja kärsivällisesti hoputtamatta.

Kädetön Alfonso loppuu vielä loistavasti leikatulla kohtauksella, jossa jännitys kasautuu sietämättömiin mittoihin, jota seuraa lähes henkeään pidätellen. Ilmestymisaikansa yleisö ei täysin tiennyt miten suhtautua tähän elokuvaan, mutta nykykatsojalle tämä uniikki ja synkkä melodraama on silkkaa nautintoa.

★★★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen | Leffatuomarin Facebook

Pysykää lähettyvillä, sillä jouluaattona julkaisen tutun listaukseni vuoden parhaista elokuvista perusteluineen.