The Dead Don't Die (2019) - Arvostelu

Genre: Komedia / Kauhu
Ohjaus & käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Päätähdet: Adam Driver, Bill Murray, Tom Waits, Steve Buscemi, Chloe Sevigny, Tilda Swinton
Kesto: 104 min.

Tervehdys siellä, täällä harjoittelu jatkuu. Tällä kertaa yritin kirjoitusvaiheessa erityisesti karsia juonen yksityiskohdat minimiin. Päätyösarka toki on edelleen itse elokuvan purkamisessa ja sen ymmärtämisessä, johon yritän kerätä vakaata perustaa, sekä opettaa itseäni ajattelemaan elokuvaa perusteellisesti sen katsomisen jälkeen. Se on syy, miksi vakituinen kirjoittelu on edelleen tauolla. 

Mutta nyt siirtykäämme itse asiaan.




Jim Jarmuschin, amerikkalaisen auteurin, uusin elokuva on kauhuelokuvia ja erityisesti zombie-elokuvien aligenreä parodioiva The Dead Don't Die, jossa uninen Yhdysvaltoja symboloiva Centervillen pikkukaupunki löytää itsensä hiljalleen leviävän zombie-epidemian kynsistä.

Nyt Sinä, arvon lukija, saatat ajatella Jarmuschin elokuvan kuulostavan samanlaiselta kuin jokainen koskaan tehty zombie-elokuva niinku ikinä, ja olisit tavallaan oikeassa. Se ei ole erityisen kekseliäs, se ei tarjoa mitään uutta mihinkään genreen ja se ei aina edes tunnu Jim Jarmuschin elokuvalta. Mutta sillä on viesti, sekä viehättävän kuiva eksistentialistinen komediatyyli. Jarmusch tuntuu samaan aikaan sekä pilailevan laiskojen kauhuelokuvien kustannuksella että arvostavan genren legendoja kuten George A. Romeroa ja hänen Elävien kuolleiden -trilogiaansa. Myös kauhuelokuvia vasen aivopuolisko edellä seuraava katsojakunta ottaa pientä osumaa matkan varrella toistuvien logiikkaan liittyvien vitsien muodossa.

The Dead Don't Dielta ei puutu tähtivoimaa, sillä läsnä on monia Jarmuschin luottonäyttelijöitä. Epidemian leviämistä todistavat aitiopaikoilta Adam Driverin esittämä konstaapeli Ronnie Peterson, sekä Bill Murrayn esittämä - George A. Romerolta näyttävä - kokenut poliisipäällikkö Cliff Robertson. Tiiviin kaupungin poliisivoimat täydentää poliisiradiota operoiva Chloe Sevigny märkäkorvaisena Mindy Morrisonina, joka tuntuu jälkikäteen ajateltuna etäisen elokuvan humaaneimmalta henkilöltä.

Muusikko/näyttelijä Tom Waits jossain määrin toistaa roolinsa sitkeänä ja karskina kullankaivajana Coenin veljesten mainiosta Netflix-elokuvasta The Ballad of Buster Scruggs. Waits esittää kaupunkia ympäröivässä metsässä luonnon varassa elävää misantrooppia, Erakko-Bobia. Hänen hahmonsa on elokuvan kertoja ja moraalinen ääni, jonka viestiin palaamme arvostelun lopussa.

Coenin veljeksistä puheen ollen, heidän vanha luottonäyttelijä Steve Buscemi esittää Trump-henkisen punaisen lippalakin alta löytyvää farmari Frank Milleriä, jolla on kärttyisänä ja oikeuksiaan pikkutarkasti vartioivana miehenä kahakoita milloin kenenkin kaupunkilaisen kanssa. Väsymättömän veteraaninäyttelijä Danny Gloverin esittämä Hank puolestaan omistaa paikallisen rautakaupan ja Caleb Landy Jones taasen on bensa-aseman omistava elokuvanörtti. B-kauhuelokuvien eräänlainen legenda Larry Fessenden esittää motellia pyörittävää Danny Perkinsia (hei viittaus), jonka hoiteisiin Selena Gomezin esittämä, isosta kaupungista tuleva pirtsakka Zoe kavereineen päätyy viettämään yötään.

Vielä on syytä mainita Tilda Swinton, joka esittää paikallisen hautaustoimiston hiljattain kaupunkiin saapunutta uutta skotlantilaista omistajaa Zeldaa, joka on ilmeisesti mieltynyt japanilaiseen kulttuuriin. Zelda yrittää parhaansa mukaan emuloida ihmismäisiä tunteita luoden ympärilleen lähinnä karmivuutta ja erinäisiä juoruja. Swintonin Zelda on kuin animeversio Kill Bill elokuvien Uma Thurmanin hahmosta The Bride, johon on kaadettu joukkoon hyppysellinen Draculaa raskaalla skotlantilaisaksentilla. Lopputulos on oudon vangitseva, erityisesti mustassa japanilaisessa koulutyttöasussa.

The Dead Don't Die on täynnä lukuisia viittauksia eri kauhuelokuviin, kauhugenren kuvastoon ja kauhuelokuvien hahmojen arkkityyppeihin. Tuntui, että elokuva olisi voinut lähteä moneen erilaiseen suuntaan lähes minä tahansa hetkenä, joten siinä mielessä elokuvan valitsema perinteisestä kauhusta piittaamaton tyyli voi tuntua joillekin pettymykseltä ja tuhlaukselta. Samoin tunnustan myös senkin, että elokuva olisi voinut hauskempi ja se saattaa tuntua Jarmuschin työksi liikaa suurta yleisöä kosiskelevalta, sieluttomalta tapaukselta.

Tästä pääsemmekin jouhevasti siirtymään elokuvan ytimeen. Nimittäin koko elokuva hahmoineen päivineen on ironisella 90-luvun tavalla täysin vieraantunut kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Kukaan ei osoita suoranaisesti välittävänsä mistään tai kenestäkään, ei edes omasta tuhostaan. Heillä on välinpitämätön, "ihan sama"-asenne. "Totta kai täällä on zombeja ja me kaikki kuolemme", toteaa eräskin hahmo nauraen ironisesti. Myöhemmin kuulemme paljon puhuvan sananvaihdon: "Eikö sinun pitäisi sanoa kaiken järjestyvän parhain päin?". Tähän tyyni vastaus kuului: "Voisin, mutta en usko niin tapahtuvan". Metahuumorin ohella tämä siis liittyy elokuvan viestiin, josta elokuvan koko kerronnallinen tyyli on lähtöisin.

Se on tietenkin selvää, että zombie-elokuvissa on ollut alusta saakka peittelemätöntä symbolismia. The Dead Don't Die käsittelee aiheissaan maahanmuuttoa, valeuutisia, sekä ihmisten konsumerismia/materialismia. Elokuvassa ihmiset barrikoituvat talojensa sisään pyrkien pitämään zombien edustamat "toiset" ulkopuolella. Kuolleiden aamunkoiton tapaan zombiet hakeutuvat vaistomaisesti aiemmasta elämästään tuttujen paikkojen ja asioiden luokse. Kuolleiden aamunkoitossa heitä kutsui ostoskeskus, Jarmuschin elokuvassa heidän vaistonsa janoavat monia nykyajan mukavuuksia.

The Dead Don't Die paketoi pääteemansa elokuvan lopussa toimittaen sen suoraan katsojan syliin rusettiin käärittynä. Ihmiskunta on myynyt sielunsa vastineeksi Game Boysta ja muista uutuustavaroista. Olemme olleet järjettömiä, ohjailtavia zombeja kaiken aikaa. Elokuvan ihmishahmojen tapaan, me emme välitä mitä ympärillä ja maailmassa tapahtuu, koska jostain syystä koemme olevamme omassa kuplassamme erillään todellisuudesta... Aivan kuten metahuumoria ja neljättä seinää elokuvan varrella useampaan kertaan dialogin muodossa rikkova poliisikaksikkomme suoraan osoittaa. Emme välitä maapallon tuhoutumisesta ja elokuvan viimeinen repliikki onkin suoranainen vetoomus katsojille: Emme varmaankaan (enää) onnistu, mutta yritetään tosissamme, vaikka kaikki päättyisikin huonosti.

Voiko sitä enää paremmin sanoa?

<3 L.G.

★★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen