Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Muut sarjan osat löydät täältä.
Amerikkalainen Stanley Kubrick oli halunnut tehdä kriitikoilta kiitosta keränneen, mutta lippuluukuilla flopanneen Barry Lyndonin jälkeen filmin, joka olisi sekä kassamenestys, että taiteellisesti antoisa elokuva. Hänen mielenkiintonsa kiinnittyi kauhugenreen. Kubrick oli jo aiemmin ollut ehdolla Manaajan ohjaajaksi, mutta hän hamusi itselleen myös tuottajan pestiä, joka toisi kontrollifriikiksikin kuvaillulle ohjaajanerolle valtaa tehdä haluamansa näköinen elokuva. Neuvottelut katkesivat, mutta Manaajalle kävi "ihan hyvin".
Barry Lyndonin jälkeen Kubrick oli ohjeistanut henkilökuntaansa tuomaan hänelle kasoittain kauhukirjallisuutta ja näitä opuksia Kubrick sitten alkoi lukemaan toimistossaan. Tai ehkä paremminkin selailemaan, sillä legendan mukaan Kubrick viskeli valtaosan kirjoista tuskastuneena ja kovan kolauksen saattelemana hylättyjen pinoon vain muutaman sivun suurpiirteisen lukemisen jälkeen. Eräänä päivänä kun ohjaajan toimistosta ei ollut kuulunut pitkään aikaan minkäänlaisia elonmerkkejä, oli Kubrickin sihteeri käynyt kurkistamassa sisään ja havainnut pomonsa uppoutuneen täysin Stephen Kingin Hohdon pariin. Myöhemmin kysyttäessä Kubrickilta miksi hän halusi nimenomaan tehdä kauhuelokuvan, hän vastasi kutakuinkin että ihmisluontoon on piilotettuna pimeä puoli ja kauhuelokuvat tuovat tämän kiehtovan pimeän puolen esiin katsojalleen turvallisessa ympäristössä. Kyseessä on siis aika klassisen yksinkertainen vastaus hyvin monimutkaiseen kysymykseen, miksi kauhuelokuvat kiehtovat ihmisiä. Tuo sama vastaus luki useampaan kertaan John Landisin kirjassa Elokuvan hirviöt, jossa hän mm. haastatteli muutamia kauhuelokuvien ikonisimpia tekijöitä genreen liittyvillä kysymyksillä.
Jack Torrancen rooliin Kubrickin ykkösvalinta oli Jack Nicholson ja Stanley sai haluamansa. Tiettävästi Stephen King oli kirjoittanut elokuvasovituksen tekstistään, mutta sitä Kubrick ei pahemmin vilkuillut, sillä hän oli jo päättänyt työstää elokuvasovituksen kirjasta yhdessä kirjailijana paremmin tunnetun Diane Johnsonin kanssa.
Hohto kuvattiin Englannissa legendaarisen Elstreen studioilla, jossa esimerkiksi valtaosa Star Warsistakin aikanaan kuvattiin. Overlook- hotelli oli siihen mennessä suurin kyseisellä studiolla rakennettu lavaste sisä- ja ulkopuolineen ja sen esikuvana toimi Yhdysvaltain Yosemiten kansallispuiston Ahwahnee-hotelli. mutta joihinkin ulkokuviin käytettiin myös liikkuvaa kuvaa Montanan The Timberline Lodgesta. Hohdon kuuluisa ajokohtaus, jossa kamera seurasi Torrancen perheen Volkswagen Beetlea ilmassa leijuen kuvattiin Montanan Glacierin kansallispuistossa ja tuon kyseisen maisemareitin nimi on Going-to-the-sun Road. Kubrick tunnetusti vihasi lentämistä ja hän ei enää tässä vaiheessa uraansa poistunut Englannista jonne hän asettui oikeastaan jo 1962 Lolitan tuotannon aikana, joten näissä jenkkilässä kuvatuissa maisemakuvissa kameran takana heiluivat ihan muut miehet toimien Kubrickin ohjeiden pohjalta.
Kuvauksissa Kubrick hioi tuttuun tapaansa kaikki mahdolliset detaljit täydellisiksi ja kuvaukset kestivät lopulta vuoden, mikä on todella kauan. Nykyaikana elokuvan kuvausvaiheen keskimääräinen kesto on 10-12 viikkoa ja isommissa elokuvissa voi vierähtää jopa 6-8 kuukautta. Esimerkiksi Hohdon baarikohtausta harjoiteltiin kuusi viikkoa ja päivät olivat pitkiä alkaen jopa yhdeksältä aamulla ja päättyen puoli yhdeltätoista illalla. Shelley Duvall ei tunnetusti tullut kovinkaan hyvin toimeen Kubrickin kanssa, vaan sanaharkkaa tuli milloin mistäkin. Lopulta Duvall keräsi niin paljon stressiä kehoonsa, että hän sairastui fyysisesti ja hänen hiuksensa alkoivat lähteä irti. Kohtaus, jossa Duvall puolustaa itseään baseballmailalla Jackia vastaan ("Darling, light of my life, I'm not gonna hurt you, I'm just gonna bash your brains in") kuvattiin peräti 127 kertaa, mikä on ilmeisesti ennätys repliikkejä sisältävälle kohtaukselle. Tämä nimittäin ilmeisesti löytyy Guinnessin ennätysten kirjasta. Nicholson puolestaan turhautui jatkuvasti hiottuun kuvauskäsikirjoitukseen, joka usein vaihtoi muotoaan viime hetkillä. Täten hän otti tavaksi harjoitella repliikkinsä vasta juuri ennen kulloisenkin kohtauksen kuvausta.
Hohto on täynnä ikonisia hetkiä, mutta yhdessä muistetuimmista kohtauksista Jack Torrance murtautuu lukitun oven läpi palokirveellä. Alunperin kohtauksessa piti käyttää heppoista teko-ovea, mutta vapaapalokuntaan kuulunut Nicholson oli tullut sen läpi liian vaivattomasti. Samassa kohtauksessa Nicholson improvisoi Johnny Carson show'n kuuluttaja Ed McMahonin ikonisen Heeeere's Johnny! -lausahduksen, jonka Ed venytti aina ilmoille esitellessään tämän amerikkalaisen talkshow-formaatin legendaarisimman isännän. Englantiin juuri tämän ohjelman alkamisen tienoilla pysyvästi muuttanut Kubrick ei ollut oikein tietoinen lausahduksen taustoista, joten tiettävästi hän oli jättää tuon version kohtauksesta leikkaushuoneen lattialle. Lopulta se sai kuitenkin jäädä, sillä se oli Kubrickistakin niin hullun herkullinen ja outo yksityiskohta. Tämä improvisoitu vuorosana aiheutti aikalaiskatsojissa hämmentävän ristiriitaisen tunnereaktion, kun pelottavan kohtauksen huipulla järkensä menettänyt Jack murjaisee sisäpiirivitsin. Samalla sen voisi nähdä vahvistavan tunnetta, että tarina sijoittuu oikeaan maailmaan ja Jack Torrance vietti iltansa samalla lailla kuin kuka tahansa muukin kunnon amerikkalainen. Lisäksi pienellä miettimisellä tuo heitto sopi tarinaankin, sillä "Jack" voi olla pelkkä kutsumanimi vaikkapa Jonathanille. On myöskin normaalia, että "Jack" -nimisestä kaverista voidaan käyttää lempinimeä Johnny. Tuskin olen ainoa, joka tätä on miettinyt.
Hohto oli yksi ensimmäisiä elokuvia (edelle ehti mm. Rocky jo 1976), joka käytti hiljattain kehitettyä Steadicamia. Kyseessä on vakauttava kamerajalusta, joka erottaa kuvaajan ja kameran liikkeet. Näin ollen oli mahdollista kuvata liikkuvalla kameralla otoksia epätasaisillakin pinnoilla ketterästi ja mukautuvasti kuin operoisi käsikameraa. Ei raiteita, ei paikallaan olevia jalustoja, tai ajettavia vaunuja (ns. dolly-otoksia). Näin ollen oli mahdollista seurata yhdellä jouhevalla ja jatkuvalla otoksella hahmoja myös kulmien taakse. Steadicamin keksijä Garrett Brown kuuli Kubrickin Hohdosta tullen vierailemaan Elstreen studioille ja hän kiinnostui elokuvan tarjoamista mahdollisuuksista kehittää steadicam-tekniikkaansa osallistuen lopulta henkilökohtaisesti elokuvan kuvauspuolelle. Steadicamin ansiosta oli mahdollista kuvata pitkiä kohtauksia eläväisesti ahtaissakin tiloissa ja ilman seinien poistamista, tai ovensuissa kököttämisiä. Toisinsanoen se siis lisäsi elokuvan ilmaisukykyä ja samalla leikkasi kustannuksia.
Tässä sarjassa asia ei taida tulla erikseen enää välttämättä esille, joten heitetään knoppina että tuo ns. Dolly-otos esiintyi tietääkseni ensimmäisen kerran elokuvassa Viimeinen mies (1924), joka hyödynsi elokuvan kuvaajan Karl Freundin ja ohjaajan FW Murnaun kehittämää "vapaata kameratekniikkaa". Tuossa kyseenomaisessa dolly-otoksessa seurattiin elokuvan päänäyttelijän, maineikkaan Emil Janningsin taivalta hotellin käytävillä ja tässä näyttelijää seuraavassa otossa kamera oli sijoitettu lastenvaunuihin.
Warner Bros ei pitänyt Hohto-elokuvan ambiguiteetista, kuinka se oli turhan avoin erinäisille tulkinnoille ja liian pitkäkin kaiken lisäksi. Ensimmäinen pointti on kuitenkin taannut sen, että elokuvan ympärille on syntynyt intohimoinen fanikunta ja sitä käsitellään lukuisilla eri fanisivuilla internetissa. Aikanaan Ylellä elokuvan ohessa esitettiin dokumentti, jossa ihmiset puhuivat kaikesta Hohdon sisältämästä symbolismista ja mitä ne voivat tarkoittaa. Sinne oli kerätty laajalla skaalalla uskottavia ja hyvinkin hulluja, joskin silti kiehtovia, teorioita. Esimerkiksi kun Jack menee työhaastatteluun, hän lukee Playgirl-lehteä, jossa on artikkeli insestistä. Vihjaako yksityiskohdista maanisen tarkka Kubrick, että Dannya olisi hyväksikäytetty? Dokkari on täynnä vastaavia huomioita rakentuen sille uskomukselle, että mikään ruudulla esiintyvä ei ole siellä vahingossa nojaten Kubrickin maineeseen äärimmäisen pikkutarkkana ohjaajana.
Eurooppalaiseen versioon elokuvasta karsittiin alunperin pois 25 minuuttia. Nämä riisutut versiot aina välillä kummittelevat vähän siellä sun täällä, joten kannattaa tulevaisuudessakin olla varuillaan minkä version katsoo. Kubrick itse taipui näihin muutoksiin, koska studio sitä vaati ja elokuvaa ei alunperin otettu ihan hänen odotuksiensa mukaisesta vastaan.
Hohto aloitti verkkaisesti lippuluukuilla, mutta hiljalleen kesän 1980 aikana se pääsi vauhtiin kohoten mukavasti plussalle. Aikalaiskriitikot olivat jakaantuneita mielipiteissään taipuen enemmän negatiivisuuden puolelle ja kritisoivat mm. elokuvasta puuttuneen järkeä ja rytmiä. Osa oudoksui elokuvan kauhuleffalle hidasta tempoa, vaikka tässä vaiheessa kuitenkin oli jo ilmestynyt Manaajaa, sekä Omenia. Elokuva ei myöskään Kubrickille poikkeuksellisesti kerännyt yhtään Oscar-ehdokkuutta, ei edes Golden Globea. Sen sijaan elokuvavuoden huonoimpia suorituksia ironialla palkitseva Razzie Awards vietti ensimmäistä vuottaan ja se muisti Hohtoa kahdella ehdokkuudella. Shelley Duvall sai ehdokkuuden huonoimmasta naispääosasta ja Kubrick ohjauksesta. Duvallin ehdokkuudessa on järjen valoa, etenkin kun näissä ei varmastikaan oteta huomioon, että Duvallilla oli kuitenkin aika kliseisehkö roolihahmo. Kubrickin ehdokkuutta on nykyajasta katseltuna vaikea käsittää. Ehkä siinä vaikutti edellinen epäonnistuminen ja eihän Hohtoakaan heti ilmestymisensä jälkeen klassikkona vielä pidetty. Toki Razzien kaltaiset instituutiot hakevat myös sitä huomiota, joten siellä haarukoidaan ehdokkaiksi sopivan suosittuja ja isoja nimiä/elokuvia. Pilailukin käydään ihan hyvässä hengessä ja aina välillä jotkun voittajat käyvät palkintonsa gaalasta noutamassa, tai lähettävät kiitostervehdyksen. Hyvää vastapainoa Oscarien ja muiden pöhöttyneisyydelle, sekä pinnallisuudelle. Kuten viime vuonna, jolloin jonkun luuli kuolleen kun palkinto meni väärälle elokuvalle.
Samoissa pippaloissa oli muuten myös ehdolla kauhuelokuvien pienen budjetin slasher-klassikko Perjantai 13. päivä, joka nyt ei tasollisesti sinänsä mitään priimaa ole. Jotain vetoavaa tässä Halloween-kopiossa kuitenkin oli ja on, sekä kyseessä on ihan hyvä elokuva todella pienen budjetin tuotokseksi. Kakkososa toki tunnetaan parempana tietyissä asiantuntijapiireissä, sillä tämä nuoria puoleensa vetänyt elokuva lisäsi jatko-osaansa merkittävästi verta ja paljasta pintaa. Jälkimmäisen saralla eritoten kunnostautunutta, B- ja C-luokan elokuvissa esiintynyttä Kirsten Bakeria muistellaan ja jopa fanitetaan edelleen lämmöllä.
80-luvun puolivälin jälkeen mielipiteet Hohdosta alkoivat kuitenkin muuttua ja elokuva alkoi saavuttaa klassikon asemaa. Aikalaislistauksissa Hohto ei meinannut mahtua edes kyseisen vuoden 20 parhaan elokuvan listalle. Sen sijaan nykyään jos kyseisen vuoden elokuvista alettaisiin listoja laatimaan, niin ehkäpä vain Kuin raivo härkä onnistuisi Hohdon edelle rynnimään. Se oli kenties aikalaisilleen vain liian outo visuaalisesti ja eipä kauhuelokuvaa muutenkaan tuolloin hirveän varteenotettavana genrenä pidetty, jos pidetään vieläkään. Pikaisesti ja anteliaasti katsoen 36 kauhuelokuvaa on vuosien saatossa ollut Oscar-ehdokkaana ja valtaosa näistä on ollut maskeerauksesta, puvustuksesta, sekä lavasteista. Viimeisimmät ehdokkaat ovat vuodelta 2010: The Wolfman ja Black Swan. Jälkimmäinen tietysti on ehkä enemmän psykologinen trilleri, mutta kirjoitinkin "anteliaasti katsoen".
Tuo aliarvioiminen on aika kummallista, sillä oikein vanhoja elokuvia muisteltaessa aletaan aika nopeasti päätymään Nosferatuun, Tohtori Caligarin kabinettiin, Draculaan, Muumioon, M:ään ynnä muihin ikonisiin kauhu- ja jännityselokuviin. Kelläpä ei olisi lapsuusmuistoja jostain kielletystä kauhuelokuvasta, joka on pitänyt salaa vanhemmilta saada katsotuksi. Minun ensimmäinen Hohdon katsomiskertani jäi nuorehkona natiaisena kesken yksin yöllä katseltuna. Joten täällä ainakin on jäänyt hyvinkin lämmin sopukka sydämestä kauhuelokuville, joita parhaillaan pyrin tankkaamaan sisään vuosien välttelyn jälkeen. Toisaalta onhan sekin sanottava, että eipä niitä potentiaalisia kauhuelokuvia isoille palkinnoille ole hirveästi ollut. Tai ehkä kyse on vähän myös ihmisten kyvyttömyydestä saada niitä (ja myös komedioita) vertailtua tasapäisesti draamojen kanssa. Golden Globeissahan on komedia/musikaali ja draama -kategoriat erotettu toisistaan. Kauhua ei ole edes huomioitu, vai menisiköhän se ensimmäiseksi mainittuun vaihtoehtohenkisempään kategoriaan.
Tässä kun nyt on törmätty myös paljon elokuviin, jotka kohotetaan vasta vuosia myöhemmin klassikoiksi, niin olisi mielenkiintoista miettiä kunnolla, mitä vastaavanlaisia väärinymmärrettyjä ja aliarvostettuja mestariteoksia viime aikoina olisi voinut syntyä. Monet ovat veikkailleet Baz Luhrmanin spektaakkelin The Great Gatsby (Kultahattu) olevan yksi tälläinen tapaus, joka tunnustetaan klassikoksi kunhan se saa vyölleen riittävästi vuosia. Ehkä. Ainakin itse kuulun tähän porukkaan, joka luki elokuvan arvosteluja pyöritellen silmiään ja Oscareissakaan elokuva ei juhlinut. Loistava visuaalinen spektaakkeli se ainakin oli ja aivan eri maailmasta tyylillisesti kuin Robert Redfordin hillitympi versio. Toki riippuu myös mitä tarkoitetaan sanalla aliarvostettu. Mahtuisiko sen alle Oscar-ehdokkuuksia kerännyt Her; entä yleisön keskuudessa suosittu End of Watch; isot valot kiertänyt piilotettu pohjoismainen timantti Jahti; mysteerinen pienemmän budjetin taide-elokuva Under the Skin; Jeff Nichollsin pakkomielteen ja paranoian, tai sitten profeetallisuuden ympärillä pyörivä Take Shelter; Ramin Bahranin talouslaman ja sen vaikutukset kansan keskuudessa esittämä 99 Homes; vaiko pienen budjetin ajaton ja inhimillinen indiefilmi Short Term 12. Mahdotontahan näitä on ilman kristallipalloa tietää, sillä vasta aika tuo usein riittävää perspektiiviä.
Mutta näin kai Hohto voitaisiin summata mahdollisimman lyhyesti: Kauhuelokuvan klassikko, joka toi mainetta sekä Kubrickille että romaanin kirjoittaneelle Stephen Kingille ja sinetöi lopullisesti Jack Nicholsonin supertähteyden. Hohto on elokuva täynnä loistavaa ja toistuvaa symboliikkaa alkaen väreistä aina huolella valittuihin kamerakulmiin ja muihin pieniin yksityiskohtiin saakka, jotka hienovaraisesti revittelevät kommunikaation kyvyttömyyden ja eristäytyneisyyden teemoilla, sekä luovat osaltaan elokuvan massiivisen kauhun, ahdistuksen ja yliluonnollisuuden tunteen.
IMDB
Elokuvien maailma muuttui 17.8.1939, vaikka harva sen tuolloin huomasi. Kohtalaisesta budjetistaan huolimatta Frank L. Baumin Ozin velho -satukirjaan pohjautunut Ihmemaa Oz oli vain yksi jättimäisen MGM-elokuvastudion tuona vuonna tuottamista lukuisista elokuvista. Oz ei menestynyt lippuluukuilla ja aikalaiskriitikot kritisoivat elokuvan yrittäneen ratsastaa liikaa Disneyn Lumikin valtavan suosion vanavedessä. Vierähti 20 vuotta ennen kuin Ihmemaa Oz pääsi voitolle ja siitä alkoi muodostua yksi amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpia tuotoksia.
Syynä tälle äkilliselle maineen kasvulle oli televisio. Iso amerikkalainen televisiokanava CBS halusi 50-luvulla esittää Tuulen viemää televisiossa. MGM, jolla oli tallissaan enemmän tähtiä kuin taivaalla, ei oikein lämmennyt ajatukselle myydä suosituin elokuvansa esitettäväksi kilpailevaan formaattiin, joten CBS joutui asettamaan haarukkansa johonkin huomattavasti vaatimattomampaan elokuvaan. Valinta osui Ihmemaa Oziin ja kun elokuvaa sitten lähetettiin amerikkalaisiin koteihin useita eri kertoja mm. jouluisin, niin lippuluukuilla kyykänneestä elokuvasta tulikin ilmiö. Alkuviehätys varmasti perustui pitkälti elokuvien maailmaa muuttaneeseen Technicolor-järjestelmän tuottamaan väriin, joka oli Ihmemaa Ozissa ensimmäistä kertaa esillä. Toki Technicolor värien räikeän loiston lisäksi katsojat nauttivat myös elokuvan herkän yksinkertaisesta tarinasta, sekä sen päähenkilöstä, jota tulkitsi taitava ja herkkä lapsitähti nimeltä Judy Garland. Hän ehti nähdä kuinka elokuvan maine ja suosio alkoi hiljalleen kasvaa elokuvan ensimmäisen televisioinnin jälkeen 3.11.1956. Toisen kerran elokuva tuli televisiosta 1959 ja sen jälkeen elokuva tuli lähes poikkeuksetta televisiosta, joka ainoa vuosi aina 90-luvulle saakka. Nykyaikana tuntuu etäiseltä ajatella, että tuona aikana Ihmemaa Ozin todellakin näki vain silloin kun se tuli televisiosta, eli vuosina 56-80 kunnes videonauhurit tulivat markkinoille. Muutoin sen saattoi nähdä vain 70-71 teattereissa osana MGM:n Childrens Matinee -sarjaa. Joten voi vain kuvitella kuinka suurella innolla noita lähetyksiä odotettiin kun sana elokuvasta levisi. Garland ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla nähdä kuinka valtaviin sfääreihin ja kuinka rakastetuksi amerikkalaiseksi elokuvaksi Ihmemaa Oz lopulta oikein kasvoikaan, sillä Garland kuoli 1969 vain 44-vuotiaana.
Ihmemaa Oz syntyi aikana jolloin lapsitähdet olivat kovassa huudossa Shirley Templen johdolla ja he olivat suoraan sanoen kuin ohjailtuja nukkeja, marionetteja. MGM:lläkin oli tuona aikana omat lapsitähtensä. Tallista löytyi Garlandin ohella mm. Elizabeth Taylor, Natalie Wood ja Mickey Rooney. MGM oli kuin suurta perhettä ja studion alueella sijaitsi koulukin lapsitähdille. Lienee sanomattakin selvää, että kaikilla näillä nuorukaisilla oli melkoisen synkkiä jaksoja eristetyn lapsuuden ja varhaisnuoruuden jälkeen. Esiintyjänä Garland erosi muista lapsitähdistä melkoisesti, sillä Judysta huokui luonnollisella tavalla iälle sopiva ujous ja haavoittuvaisuus. Judy oli jo rikkonut sydämiä esittämällä onnittelulaulun Clark Gablen syntymäpäivillä ja tuo esitys oli vangittu filmille. MGM:n studiopomo Louis B. Mayer näki filmin ja lähetti alamaisilleen käskyn, että tuolle tytölle on välittömästi löydettävä sopivaa materiaalia elokuvaa ja pääroolia varten.
Ratkaisun tähän toi lopultakin Frank Baumin kirja Ozin velho, mutta tuotantoon sisältyi omat mutkansa. Ensimmäisenä MGM havaitsi kunnolla materiaaliin tutustuttuaan, että tästähän tuleekin kallis projekti. Joten studio halusikin pääosaan suurimman mahdollisen lapsitähden, eli sensaatiomaisen 9-vuotiaan Shirley Templen. Tuottaja Arthur Freed kuitenkin ilmoitti yhdessä säveltäjä Roger Edensin kanssa, että tämä on mahdoton ajatus, sillä Templen äänelliset rajoitukset olisivat kohtalokkaita musikaalin lauluosuuksien kannalta. Universalilta yritettiin vielä vuokrata Denna Durbinia, mutta lopulta Judy Garland sai sen hänelle hamutun ison roolin. Vielä oli toki läsnä sellainen pieni epäkohta, että alkuperäisessä tarinassa Dorothy on n. 10-vuotias tyttö ja Judy Garland oli elokuvaa kuvattaessa jo 15-16 vuoden iässä. Mutta lapsenkasvoinen Garland meni kuitenkin nuoresta lapsesta, kunhan hänen rintansa sidottiin piiloon.
Studioaikana elokuvien tekeminen oli liukuhihnamaista bisnestä, jossa studio päätti kaikesta hyvässä ja pahassa. Ohjaajat ja käsikirjoittajat olivat helposti vaihdettavissa, elleivät he tehneet mitä käskettiin. Pahimmillaan joskus ei oikein edes tiedetty, kuka oli tehnyt mitäkin. Ozia teki ainakin 8 käsikirjoittajaa, sekä 4 ohjaajaa ja luvut noudattavat samaa kaavaa tuotannon muillakin osa-alueilla. Legendan mukaan Ozia eniten käsikirjoittanut Noel Langley kävi katsomassa elokuvan pääsylippunsa maksaneena katsojana (käsikirjoittajia ei kutsuttu ensi-iltoihin) ja purskahti itkuun elokuvaan tehtyjen muutosten johdosta.
Victor Fleming oli jälleen se kaveri, joka oli sopivan maineen kanssa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihmemaa Oz laitettiin Tuulen Viemää -elokuvan tavoin Flemingin nimiin, vaikka Victor tuli jälleen kuvioihin, kun elokuvaa oli ehditty ohjata pitkät pätkät milloin kenenkin alaisuudessa. Huikeintahan tässä asiassa on vieläpä se, että molemmat näistä raskaista klassikoista ilmestyivät samana vuonna. Mutta eihän ennen elokuvaansa automekaanikkona työskennellyt Fleming siis toki mikään turha kaveri ole, vaan päinvastoin mieheltä löytyy hienoja elokuvia aina mykkäelokuvien ajoilta saakka. Ennen Flemingia Ozin parissa työskenteli Richard Thorpe, jonka käsissä elokuvan pääosaan uhkasi nousta Garlandin hahmon koira ja MGM-konkari Thorpelta ei kuuleman mukaan löytynyt oikein muutenkaan riittävää lapsenmielisyyttä tälläisen elokuvan ohjaamiseen. Joten kameleonttimainen ja nöyrä työmies Fleming tuli ja palautti elokuvan raiteilleen.
Ehkä Thorpeakin ylimielisemmin elokuvaan suhtautui sen alkuperäiseksi ohjaajaksi valittu George Cukor, jonka mielestä Baumin satukirja oli "vähäinen hengentuote". Hän lisäksi piti Dorothya liian nokkelana, koska tämä selviytyi vieraassa maailmassa niin kovin vaivattomasti. Cukorin suurin anti elokuvaa kohtaan olikin kenties hänen vaatimuksensa, että Dorothy on oikeasti pieni, tavallinen tyttö Kansasista.
Ohjaajan pallilla kävi istumassa myös toinen, vai pitäisikö sanoa kolmas, suuri ohjaaja King Vidor, jonka käsialaa on Ihmemaa Ozin kuuluisin kohtaus eli Garlandin laulama musiikkikohtaus Sateenkaaren tuolla puolen (Over the rainbow). Tuo kappale on levytetty lukemattomia kertoja lukuisten suurten artistien tulkitsemana. Yksi elokuvahistorian klassisimmista kohtauksista ja rakastetuimmista lauluista oli kuitenkin vaarassa tippua leikkaushuoneen lattialle testinäytösten ja ensi-illan välissä. Syitä oli useita, Louis B. Mayerin mielestä laulu oli liian surullinen ja joidenkin muiden mielestä se hidasti elokuvan tahtia. Arthur Freed puuttui jälleen asiaan perustellen muistiossaan, että laulu ja kohtaus tarvitaan sellaisenaan kuvaamaan emotionaalisesti siirtymää Kansasista Ihmemaahan. Tuottaja Mervyn LeRoy taas uhkasi erota, mikäli kohtaus poistettaisiin. Lopulta ihmiset tulivat järkiinsä ja King Vidor on jälkeenpäin kommentoinut olevansa suunnattoman iloinen siitä, että hän ohjasi tuon kohtauksen. Laulusta, toisin kuin itse elokuvasta, tuli välitön hitti jo 1939.
MGM:llä oli maine studiona, joka vaali ylpeästi mitä puhtaimpia ja siveimpiä amerikkalaisia arvoja. Kuvauksiin liittyi tätä kautta oma ironiansa. Nimittäin elokuvaa varten oli palkattu jopa 350 kääpiönäyttelijää esittämään "maiskisia". Ajankuvalle ominaisesti he olivat sekalainen joukko elämän sorsimia kiertolaisia ja hylkiöitä. Silloinen yhteiskunta piti heitä enemmän tai vähemmän kummajaisina ja täten he olivat epämieluisin joukko aikuisia, joka studioalueella oli nähty sitten Todd Browningin Freaks - Kummajaiset -elokuvan jälkeen. Tämä valtava konkkaronkka mm. juopotteli, räyhäsi, huorasi, paritti, harrasti seksiä jopa orgioiden muodossa ja käytti huumeita. Kaiken huipuksi he pykäsivät pystyyn uhkapelitoiminnankin studion tiluksille, eikä joukkio tahtonut pysyä kurissa edes poliisivoimin.
Ihmemaa Oz on täynnä loistokkaita kohtauksia toinen toisensa perään, eikä vähiten loistavien laulujensa ansiosta kuten "Off to see the wizard", tai " Ding dong the witch is dead". Kevyttä ja hyväntahtoista komediaakaan ei ole unohdettu ja siitä pitävät huolen etunenässä Tinamies, Variksenpelätti ja Leijona. Paha noitakin saa palkkansa unohtumattomalla tavalla. Joku toki voisi sanoa, että tuon kohtauksen jälkeen elokuvan kornius viimeistään nousee aivan uudelle tasolle. Mutta se vain lisää elokuvan charmia, viattomuuden tunnetta ja alleviivaa nykykatsojalle positiivisella tavalla sitä kuinka erilaiselta aikakaudelta tämä sydämellinen ja suloinen elokuva oikein on peräisin.
Mainittakoon lopuksi, että vuonna 1978 tästä elokuvasta tehtiin remake The Wiz, joka koostui yksinomaan mustaihoisista näyttelijöistä. Kyseessä oli Universalin ja ikonisen Motown-musiikkituotantoyhtiön yhteishanke, jossa Dorothya esitti 34-vuotias Motown-ikoni Diana Ross. Etelän noitana oli jazz-laulaja, sekä kansalaisoikeusaktivisti Lena Horne, joka muuten eli melkoisen elämän. Mutta The Wizin kuuluisin näyttelijä on Variksenpelättinä ainoan elokuvaroolinsa tehnyt, entinen Motown-artisti nimeltään Michael Jackson. Sidney Lumet'n ohjaama elokuva ja sen saama kritiikki oli jossain määrin sitä luokkaa, että muutenkin ujon ja vieraita ihmisiä karttelevan Jacksonin näyttelyinto lopahti siihen. Ellei sitten lasketa Popin kuninkaan musiikkivideoita, joista kallein, eli Mike Romanekin ohjaama Scream, söi nykyrahassa vähän yli 11 miljoonaa dollaria. Näiden ikonisten musiikkivideoiden takaa löytyy todennäköisimmin kauhuohjaaja John Landis, mutta esimerkiksi Bad-musavideon ohjasi Martin Scorsese. Jokatapauksessa The Wiz on sen verran kehno ja sen verran amerikkalainen elokuva, että sen ilmestymistä Suomen markkinoille on turha odotella. Myöskään Ihmemaa Ozia ei ole nähty aikoihin televisiosta, mutta Netflixistä se viime tarkistamalla löytyi.
IMDB
The Shining - hohto (1980)
Draama / Kauhu
Ohjaus: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Kubrick & Diane Johnson
Tähdet: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers
"All work and no play makes Jack a dull boy."
Barry Lyndonin jälkeen Kubrick oli ohjeistanut henkilökuntaansa tuomaan hänelle kasoittain kauhukirjallisuutta ja näitä opuksia Kubrick sitten alkoi lukemaan toimistossaan. Tai ehkä paremminkin selailemaan, sillä legendan mukaan Kubrick viskeli valtaosan kirjoista tuskastuneena ja kovan kolauksen saattelemana hylättyjen pinoon vain muutaman sivun suurpiirteisen lukemisen jälkeen. Eräänä päivänä kun ohjaajan toimistosta ei ollut kuulunut pitkään aikaan minkäänlaisia elonmerkkejä, oli Kubrickin sihteeri käynyt kurkistamassa sisään ja havainnut pomonsa uppoutuneen täysin Stephen Kingin Hohdon pariin. Myöhemmin kysyttäessä Kubrickilta miksi hän halusi nimenomaan tehdä kauhuelokuvan, hän vastasi kutakuinkin että ihmisluontoon on piilotettuna pimeä puoli ja kauhuelokuvat tuovat tämän kiehtovan pimeän puolen esiin katsojalleen turvallisessa ympäristössä. Kyseessä on siis aika klassisen yksinkertainen vastaus hyvin monimutkaiseen kysymykseen, miksi kauhuelokuvat kiehtovat ihmisiä. Tuo sama vastaus luki useampaan kertaan John Landisin kirjassa Elokuvan hirviöt, jossa hän mm. haastatteli muutamia kauhuelokuvien ikonisimpia tekijöitä genreen liittyvillä kysymyksillä.
Jack Torrancen rooliin Kubrickin ykkösvalinta oli Jack Nicholson ja Stanley sai haluamansa. Tiettävästi Stephen King oli kirjoittanut elokuvasovituksen tekstistään, mutta sitä Kubrick ei pahemmin vilkuillut, sillä hän oli jo päättänyt työstää elokuvasovituksen kirjasta yhdessä kirjailijana paremmin tunnetun Diane Johnsonin kanssa.
Hohto kuvattiin Englannissa legendaarisen Elstreen studioilla, jossa esimerkiksi valtaosa Star Warsistakin aikanaan kuvattiin. Overlook- hotelli oli siihen mennessä suurin kyseisellä studiolla rakennettu lavaste sisä- ja ulkopuolineen ja sen esikuvana toimi Yhdysvaltain Yosemiten kansallispuiston Ahwahnee-hotelli. mutta joihinkin ulkokuviin käytettiin myös liikkuvaa kuvaa Montanan The Timberline Lodgesta. Hohdon kuuluisa ajokohtaus, jossa kamera seurasi Torrancen perheen Volkswagen Beetlea ilmassa leijuen kuvattiin Montanan Glacierin kansallispuistossa ja tuon kyseisen maisemareitin nimi on Going-to-the-sun Road. Kubrick tunnetusti vihasi lentämistä ja hän ei enää tässä vaiheessa uraansa poistunut Englannista jonne hän asettui oikeastaan jo 1962 Lolitan tuotannon aikana, joten näissä jenkkilässä kuvatuissa maisemakuvissa kameran takana heiluivat ihan muut miehet toimien Kubrickin ohjeiden pohjalta.
Kuvauksissa Kubrick hioi tuttuun tapaansa kaikki mahdolliset detaljit täydellisiksi ja kuvaukset kestivät lopulta vuoden, mikä on todella kauan. Nykyaikana elokuvan kuvausvaiheen keskimääräinen kesto on 10-12 viikkoa ja isommissa elokuvissa voi vierähtää jopa 6-8 kuukautta. Esimerkiksi Hohdon baarikohtausta harjoiteltiin kuusi viikkoa ja päivät olivat pitkiä alkaen jopa yhdeksältä aamulla ja päättyen puoli yhdeltätoista illalla. Shelley Duvall ei tunnetusti tullut kovinkaan hyvin toimeen Kubrickin kanssa, vaan sanaharkkaa tuli milloin mistäkin. Lopulta Duvall keräsi niin paljon stressiä kehoonsa, että hän sairastui fyysisesti ja hänen hiuksensa alkoivat lähteä irti. Kohtaus, jossa Duvall puolustaa itseään baseballmailalla Jackia vastaan ("Darling, light of my life, I'm not gonna hurt you, I'm just gonna bash your brains in") kuvattiin peräti 127 kertaa, mikä on ilmeisesti ennätys repliikkejä sisältävälle kohtaukselle. Tämä nimittäin ilmeisesti löytyy Guinnessin ennätysten kirjasta. Nicholson puolestaan turhautui jatkuvasti hiottuun kuvauskäsikirjoitukseen, joka usein vaihtoi muotoaan viime hetkillä. Täten hän otti tavaksi harjoitella repliikkinsä vasta juuri ennen kulloisenkin kohtauksen kuvausta.
Hohto on täynnä ikonisia hetkiä, mutta yhdessä muistetuimmista kohtauksista Jack Torrance murtautuu lukitun oven läpi palokirveellä. Alunperin kohtauksessa piti käyttää heppoista teko-ovea, mutta vapaapalokuntaan kuulunut Nicholson oli tullut sen läpi liian vaivattomasti. Samassa kohtauksessa Nicholson improvisoi Johnny Carson show'n kuuluttaja Ed McMahonin ikonisen Heeeere's Johnny! -lausahduksen, jonka Ed venytti aina ilmoille esitellessään tämän amerikkalaisen talkshow-formaatin legendaarisimman isännän. Englantiin juuri tämän ohjelman alkamisen tienoilla pysyvästi muuttanut Kubrick ei ollut oikein tietoinen lausahduksen taustoista, joten tiettävästi hän oli jättää tuon version kohtauksesta leikkaushuoneen lattialle. Lopulta se sai kuitenkin jäädä, sillä se oli Kubrickistakin niin hullun herkullinen ja outo yksityiskohta. Tämä improvisoitu vuorosana aiheutti aikalaiskatsojissa hämmentävän ristiriitaisen tunnereaktion, kun pelottavan kohtauksen huipulla järkensä menettänyt Jack murjaisee sisäpiirivitsin. Samalla sen voisi nähdä vahvistavan tunnetta, että tarina sijoittuu oikeaan maailmaan ja Jack Torrance vietti iltansa samalla lailla kuin kuka tahansa muukin kunnon amerikkalainen. Lisäksi pienellä miettimisellä tuo heitto sopi tarinaankin, sillä "Jack" voi olla pelkkä kutsumanimi vaikkapa Jonathanille. On myöskin normaalia, että "Jack" -nimisestä kaverista voidaan käyttää lempinimeä Johnny. Tuskin olen ainoa, joka tätä on miettinyt.
Hohto oli yksi ensimmäisiä elokuvia (edelle ehti mm. Rocky jo 1976), joka käytti hiljattain kehitettyä Steadicamia. Kyseessä on vakauttava kamerajalusta, joka erottaa kuvaajan ja kameran liikkeet. Näin ollen oli mahdollista kuvata liikkuvalla kameralla otoksia epätasaisillakin pinnoilla ketterästi ja mukautuvasti kuin operoisi käsikameraa. Ei raiteita, ei paikallaan olevia jalustoja, tai ajettavia vaunuja (ns. dolly-otoksia). Näin ollen oli mahdollista seurata yhdellä jouhevalla ja jatkuvalla otoksella hahmoja myös kulmien taakse. Steadicamin keksijä Garrett Brown kuuli Kubrickin Hohdosta tullen vierailemaan Elstreen studioille ja hän kiinnostui elokuvan tarjoamista mahdollisuuksista kehittää steadicam-tekniikkaansa osallistuen lopulta henkilökohtaisesti elokuvan kuvauspuolelle. Steadicamin ansiosta oli mahdollista kuvata pitkiä kohtauksia eläväisesti ahtaissakin tiloissa ja ilman seinien poistamista, tai ovensuissa kököttämisiä. Toisinsanoen se siis lisäsi elokuvan ilmaisukykyä ja samalla leikkasi kustannuksia.
Tässä sarjassa asia ei taida tulla erikseen enää välttämättä esille, joten heitetään knoppina että tuo ns. Dolly-otos esiintyi tietääkseni ensimmäisen kerran elokuvassa Viimeinen mies (1924), joka hyödynsi elokuvan kuvaajan Karl Freundin ja ohjaajan FW Murnaun kehittämää "vapaata kameratekniikkaa". Tuossa kyseenomaisessa dolly-otoksessa seurattiin elokuvan päänäyttelijän, maineikkaan Emil Janningsin taivalta hotellin käytävillä ja tässä näyttelijää seuraavassa otossa kamera oli sijoitettu lastenvaunuihin.
Warner Bros ei pitänyt Hohto-elokuvan ambiguiteetista, kuinka se oli turhan avoin erinäisille tulkinnoille ja liian pitkäkin kaiken lisäksi. Ensimmäinen pointti on kuitenkin taannut sen, että elokuvan ympärille on syntynyt intohimoinen fanikunta ja sitä käsitellään lukuisilla eri fanisivuilla internetissa. Aikanaan Ylellä elokuvan ohessa esitettiin dokumentti, jossa ihmiset puhuivat kaikesta Hohdon sisältämästä symbolismista ja mitä ne voivat tarkoittaa. Sinne oli kerätty laajalla skaalalla uskottavia ja hyvinkin hulluja, joskin silti kiehtovia, teorioita. Esimerkiksi kun Jack menee työhaastatteluun, hän lukee Playgirl-lehteä, jossa on artikkeli insestistä. Vihjaako yksityiskohdista maanisen tarkka Kubrick, että Dannya olisi hyväksikäytetty? Dokkari on täynnä vastaavia huomioita rakentuen sille uskomukselle, että mikään ruudulla esiintyvä ei ole siellä vahingossa nojaten Kubrickin maineeseen äärimmäisen pikkutarkkana ohjaajana.
Eurooppalaiseen versioon elokuvasta karsittiin alunperin pois 25 minuuttia. Nämä riisutut versiot aina välillä kummittelevat vähän siellä sun täällä, joten kannattaa tulevaisuudessakin olla varuillaan minkä version katsoo. Kubrick itse taipui näihin muutoksiin, koska studio sitä vaati ja elokuvaa ei alunperin otettu ihan hänen odotuksiensa mukaisesta vastaan.
Hohto aloitti verkkaisesti lippuluukuilla, mutta hiljalleen kesän 1980 aikana se pääsi vauhtiin kohoten mukavasti plussalle. Aikalaiskriitikot olivat jakaantuneita mielipiteissään taipuen enemmän negatiivisuuden puolelle ja kritisoivat mm. elokuvasta puuttuneen järkeä ja rytmiä. Osa oudoksui elokuvan kauhuleffalle hidasta tempoa, vaikka tässä vaiheessa kuitenkin oli jo ilmestynyt Manaajaa, sekä Omenia. Elokuva ei myöskään Kubrickille poikkeuksellisesti kerännyt yhtään Oscar-ehdokkuutta, ei edes Golden Globea. Sen sijaan elokuvavuoden huonoimpia suorituksia ironialla palkitseva Razzie Awards vietti ensimmäistä vuottaan ja se muisti Hohtoa kahdella ehdokkuudella. Shelley Duvall sai ehdokkuuden huonoimmasta naispääosasta ja Kubrick ohjauksesta. Duvallin ehdokkuudessa on järjen valoa, etenkin kun näissä ei varmastikaan oteta huomioon, että Duvallilla oli kuitenkin aika kliseisehkö roolihahmo. Kubrickin ehdokkuutta on nykyajasta katseltuna vaikea käsittää. Ehkä siinä vaikutti edellinen epäonnistuminen ja eihän Hohtoakaan heti ilmestymisensä jälkeen klassikkona vielä pidetty. Toki Razzien kaltaiset instituutiot hakevat myös sitä huomiota, joten siellä haarukoidaan ehdokkaiksi sopivan suosittuja ja isoja nimiä/elokuvia. Pilailukin käydään ihan hyvässä hengessä ja aina välillä jotkun voittajat käyvät palkintonsa gaalasta noutamassa, tai lähettävät kiitostervehdyksen. Hyvää vastapainoa Oscarien ja muiden pöhöttyneisyydelle, sekä pinnallisuudelle. Kuten viime vuonna, jolloin jonkun luuli kuolleen kun palkinto meni väärälle elokuvalle.
Samoissa pippaloissa oli muuten myös ehdolla kauhuelokuvien pienen budjetin slasher-klassikko Perjantai 13. päivä, joka nyt ei tasollisesti sinänsä mitään priimaa ole. Jotain vetoavaa tässä Halloween-kopiossa kuitenkin oli ja on, sekä kyseessä on ihan hyvä elokuva todella pienen budjetin tuotokseksi. Kakkososa toki tunnetaan parempana tietyissä asiantuntijapiireissä, sillä tämä nuoria puoleensa vetänyt elokuva lisäsi jatko-osaansa merkittävästi verta ja paljasta pintaa. Jälkimmäisen saralla eritoten kunnostautunutta, B- ja C-luokan elokuvissa esiintynyttä Kirsten Bakeria muistellaan ja jopa fanitetaan edelleen lämmöllä.
80-luvun puolivälin jälkeen mielipiteet Hohdosta alkoivat kuitenkin muuttua ja elokuva alkoi saavuttaa klassikon asemaa. Aikalaislistauksissa Hohto ei meinannut mahtua edes kyseisen vuoden 20 parhaan elokuvan listalle. Sen sijaan nykyään jos kyseisen vuoden elokuvista alettaisiin listoja laatimaan, niin ehkäpä vain Kuin raivo härkä onnistuisi Hohdon edelle rynnimään. Se oli kenties aikalaisilleen vain liian outo visuaalisesti ja eipä kauhuelokuvaa muutenkaan tuolloin hirveän varteenotettavana genrenä pidetty, jos pidetään vieläkään. Pikaisesti ja anteliaasti katsoen 36 kauhuelokuvaa on vuosien saatossa ollut Oscar-ehdokkaana ja valtaosa näistä on ollut maskeerauksesta, puvustuksesta, sekä lavasteista. Viimeisimmät ehdokkaat ovat vuodelta 2010: The Wolfman ja Black Swan. Jälkimmäinen tietysti on ehkä enemmän psykologinen trilleri, mutta kirjoitinkin "anteliaasti katsoen".
Tuo aliarvioiminen on aika kummallista, sillä oikein vanhoja elokuvia muisteltaessa aletaan aika nopeasti päätymään Nosferatuun, Tohtori Caligarin kabinettiin, Draculaan, Muumioon, M:ään ynnä muihin ikonisiin kauhu- ja jännityselokuviin. Kelläpä ei olisi lapsuusmuistoja jostain kielletystä kauhuelokuvasta, joka on pitänyt salaa vanhemmilta saada katsotuksi. Minun ensimmäinen Hohdon katsomiskertani jäi nuorehkona natiaisena kesken yksin yöllä katseltuna. Joten täällä ainakin on jäänyt hyvinkin lämmin sopukka sydämestä kauhuelokuville, joita parhaillaan pyrin tankkaamaan sisään vuosien välttelyn jälkeen. Toisaalta onhan sekin sanottava, että eipä niitä potentiaalisia kauhuelokuvia isoille palkinnoille ole hirveästi ollut. Tai ehkä kyse on vähän myös ihmisten kyvyttömyydestä saada niitä (ja myös komedioita) vertailtua tasapäisesti draamojen kanssa. Golden Globeissahan on komedia/musikaali ja draama -kategoriat erotettu toisistaan. Kauhua ei ole edes huomioitu, vai menisiköhän se ensimmäiseksi mainittuun vaihtoehtohenkisempään kategoriaan.
Tässä kun nyt on törmätty myös paljon elokuviin, jotka kohotetaan vasta vuosia myöhemmin klassikoiksi, niin olisi mielenkiintoista miettiä kunnolla, mitä vastaavanlaisia väärinymmärrettyjä ja aliarvostettuja mestariteoksia viime aikoina olisi voinut syntyä. Monet ovat veikkailleet Baz Luhrmanin spektaakkelin The Great Gatsby (Kultahattu) olevan yksi tälläinen tapaus, joka tunnustetaan klassikoksi kunhan se saa vyölleen riittävästi vuosia. Ehkä. Ainakin itse kuulun tähän porukkaan, joka luki elokuvan arvosteluja pyöritellen silmiään ja Oscareissakaan elokuva ei juhlinut. Loistava visuaalinen spektaakkeli se ainakin oli ja aivan eri maailmasta tyylillisesti kuin Robert Redfordin hillitympi versio. Toki riippuu myös mitä tarkoitetaan sanalla aliarvostettu. Mahtuisiko sen alle Oscar-ehdokkuuksia kerännyt Her; entä yleisön keskuudessa suosittu End of Watch; isot valot kiertänyt piilotettu pohjoismainen timantti Jahti; mysteerinen pienemmän budjetin taide-elokuva Under the Skin; Jeff Nichollsin pakkomielteen ja paranoian, tai sitten profeetallisuuden ympärillä pyörivä Take Shelter; Ramin Bahranin talouslaman ja sen vaikutukset kansan keskuudessa esittämä 99 Homes; vaiko pienen budjetin ajaton ja inhimillinen indiefilmi Short Term 12. Mahdotontahan näitä on ilman kristallipalloa tietää, sillä vasta aika tuo usein riittävää perspektiiviä.
Mutta näin kai Hohto voitaisiin summata mahdollisimman lyhyesti: Kauhuelokuvan klassikko, joka toi mainetta sekä Kubrickille että romaanin kirjoittaneelle Stephen Kingille ja sinetöi lopullisesti Jack Nicholsonin supertähteyden. Hohto on elokuva täynnä loistavaa ja toistuvaa symboliikkaa alkaen väreistä aina huolella valittuihin kamerakulmiin ja muihin pieniin yksityiskohtiin saakka, jotka hienovaraisesti revittelevät kommunikaation kyvyttömyyden ja eristäytyneisyyden teemoilla, sekä luovat osaltaan elokuvan massiivisen kauhun, ahdistuksen ja yliluonnollisuuden tunteen.
IMDB
Ihmemaa Oz (1939)
Seikkailu / Perhe
Ohjaus: Victor Fleming
Käsikirjoitus: Noel Langley, Florence Ryerson, Edgar Allan Woolf
Tähdet: Judy Garland, Ray Bolger, Bert Lahr, Jack Haley, Margaret Hamilton
2 Oscaria (sävellys ja laulu), 6 ehdokkuutta
"Toto, I have a feeling we're not in Kansas anymore."
Syynä tälle äkilliselle maineen kasvulle oli televisio. Iso amerikkalainen televisiokanava CBS halusi 50-luvulla esittää Tuulen viemää televisiossa. MGM, jolla oli tallissaan enemmän tähtiä kuin taivaalla, ei oikein lämmennyt ajatukselle myydä suosituin elokuvansa esitettäväksi kilpailevaan formaattiin, joten CBS joutui asettamaan haarukkansa johonkin huomattavasti vaatimattomampaan elokuvaan. Valinta osui Ihmemaa Oziin ja kun elokuvaa sitten lähetettiin amerikkalaisiin koteihin useita eri kertoja mm. jouluisin, niin lippuluukuilla kyykänneestä elokuvasta tulikin ilmiö. Alkuviehätys varmasti perustui pitkälti elokuvien maailmaa muuttaneeseen Technicolor-järjestelmän tuottamaan väriin, joka oli Ihmemaa Ozissa ensimmäistä kertaa esillä. Toki Technicolor värien räikeän loiston lisäksi katsojat nauttivat myös elokuvan herkän yksinkertaisesta tarinasta, sekä sen päähenkilöstä, jota tulkitsi taitava ja herkkä lapsitähti nimeltä Judy Garland. Hän ehti nähdä kuinka elokuvan maine ja suosio alkoi hiljalleen kasvaa elokuvan ensimmäisen televisioinnin jälkeen 3.11.1956. Toisen kerran elokuva tuli televisiosta 1959 ja sen jälkeen elokuva tuli lähes poikkeuksetta televisiosta, joka ainoa vuosi aina 90-luvulle saakka. Nykyaikana tuntuu etäiseltä ajatella, että tuona aikana Ihmemaa Ozin todellakin näki vain silloin kun se tuli televisiosta, eli vuosina 56-80 kunnes videonauhurit tulivat markkinoille. Muutoin sen saattoi nähdä vain 70-71 teattereissa osana MGM:n Childrens Matinee -sarjaa. Joten voi vain kuvitella kuinka suurella innolla noita lähetyksiä odotettiin kun sana elokuvasta levisi. Garland ei kuitenkaan ehtinyt kunnolla nähdä kuinka valtaviin sfääreihin ja kuinka rakastetuksi amerikkalaiseksi elokuvaksi Ihmemaa Oz lopulta oikein kasvoikaan, sillä Garland kuoli 1969 vain 44-vuotiaana.
Ihmemaa Oz syntyi aikana jolloin lapsitähdet olivat kovassa huudossa Shirley Templen johdolla ja he olivat suoraan sanoen kuin ohjailtuja nukkeja, marionetteja. MGM:lläkin oli tuona aikana omat lapsitähtensä. Tallista löytyi Garlandin ohella mm. Elizabeth Taylor, Natalie Wood ja Mickey Rooney. MGM oli kuin suurta perhettä ja studion alueella sijaitsi koulukin lapsitähdille. Lienee sanomattakin selvää, että kaikilla näillä nuorukaisilla oli melkoisen synkkiä jaksoja eristetyn lapsuuden ja varhaisnuoruuden jälkeen. Esiintyjänä Garland erosi muista lapsitähdistä melkoisesti, sillä Judysta huokui luonnollisella tavalla iälle sopiva ujous ja haavoittuvaisuus. Judy oli jo rikkonut sydämiä esittämällä onnittelulaulun Clark Gablen syntymäpäivillä ja tuo esitys oli vangittu filmille. MGM:n studiopomo Louis B. Mayer näki filmin ja lähetti alamaisilleen käskyn, että tuolle tytölle on välittömästi löydettävä sopivaa materiaalia elokuvaa ja pääroolia varten.
Ratkaisun tähän toi lopultakin Frank Baumin kirja Ozin velho, mutta tuotantoon sisältyi omat mutkansa. Ensimmäisenä MGM havaitsi kunnolla materiaaliin tutustuttuaan, että tästähän tuleekin kallis projekti. Joten studio halusikin pääosaan suurimman mahdollisen lapsitähden, eli sensaatiomaisen 9-vuotiaan Shirley Templen. Tuottaja Arthur Freed kuitenkin ilmoitti yhdessä säveltäjä Roger Edensin kanssa, että tämä on mahdoton ajatus, sillä Templen äänelliset rajoitukset olisivat kohtalokkaita musikaalin lauluosuuksien kannalta. Universalilta yritettiin vielä vuokrata Denna Durbinia, mutta lopulta Judy Garland sai sen hänelle hamutun ison roolin. Vielä oli toki läsnä sellainen pieni epäkohta, että alkuperäisessä tarinassa Dorothy on n. 10-vuotias tyttö ja Judy Garland oli elokuvaa kuvattaessa jo 15-16 vuoden iässä. Mutta lapsenkasvoinen Garland meni kuitenkin nuoresta lapsesta, kunhan hänen rintansa sidottiin piiloon.
