Veljeni vartija (2018) - Elokuva-arvostelu

Genre: Henkilökuva / Draama
Ohjaus: Jukka-Pekka Siili
Käsikirjoitus: Siili, Aleksi Bardy
Päätähdet: Antti Holma, Kai Lehtinen, Saga Sarkola, Alina Tomnikov
Kesto: 100 min.

"Me vallotettiin Lahti."

Elokuva oli minulle ennakkoon haaste pitää mieleni avoimena, mutta toisaalta pöytä oli katettu yllätyksille siinä mielessä, että astelin sisään hyvin olemattomin ja matalin odotuksin. Tällöin elokuvan on helppo yllättää katsoja positiivisesti, etenkin jos hän on valmis tarkkailemaan näkemäänsä riittävän neutraalista näkökulmasta. Katson hemmetisti elokuvia kaikista genreistä ja aiheista vailla suosikkeja tai inhokkeja, joten haluaisin uskoa pystyväni antamaan kaikille elokuville riittävän reilun mahdollisuuden. Mutta kun elokuvan alussa identtiset kaksoisveljet koskettavat kohdussa sormenpäänsä kornisti yhteen, mistä leikataan musiikkivideomaiseen venejuhlaan, jonka loputtua päähahmo itse alkaa kertoa katsojasta tietoisena suoralla silmäkontaktilla kameraan tarinaansa machomaisen katufilosofin hengessä, on elokuva onnistunut parissa minuutissa lähes tyystin hukkaamaan antamani mahdollisuuden huonolla maullaan.

Elokuvan hämmentävän katkonaisen, leikekirjamaisen (mosaiikki olisi väärä sana) tarinan runko on kasattu ilmeisesti Cheekin uralla merkittävän Blockfest-keikan ympärille, jonka jälkeen persoona jäi kai jonkinlaiselle keikkatauolle? Vai oliko kyse sittenkin vain näyttävästä paluusta tauon jälkeen? Olen hämmentynyt ja elokuvan olisi kannettava huolta, ettei asia näyttäytyisi tavalliselle katsojalle tälläisessä valossa. Jokatapauksessa tähän merkittävään keikkaan, koska siihen lasketaan aikaa elokuvassa, valmistautuminen sitten saa Cheekin muistelemaan tähän saakka eletyn elämänsä kulminaatiopisteitä, joita hän pohjustaa erittäin suurpiirteisesti puhumalla milloin ajanjakson herättämistä tunteista ja milloin pelkin lyhyin toteamuksin. Näissä pohjustuksissa kamera kuvaa vain Antti Holman esittämää Cheekkiä, joka puhuu suoraan katsojalle, eli kameralle. Vasta kun puheenvuoro on loppunut, elokuva näyttää itse ajanjakson. Näistä elokuvan tarinan muodostavista takaumista, ei synny riittävän eheää narratiivista ja temaattista kokonaisuutta. Mitä enemmän niitä ajattelee ja yrittää liittää toisiinsa, sitä sekavampi kuva kaikesta vain jää. Välillä hypitään kohtauksesta toiseen vailla riittävää selkeyttä ja johdonmukaisuutta, tietämättä mikä niitä oikein yhdistää. Elokuvan kertojan olisi pitänyt selostaa takautumien tapahtumia ja taustoja samaan aikaan kun ne pyörivät katsojan silmien edessä, ainakin kaikkein karikkoisimmissa paikoissa. Se olisi myös mahdollistanut elokuvaan enemmän dynaamisuutta ja tarina olisi ehtinyt käsitellä enemmän, selkeämmin ja monipuolisemmin. Ajattele esimerkiksi elokuvaa Wolf of Wall Street, tai vaikka Molly's Game. Valitettavasti tälläinen tarinassa jatkuvasti läsnä oleva selostava kertoja on jostain syystä melko harvinainen kotimaisessa elokuvassa rajallisen kokemukseni mukaan.

Ensimmäisessä "insertissään" Cheek puhuu, ettei mikään ole tärkeämpää kuin aika ja tähän on sitten elokuvan varrella työstetty toistuvia viittauksia. Miten Jare lapsena tuijottaa lääkärin kallista kelloa kun sydämessä aukon omaavalla Jerellä on edessä iso leikkaus. Kahdessa raskaassa perhekohtauksessa Tiihosten lapsuuden kotona Jare kiertää vanhaan seinäkellon koneistoon taas käyntivoimaa, minkä lisäksi isän kuollessa Jare saa hänen kellonsa muistoksi. Tässä kai on takana se, että uransa luomiseksi Jare on joutunut tekemään uhrauksia henkilökohtaisessa elämässään ja jälkikäteen toivoo, että olisi ollut kenties enemmän läsnä. Ja ehkä myös osaltaan pohtii onko tämä megamenestys ollut kaiken arvoista. Mutta takaisinkaan ei voi kääntyä ja Jaren valtava kunnianhimo, sekä näyttämisenhalu eivät mahdollista löysäilyä.

