The Grinch (2018) - elokuvan arvostelu

Genre: Animaatio / Komedia
Ohjaus: Yarrow Chesney & Scott Mosier
Käsikirjoitus: Michael LeSieur & Tommy Swerdlow
Päätähdet: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Pharrell Williams / Markus Niemi, Mimmi Laiho, Elsa Saisio, Petrus Kähkönen
Kesto: 90 min.

Kyseessä on kolmas kerta, kun Dr. Seussin lastenkirja How the Grinch Stole Christmas! on filmatisoitu. Ensimmäinen on rakastettu puolen tunnin tv-elokuva vuodelta 1966, jossa ikoninen Boris Karloff antoi äänensä kärttyisälle ja katkeralle päähahmolle. Toinen taasen on Ron Howardin ohjaama ison budjetin mammutti vuodelta 2000, joka keskittyi hulppeaan lavastukseen ja erikoisefekteihin Jim Carreyn muuntautuessa vihreäkarvaiseksi Grinchiksi. Se oli joulu 2001 kun 11-vuotias meikäläinen pyysi tuon Carreyn elokuvan pukilta lahjaksi ja muistan vieläkin sen pettymyksen, kun elokuvan joulupäivänä katsoin. Eikä se ollut paljoa parempi viime kesänä, vaikka taitoa ja vaivaa (sekä rahaa) elokuvan takana osasikin nyt arvostaa.

Tällä kertaa The Grinchin tuo meille Illumination. Täten ennen elokuvaa esitetään mutkaton ja hypervauhdikas lyhytelokuva Keltainen on uusi musta, jota tähdittävät studion kuuluisaksi tehneet kätyrit. Varsinaisen elokuvan Illuminationin logossa taas tavataan sekopäisten keltaisten hahmojen ohella äkkipikainen pupu, joka taas on muistaakseni studion toiseksi suurimmasta hitistä Lemmikkien salainen elämä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun studio tarttuu Dr. Seussin tarinoihin, sillä yhtiön historian kolmas elokuva oli Lorax. Illumination ei ole onnistunut vakuuttamaan kriitikoita elokuvillaan sitten debyyttinään toimineen Itse ilkimyksen. He ovat kuitenkin löytäneet oman juttunsa ja tapansa tehdä elokuvia, johon he ovat toistaiseksi suurella menestyksellä nojautuneet. Itse Ilkimys -sarjaa on lypsetty jo neljän elokuvan verran ja viides on jo tulossa. Myös Lemmikkien salainen elämä ja Sing saavat jatko-osansa. Uuteen materiaaliin pohjautuvia elokuvia näemme aikaisintaan 2021.

Elokuvan takaa löytyy vähän epätavallinen konkkaronkka. Kulmakivenä toimiva Yarrow Chesney oli ohjaamassa Lemmikkien salaista elämää ja hänellä on pitkä historia Illuminationissa eri rooleista. Scott Mosier on monien Kevin Smithin projektien tuottaja ja tämä on hänen ensimmäinen täyspitkä ohjauksensa. Käsikirjoituspuolella ei ole animaatioista kokemusta. Michael LeSieur on rustaillut keskinkertaisia komedioita kuten Sinä, Minä ja Dupree, sekä Keeping up with the Joneses. Tommy Swerdlow'n tausta ja painotus käsikirjoituspuolella on perhe-elokuvissa, joista vuoden 2002 Lumihauvat on tuorein esimerkki ja muista en ole edes kuullut. Tosin sieltä löytyy myös eräs kulttielokuva Jamaikan olympiakelkkailujoukkueesta.

The Grinch on siis kärttyisä vihreäkarvainen olento, joka asustelee ylhäisessä yksinäisyydessä korkean vuoren huipulla sijaitsevassa asunnossaan yhdessä koiransa/hovimestarinsa Maxin kanssa. Kotioveltaan Grinchillä on täydellinen näkymä aivan liian lähellä sijaitsevaan Huuvilleen, sillä tämä ärripurri ei pidä muista ihmisistä. Hän ei halua törmätä heihin, saati sitten osallistua heidän pinnalliseen elämäänsä. Erityisesti joulu on kaikkine onnellisuuden teeskentelyineen ja materian palvontoineen todellinen kiirastuli. Grinch ei aio enää sietää tätä vuosi vuodelta aina vain mahdottomammaksi muuttuvaa jouluhumua, vaan hän aikoo antaa Huuvillen asukkaille opetuksen varastamalla joulun. Eli kaikki lahjat, kuuset, koristeet ja vastaavat aineellisessa muodossa olevat asiat.

Tämän ohella seuraamme pienen, energisen ja hyväsydämisen Cindy Lou -tytön tarinaa. Hänen yksinhuoltaja äitinsä natisee arkisen paineen alla ja lähestyvä joulu vain lisää työtaakkaa sekä stressiä. Lasten vuoksi on kuitenkin koitettava olla iloisella mielellä ja jaksettava ahertaa. Cindy Lou kuitenkin vaistoaa äitinsä uupumuksen ja tyttö alkaa miettiä, miten hän saisi salaa yhteyden joulupukkiin pyytääkseen tätä tekemään äidin jälleen onnelliseksi. Muuta lahjaa Cindy Lou ei tarvitse ja tässähän joulussa on parhaimmillaan kyse. Arki sysätään hetkeksi sivuun ja keräännytään yhteen nauttimaan joulun tuomasta tunnelmasta: kiireettömyydestä, toisten ihmisten seurasta, ja ehkä vähän myös ruoasta.

Grinchistä on tehty poikkeuksellisen sympaattinen ja pidettävä hahmo. Hän on toki hetkittäin hyvin ilkeä, muttei kuitenkaan luotaantyöntävä, hyökkäävä, tai katkeran vihan täyttämä. Vihreä karvaturri on enemmänkin laiska poikamies ja tylsistynyt kujeilija, joka ei enää välitä muiden mielipiteistä, koska muutkaan eivät tunnu välittävän hänestä. Hän asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja mutisee hiljaa itsekseen, että millaisia idiootteja muut oikein ovat. Elokuvan Grinch on tyypillinen "paha" animaatiohahmo, jonka pinta on etäännyttävä, mutta joka vain esittää välinpitämättömyyttä. Haarniskan alta löytyy lapsuudessaan haavoittunut ressukka, jonka sydän on puhdasta kultaa. Tämä meille osoitetaan muutamankin merkittävän valintatilanteen kautta.

Läpi elokuvan läsnä olevaa sympaattisuutta Grinchille taas luodaan koiransa Maxin kautta, jonka kanssa Grinch leikkii ja jota hän silittelee, ja jolle hän jopa hymyilee useaan kertaan elokuvan aikana. Vasta elokuvan loppupuolella paljastetaan syy Grinchin katkeruudelle muita kohtaan. Mielestäni jos tämä syy olisi näytetty ja alleviivattu heti elokuvan alussa, niin Grinch olisi voinut olla ilkeämpi ja tylympi. Tällöin hänen sympaattisuuttaan ja kultaista sydäntään ei olisi välttämättä tarvinnut tuoda enää esiin ennen loppua, jolloin Huuvillen asukkaat murtavat hänen kyynisyyden kahleensa, vaan me olisimme muistaneet sisältä löytyvän oikean Grinchin. Tuollaisen alun jälkeen ei olisi tarvinnut enää kuin hyvin hienovaraisesti alleviivata eristäytyneisyyttä ja polarisaatiota muusta maailmasta, ja antaa Grinchin katkeruudessaan, kyynisyydessään sekä kateudessaan ottaa kunnolla kierroksia. Hänestä olisi voinut yrittää tehdä sympaattisen alun jälkeen mahdollisimman epäsympaattinen ja sitten jälleen lopussa rakastettava. Se olisi antanut katsojillekin konkreettisempaa aihetta peilata ja miettiä omaa käytöstään, sekä negatiivisuuden kierrettä. Mutta tällaisia tarinallisia riskejä ei uskallettu ottaa.

Tarinaa rytmittää runoileva kertoja, joka ei kuitenkaan toimi optimaalisella tavalla. Olisin kaivannut näiden leikkivää lyriikkaa omaavien runojen kertojaksi jotain hieman arvokkaampaa, vakavalla ja painokkaalla äänensävyllä operoivaa "Shakespeare-taituria", mikä olisi pelannut enemmän näissä lyriikoissa läsnä olevilla selkeillä komedisilla ulottuvuuksilla kontrastin kautta. Olin yllättynyt huomatessani, että alkuperäisessäkin versiossa kertojana toimii vain Pharrell Williams, mikä on missattu mahdollisuus molemmilla kielillä. Kertojasta on varmaankin haluttu tehdä liian sokeasti nuorekas.

Myös elokuvan kotimaisessa dubbauksessa on vähän turhan selvästi havaittavissa käännösjälki ja alkuperäiset englanninkieliset sananparret. Se ei kykene tuomaan tekstiä riittävän luontevalla tavalla ja eheällä kokonaisuudella suomeksi, vaan aikuiskatsojasta läsnä on sekundaversion tuntu. Siihen päälle vielä englanniksi lauletut lukuisat joululaulut, joista paria en edes tunnistanut. Vaikka kotimaiset ääninäyttelijät vetivät roolinsa hyvin, niin tuo käännöksen laatu saa hieman kaipaamaan alkuperäistä englanninkielistä versiota, jonka nimikkoroolissa häärii ilmeisesti nörttimäisellä nasaaliäänellä operoiva Benedict Cumberbatch. Mutta en jaksa uskoa, että hänenkään tähtivoimansa ja persoonansa olisi pystynyt tätä elokuvaa kannattelemaan.

Tyypilliseen Illuminationin tapaan elokuvassa on läsnä kosolti visuaalisia ja fyysisiä gageja, sekä muutama pakotettu vauhtikohtaus. Monet komediahetket tuntuvat olevan tapahtumista ja juonesta kovin irrallaan. Alkuperäinen Seussin kirjahan on 69 sivua pitkä ja yksi sivu kirjallisuutta kääntyy nyrkkisääntönä minuutiksi elokuvaa, mutta oletan kyseessä olevan kuvitettu satukirja ja näin tekstin määrä jäänee vielä huomattavasti vähäisemmäksi. Alle puolituntiseen tv-spesiaaliin se tarjoaa riittävän pohjamateriaalin, mutta näitä kokoillan elokuvia varten tarinaa joudutaan lisäämään.

Komedia tuppaa koostumaan vähän liikaa pelkästä väkinäisen tutusta, päättömästä sekoilusta. The Grinch onkin melko selkeästi suunniteltu kymmenen vuoden lähettyvillä oleville taaperoille. On melko härskiä, että jo lyhytelokuvassa käytetään iän ikuista slow-motionia komedisessa mielessä ja sama helpon naurun laiska lypsämisyritys toistuu itse pääelokuvassa samankaltaisessa kohtauksessa. Kumpikaan ei naurata, koska sitä on käytetty nykyajan animaatioissa jo aivan liian monta kertaa. Sitä paitsi se on pelkkä tehokeino, ei itse vitsi. Kohtauksessa pitäisi olla jotain hauskaakin rakentumassa ja slow-motionilla se sitten vain huipennettaisiin, tai vastaavasti lähetettäisiin käyntiin. Perhe-elokuvana The Grinch olisi kaivannut myös vähän kypsempää ja hienovaraisempaa hauskuutta. Toisaalta se ei tainnut turvautua vessahuumoriin, mikä on tietyllä tavalla raikas tuulahdus. Mutta eipä se myöskään ollut mikään Paddington ja naurattanut vielä siihen päälle kaikkia sukupolvia kaksin kerroin lattialle.

Elokuvalla on kuitenkin hetkensä, joista nykyajalle tyypillisesti yksi parhaista oli jo trailerissa. Grinchiltä loppuu lohtusyönnin vuoksi ruoka kesken, joten hän joutuu pelätylle kauppareissulle päivää ennen joulua. Jo matkalla häntä vainoavat maaniset joululaulajat ja kauppaan päästyä alkaakin sitten trailereissa kokonaisuudessaan läsnä ollut kutkuttava kohtaussarja. Sekin on Illuminationin taattua tyyliä, mikä on tavallaan parasta mahdollista mainosta elokuvalle, vaikkakin on samalla riski näyttää elokuvasta liikaa. Me odotamme, että ostamalla lipun pääsemme todistamaan kahmalokaupalla parempaa, tai edes samantasoista materiaalia. Ja sitten trailerissa olikin ehkä elokuvan kekseliäin ja paras komediakohtaus. Joskin Grinchin joulupukkikoulutuksessa olisi myös ollut hauskoja asioita keksittävissä (vaikka lihotuskuuri ja parrankasvatus), mutta jostain syystä tämä rajoittui vain poronhakureissuun.

Alkuperäisen lastenkirjan ja elokuvan ytimessä on tietenkin jokavuotinen keskustelu joulun materialisoitumisesta ja muuttumisesta vuosi vuodelta överimmäksi kulutusjuhlaksi. Siinä on aina olemassa iso ironian riski, kun iso kaupallinen elokuva alkaa siitä saarnaamaan ja samalla pyrkii itsekin hyötymään siitä. Viisas elokuva tarttuisi tähän ja pilailisi sillä purkaen tilanteen. Tai sitten lopputuloksen pitäisi vain olla niin kertakaikkisen viaton, sydämellinen ja mukaansa tempaava, että sen vain sivuuttaisi.

Toisaalta onhan se mukavaa, miten tämä kuvaa niitä joulun perinteisiä puolia. Miten joulu tuo ihmiset yhteen ja miten taianomaisesti se saa lasten silmät välkkymään. Kolikon kääntöpuolella tämä yhdessäolon juhla tietysti taas vain alleviivaa Grinchin yksinäisyyden tunnetta, kun joka tuutista tulvii jouluhumua ja -iloa. Mitä juhlimista hänellä siinä on, yksi päivä muiden joukossa. Valitettavasti vain koko maailma on lähes pysähtynyt ja siinä on sitten aikaa miettiä itseään, sekä peilata omaa tilannettaan muihin. Vähän kuin olisi juhlissa, joissa ei tunne oikein ketään.

The Grinchin animaatio on tietysti kuluneesti sanoen ihan passelin laadukasta jälkeä, vaan ei erityisen poikkeuksellista. Ohjaus on sekin passelia, mutta vaikea on olla kuvittelematta mitä vaikkapa Gennady Tartakovsky olisi saanut aikaiseksi. Mukana on hauskoja visuaalisia yksityiskohtia ripoteltuna, mutta itse tarina on yllätyksettömän harmaa, kierrätetty ja venytetty. Se tuntui pitkänpuoleiselta, vaikka se kesti vain alle 80 minuuttia kun unohdetaan alun lyhäri ja lopputekstit. Jos joulutunnelmaa etsii, niin Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vangitsi sen taianomaisen tunnelman monta kertaa paremmin kuin rutiininomaista pintaliitoa harrastava sieluton Grinch.

The Grinch on unohdettava kertakäyttöelokuva, joka kuitenkin natiaisille tarjonnee asiansa ajavaa viihdettä.

★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen | Leffatuomarin Facebook

Pysykää lähettyvillä, sillä jouluaattona luvassa lista Vuoden parhaista elokuvista perusteluineen.