Studioaikana elokuvien tekeminen oli liukuhihnamaista bisnestä, jossa studio päätti kaikesta hyvässä ja pahassa. Ohjaajat ja käsikirjoittajat olivat helposti vaihdettavissa, elleivät he tehneet mitä käskettiin. Pahimmillaan joskus ei oikein edes tiedetty, kuka oli tehnyt mitäkin. Ozia teki ainakin 8 käsikirjoittajaa, sekä 4 ohjaajaa ja luvut noudattavat samaa kaavaa tuotannon muillakin osa-alueilla. Legendan mukaan Ozia eniten käsikirjoittanut Noel Langley kävi katsomassa elokuvan pääsylippunsa maksaneena katsojana (käsikirjoittajia ei kutsuttu ensi-iltoihin) ja purskahti itkuun elokuvaan tehtyjen muutosten johdosta.
Victor Fleming oli jälleen se kaveri, joka oli sopivan maineen kanssa oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ihmemaa Oz laitettiin Tuulen Viemää -elokuvan tavoin Flemingin nimiin, vaikka Victor tuli jälleen kuvioihin, kun elokuvaa oli ehditty ohjata pitkät pätkät milloin kenenkin alaisuudessa. Huikeintahan tässä asiassa on vieläpä se, että molemmat näistä raskaista klassikoista ilmestyivät samana vuonna. Mutta eihän ennen elokuvaansa automekaanikkona työskennellyt Fleming siis toki mikään turha kaveri ole, vaan päinvastoin mieheltä löytyy hienoja elokuvia aina mykkäelokuvien ajoilta saakka. Ennen Flemingia Ozin parissa työskenteli Richard Thorpe, jonka käsissä elokuvan pääosaan uhkasi nousta Garlandin hahmon koira ja MGM-konkari Thorpelta ei kuuleman mukaan löytynyt oikein muutenkaan riittävää lapsenmielisyyttä tälläisen elokuvan ohjaamiseen. Joten kameleonttimainen ja nöyrä työmies Fleming tuli ja palautti elokuvan raiteilleen.
Ehkä Thorpeakin ylimielisemmin elokuvaan suhtautui sen alkuperäiseksi ohjaajaksi valittu George Cukor, jonka mielestä Baumin satukirja oli "vähäinen hengentuote". Hän lisäksi piti Dorothya liian nokkelana, koska tämä selviytyi vieraassa maailmassa niin kovin vaivattomasti. Cukorin suurin anti elokuvaa kohtaan olikin kenties hänen vaatimuksensa, että Dorothy on oikeasti pieni, tavallinen tyttö Kansasista.
Ohjaajan pallilla kävi istumassa myös toinen, vai pitäisikö sanoa kolmas, suuri ohjaaja King Vidor, jonka käsialaa on Ihmemaa Ozin kuuluisin kohtaus eli Garlandin laulama musiikkikohtaus Sateenkaaren tuolla puolen (Over the rainbow). Tuo kappale on levytetty lukemattomia kertoja lukuisten suurten artistien tulkitsemana. Yksi elokuvahistorian klassisimmista kohtauksista ja rakastetuimmista lauluista oli kuitenkin vaarassa tippua leikkaushuoneen lattialle testinäytösten ja ensi-illan välissä. Syitä oli useita, Louis B. Mayerin mielestä laulu oli liian surullinen ja joidenkin muiden mielestä se hidasti elokuvan tahtia. Arthur Freed puuttui jälleen asiaan perustellen muistiossaan, että laulu ja kohtaus tarvitaan sellaisenaan kuvaamaan emotionaalisesti siirtymää Kansasista Ihmemaahan. Tuottaja Mervyn LeRoy taas uhkasi erota, mikäli kohtaus poistettaisiin. Lopulta ihmiset tulivat järkiinsä ja King Vidor on jälkeenpäin kommentoinut olevansa suunnattoman iloinen siitä, että hän ohjasi tuon kohtauksen. Laulusta, toisin kuin itse elokuvasta, tuli välitön hitti jo 1939.
MGM:llä oli maine studiona, joka vaali ylpeästi mitä puhtaimpia ja siveimpiä amerikkalaisia arvoja. Kuvauksiin liittyi tätä kautta oma ironiansa. Nimittäin elokuvaa varten oli palkattu jopa 350 kääpiönäyttelijää esittämään "maiskisia". Ajankuvalle ominaisesti he olivat sekalainen joukko elämän sorsimia kiertolaisia ja hylkiöitä. Silloinen yhteiskunta piti heitä enemmän tai vähemmän kummajaisina ja täten he olivat epämieluisin joukko aikuisia, joka studioalueella oli nähty sitten Todd Browningin Freaks - Kummajaiset -elokuvan jälkeen. Tämä valtava konkkaronkka mm. juopotteli, räyhäsi, huorasi, paritti, harrasti seksiä jopa orgioiden muodossa ja käytti huumeita. Kaiken huipuksi he pykäsivät pystyyn uhkapelitoiminnankin studion tiluksille, eikä joukkio tahtonut pysyä kurissa edes poliisivoimin.
Ihmemaa Oz on täynnä loistokkaita kohtauksia toinen toisensa perään, eikä vähiten loistavien laulujensa ansiosta kuten "Off to see the wizard", tai " Ding dong the witch is dead". Kevyttä ja hyväntahtoista komediaakaan ei ole unohdettu ja siitä pitävät huolen etunenässä Tinamies, Variksenpelätti ja Leijona. Paha noitakin saa palkkansa unohtumattomalla tavalla. Joku toki voisi sanoa, että tuon kohtauksen jälkeen elokuvan kornius viimeistään nousee aivan uudelle tasolle. Mutta se vain lisää elokuvan charmia, viattomuuden tunnetta ja alleviivaa nykykatsojalle positiivisella tavalla sitä kuinka erilaiselta aikakaudelta tämä sydämellinen ja suloinen elokuva oikein on peräisin.
Mainittakoon lopuksi, että vuonna 1978 tästä elokuvasta tehtiin remake The Wiz, joka koostui yksinomaan mustaihoisista näyttelijöistä. Kyseessä oli Universalin ja ikonisen Motown-musiikkituotantoyhtiön yhteishanke, jossa Dorothya esitti 34-vuotias Motown-ikoni Diana Ross. Etelän noitana oli jazz-laulaja, sekä kansalaisoikeusaktivisti Lena Horne, joka muuten eli melkoisen elämän. Mutta The Wizin kuuluisin näyttelijä on Variksenpelättinä ainoan elokuvaroolinsa tehnyt, entinen Motown-artisti nimeltään Michael Jackson. Sidney Lumet'n ohjaama elokuva ja sen saama kritiikki oli jossain määrin sitä luokkaa, että muutenkin ujon ja vieraita ihmisiä karttelevan Jacksonin näyttelyinto lopahti siihen. Ellei sitten lasketa Popin kuninkaan musiikkivideoita, joista kallein, eli Mike Romanekin ohjaama Scream, söi nykyrahassa vähän yli 11 miljoonaa dollaria. Näiden ikonisten musiikkivideoiden takaa löytyy todennäköisimmin kauhuohjaaja John Landis, mutta esimerkiksi Bad-musavideon ohjasi Martin Scorsese. Jokatapauksessa The Wiz on sen verran kehno ja sen verran amerikkalainen elokuva, että sen ilmestymistä Suomen markkinoille on turha odotella. Myöskään Ihmemaa Ozia ei ole nähty aikoihin televisiosta, mutta Netflixistä se viime tarkistamalla löytyi.
IMDB
Kommentit
Lähetä kommentti