Veljeni vartija elokuvassa kuvataan Tiihosten identtisten kaksosten taivalta köyhästä lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen ja täten heitä näyttelevät jokaisessa vaiheessa uudet näyttelijät, joista ilmeetön Antti Holma näyttelee aikuisena sekä Jarea että Jereä. Joka kohtauksessa humalaiselta tai krapulaiselta vaikuttava, kova mutta reilu ja rakastavassa valossa näytetty Tiihosten isä (Lehtinen) on iskostanut poikiin pienestä pitäen taistelijan mentaliteetin. Muut tekee mitä osaa ja Tiihoset mitä haluaa; voitto ei ole tärkein, vaan suvereeni voitto; ja lyö ensin. Nämä opetukset värittävät molempien poikien elämää ja ajavat heitä pahoille teille, mutta toisaalta nämä siemenet mahdollistivat myös Jaren nousun kovalla työllä ja häikäilemättömällä asenteella suomiräpin kuninkaaksi. Kun vaikeuksissa olevaa Jereä uhkaa vankila, niin isä tokaisee kasvatukseensa viitaten 50% onnistumisen olevan hyvä luku. Joskin kyllähän tämä onnistumisprosentti lopulta kääntyy sataseksi, mikä on toki enemmänkin ehkäpä Jeren itsetutkiskelun ja isänsä oppien hylkäämisen ansiota.

Tiihoset ovat nuoruusvuosinaan ja vielä aikuisiälläkin uhmakkaita katutappelijoita, jotka eivät ota ketään vastaan taka-askelia. Kaikki isottelijat kaatuvat taju kankaalla asvalttiin, eikä kovempia kavereita löydy mistään. Ilmeisesti turpiin tuolla asenteella ei tullut koskaan, mikä on mahdotonta. Mutta eihän sellaisen muistaminen ja esiin kaivaminen sopisi imagolle. Kouluun asteltiin sisään ekasta päivästä lähtien kuninkaina ja elettiin Public Enemyn "Fight the power" -henkisesti avointa kapinaa kaikkia auktoriteetteja vastaan. Vapaa-ajalla tägäiltiin seiniin, osallistuttiin "Lahden getossa" jengien välisiin katutappeluihin ja vedettiin freestyle-rappia englanniksi. Josta tosin ei harmikseni oikein saanut selvää, kun kohtauksessa oli simuloitu heikkolaatuista äänentoistoa. Yläkoulussa kylki kyljessä kulkeneiden veljesten tiet kuitenkin alkavat hiljalleen eriytyä, sillä opiskelusta kiinnostuneempi Jare jatkaa lukioon ja Jere omaksuu ilmeisesti oloneuvoksen roolin.

Valkolakki irtoaa ja pian on jo hittikin "Avaimet kiesiin" -biisin merkeissä, jota seuraa samantien levytyssopimus Sonylle. Ilmeisesti se oli helppoa kun ei näytetä mitään kamppailua nousta esiin massasta, tai mitään erityistä ponnistelua ja kehitystä taiteenlajinsa nyanssien parissa. Sonylla tietysti toitotetaan parin välttävästi myyneen albumin jälkeen, ettei suomiräpillä ole mitään erityistä kysyntää, tai potentiaalia kasvaa isommaksi ilmiöksi. Joten ehkä Cheekin kannattaisi räpätä englanniksi. Cheek kävelee kokouksesta ja samalla levy-yhtiöstä ulos mielenosoitusten kera. Tuosta keskustelusta saa tahattomasti sellaisen käsityksen, että ilmeisesti Cheek hallitsee toisenkin kielen niin suvereenisti, että siinäkin olisi hänellä ollut mahdollisuuksia murtautua ulkomaille, tai kamppailla edes Suomen mittapuulla Jay Z:n, Snoop Doggin, Eminemin ja muiden rinnalla. Onneksi suomiräpin kannalta kuningas tyytyi kerrankin vähään.

Elokuva on pinnallista myyvän julkikuvan pönkittämistä, jopa suoranaista propagandaa. Elokuvan uhmakkuus, kovan jätkän imago, materialismi ja seksiä haluttavalta päähahmoltaan aggressiivisesti housut märkinä vonkaavat tytöt iskevät lekan lailla nuoriin teini-ikäisiin katsojiin. Minkäs sitä tyttöystävän pettämiselle mahtaa, kun vain on niin haluttava ja vastaantaisteleminen vie niin paljon energiaa, että lopulta on vain antauduttava. Kenties elokuva on tiedostanut muutenkin ydinkatsojaryhmänsä esittelemällä mahdollisimman monessa käänteessä paljasta pintaa. Tätä ylidramaattista tarinaa maustaa tietenkin traaginen rakkaustarina, jossa päähahmo ei voi olla onnellinen ja katsella tasapainoisessa parisuhteessa kaikki illat kotona sohvalla elokuvia rakastamansa naisen kainalossa. Tällöin ei synny mitään materiaalia josta kirjoittaa lyriikoita, koska Cheek on niin tottunut kirjoittamaan tuskasta. Olisiko oikein shakespearemäisiä vivahteita tuossa.

Elokuva ei ole uskaltanut liata käsiään ja kertoa, tai edes värittää jotain oikeasti kiinnostavaa. Se ei ole näyttänyt päähahmostaan mitään uusia puolia. Läsnä ei ole mitään uusia paljastuksia siitä kuka ja millainen Jare Tiihonen oikein on ihmisenä. Sen sijaan elokuva maalaa yksiulotteisen kuvan hänen vetämästään roolista alfauroksena, ja tämän haarniskan läpi meitä ei päästetä. Elokuva itsekin ehkä tajuaa kuinka yksinkertaista kuvaa se on päähahmostaan värittämässä, sekä vanhemman yleisön ennakkoluulot räppiä kohtaan musiikin pohjasakkana. Nimittäin yhtäkkiä Cheek alkaa avamaan katsojalle multiriimitystä ja kuinka haastavaa niissä tahdillisissa puitteissa on kertoa merkityksellinen tarina. Tähän tapahtumaan sijoittuvat myös toisen trailerin provosoivat ja pullistelevat lopetussanat: "Saa koittaa tehdä perässä".

Elokuvassa on muuten myös läsnä se kokonaan ensimmäisen trailerin muodostava hissikohtaus, jossa yhden ihmisen suulla lauotaan tiivistetysti kaikki Cheekkiä ja räppiä kohtaan yleensä kohdistettu kritiikki. Kohtaus näyttäytyy naurettavan irrallisena ja sattumanvaraisena, enkä pitänyt siitä juurikaan trailerina ja vielä vähemmän osana elokuvaa. Vaikka toki eittämättä kuuluisille henkilöille tapahtuu tälläisiä epätodellisia kohtaamisia tavallisten ihmisten parissa arkisissa tilanteissa, mutta tuollaisenaan tuossa kohdin se oli kuin kala kuivalla maalla. Yhtä huolimattomasti mukaan on livautettu kaikki elokuvan alussa näkyvät sponsorit, joista pakastepizzaa varten on työstetty ihan oma kohtauksensa, koska eihän se nyt vain voi jossakin alun kellarin kaljoittelukohtauksessa vilahtaa. Olipa sitä merkkiä 90-luvulla olemassa tai ei ja jos joku elokuvaa katsoo niin tarkkaavaisesti virheitä metsästäen, niin voin kertoa hänen keskittävän huomionsa aivan vääriin asioihin.

Veljeni vartijalla oli käsissään kultaa. Kahden identtisen veljeksen kasvutarina, jossa he kulkevat pitkän aikaa kylki kyljessä erottamattomina päätyen lopulta suuresti poikkeaville teille. Jeren näkökulmasta kerrottu tarina olisi ollut tarinallisesta näkökulmasta kiinnostavampi. Miten se vaikuttaa ja mitä ajatuksia herättää, kun veli on kuuluisa ja rikas samalla kun itsellä on elämän suunta täysin hukassa ja tulevaisuus mustana, ennen hierojaksi kouluttautumista ja rakkauden löytämistä. Kyllähän siinä väistämättä pyörii monenlaisia inhimillisiä, mutta yhtäkaikki negatiivisia tuntemuksia ja ihmetellään, mikä omassa elämässä meni vikaan. Tietysti ollaan onnellisia veljen saavuttamasta menestyksestä, mutta eikö ihmismieli siinä tilanteessa äidy jossittelemaan, että olisinko minäkin voinut pystyä samaan. Kun kuitenkin aloitettiin elämä samasta lähtöruudusta samoissa ympyröissä ja oltiin erottamattomat aina pitkälle teini-ikään saakka. Minusta olisi ollut kiinnostavaa nähdä miksei tässä tarinassa käynyt samoin kuin norjalaisille identtisille kaksosille Marcukselle & Martinukselle? Oletettavasti Jerellä oli samat eväät repussa ja yhtäläiset mahdollisuudet. Mistä kaikesta se ero sitten lopulta syntyi? Tähän viitataan ohimennen, että Jare oli kiinnostuneempi opiskelusta ja täten se kuvasti sitä, että hän oli motivoituneempi ja kunnianhimoisempi tekemään itsestään jotain. Mutta ei tuo riitä ja tässä on missattu loistava inhimillinen tarina, jossa olisi ollut samaistumispintaa katsojalle yllin kyllin.

Sen sijaan saimme elokuvan, jonka kehut rajoittuvat siihen, että ainakin tarina avaa ja kuvittaa osaa Cheekin lyriikoista. Lisäksi elokuva näyttää pintapuolisesti jokseenkin hyvältä, mutta kun se on tyhjä niin kuvissaan kuin sisimmässäänkin. Se ei anna katsojalle tilaa tehdä omia tulkintoja ja ajatuksiaan, vaan pakkosyöttää valitsemansa legendan kurkusta alas, ja tekee sen kaikenlisäksi kehnolla tarinankerronnalla höystettynä.

★☆☆☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja