25.11.2016

Viiru ja Pesonen - paras joulu ikinä (2016) - Arvostelu




Pesonen lupaa Viirulle, että he viettävät parhaan joulun ikinä. Alkuvalmistelut sujuvatkin mukavasti, mutta sitten kaikki uhkaa mennä pieleen.



Genre: Perhe
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin lastenkirjoihin
Päätähdet: Max Herbrechter, Stefan Kurt, Marianne Sägebrecht
Kesto: 80 min.

"Meillä ei ole kuin porkkanoita"

Saksalaisten tekemä elokuva ruotsalaisista lastenkirjoista. Elokuvassa oli muuten oletettavasti joku älä filmaa/kopioi teksti, mutta se oli jätetty mielenkiintoisesti saksaksi. Kyllähän näitä vastaavia tekstejä on suomeksi nähty ulkomaisissa elokuvissa. En ole nähnyt aikaisempia osia, tai oikeastaan tiedä Viirusta ja Pesosesta juuri mitään, joten en tiedä mitä taso on tavannut olla. Pikapuolisella googlauksella en löytänyt äkkiseltään suomalaisia ääninäyttelijöitäkään, joten siksi puuttuu. Yleensä viimeistään Wikipedia pelastanut, mutta sinne ei ole vielä edes listattu tätä elokuvaa. Olisi kannattanut katsoa leffa ihan loppuun saakka jos ne siellä viimeisenä vilahtivat. Mutta asiaan.

Hyvää


Ulkoisesti leffa onnistuu olemaan mielestäni kuin suoraan lastenkirjojensa kannesta, eli Pesonen näyttää täysin Pesoselta ja Viiruhan nyt on täysin animoitu. Kisu on vähän jäykänpuoleinen, mutta kuitenkin näyttää ihan hyvältä. Sivuhahmoina löytyy mukluja, kettu, koira ja kanoja. Sekä tietysti Pesosen aika piirroshahmomaiset ja hieman yksiulotteiset naapurit.

Viirulla on muutama hellyttävä kohtaus, jossa kissanpentu esimerkiksi äityy murehtimaan oikein urakalla. Kuten lapsillakin joskus on tapana. Lastenkenkiin eläytymisestä puheen ollen elokuvasta löytyy myös kivoja perusopetuksia lapsille. Eli esimerkiksi jos joku haluaa auttaa, niin ota se vastaan. Teet tällöin kaksi ihmistä onnelliseksi. Tätä ei erakkomainen Ukko Pesonen tahdo ymmärtää. Toisaalta myös Viiru käyttäytyy läpi koko elokuvan hieman itsekkäästi ja ymmärtämättömästi Pesosta kohtaan, mutta lopulta molemmat ymmärtävät ottaa hieman enemmän toisiaan huomioon ja kasvavat täten kokonaisemmiksi ihmisiksi. Ja kissoiksi.


Pesonen ja miesnaapuri harrastavat pariin otteeseen kaavoihinsa kangistuneiden miesmörököllien välistä juroa kanssakäymistä. Ja kun erään kommervenkin seurauksena miesten huulet siirtyvät vaarallisen lähelle toisiaan, niin vaivautuneisuus pursuaa ulos ruudulta ja kaikki eleet huutavat sanattomasti "tätä ei ikinä tapahtunut ja tästä ei ikinä puhuta sanaakaan". Eikä homma suinkaan jää tähän. Nämä pari kohtausta kelpaisivat materiaaliksi ihan mihin tahansa elokuvaan. Vaikka onkin saksalaisten tekemä, niin kyllähän tuossa suomalaistakin näkee ja paljon.

Huonoa


Menisin väittämään, että ääninäyttelijöiden ääniä on koneellisesti hieman liikaa sörkitty. Ainakin Viirun. Kutittelee korvia ja ei hyvällä tavalla. Pesonen taas on varsinainen setämies, koska erinäisiä sanattomia äännähtelyjä tulee urakalla. Alussa dubbausta ei juuri huomaa, mutta taso laskee loppua kohti, eikä kenties käännökseenkään ole liikaa aikaa käytetty. Mutta tokkopa alkuperäinenkään on juuri parempi, joten yritä siinä nyt sitten kun se ei ole pelastettavissa. On varmaan motivaatio ollut korkealla ja luovuus kukkinut.

Tarinan skaalan ja tapahtumapaikan pysyminen pienenä ilahduttaa suuresti, mutta vastaavasti mukaan on nykyajalle ominaisesti heitetty aimo annos animaatiota ja aika kehnoja toiminta/vauhtikohtauksia. Eikä siinä juonessakaan sinänsä kehumista ole. Siinä on muutamia hyviä väläytyksiä, mutta pääosin se on vaivaannuttavaa koheltamista ja elokuvan nimi käytetään dialogissa puhki.


Elokuvasta löytyy muutamia lauluja, jotka on sutaistu vasemmalla kädellä ja niiden musiikkikin suuntautuu enemmän mökän puolelle. Toisaalta niihin ei ole tosiaankaan panostettu, koska ne ovat todella lyhyitä lurituksia lukuunottamatta elokuvan päättävää numeroa. Onneksi mukaan onkin otettu korvia hellimään pari joululaulujen raskassarjalaista. Ja on sitten muuten eroa huomattavissa. On jännä miten samalla volyymilla nuo klassikot hellivät korvia ja vastaavasti leffan omat biisit, sekä yleensäkin dubbausäänet tuntuvat lievästi väkivaltaisilta kuuloa kohtaan.

Pelkkä kaatuilu oli hauskaa viimeksi joskus 100 vuotta sitten. Kuten myöskin oli komedisen efektin saavuttaminen kuvanopeuden muuttamisella, sekä useiden otosten päällepinoaminen yhdeksi. Pienet lapset toki nauttivat varmasti näistäkin ja heillehän tämä onkin suunnattu, mutta kuitenkin on tekijöiden puolesta menty siitä mistä aita on matalin.

Tuomio


Joulutunnelman saavuttamisessa onnistutaan kohtalaisesti, vaikkakin elokuvan joulunvietto tansseineen tuntuukin aavistuksen vieraalta. Elokuvallisesti on kai todettava, ettei muuallakaan maailmassa näitä lastenelokuvia hoideta kovinkaan kehuttavasti. Toisaalta kansainväliset tuotannot ovat asia erikseen. Ei tämäkään ole IMDB:n mukaan ilmestymässä kuin Saksassa ja pohjoismaissa. Budjetti on muuten jotain 7-8 miljoonaa euroa jos se on sama kuin edeltävällä osalla. Jos yhden jouluelokuvan aikoo muksujen kanssa käydä katsomassa, niin Tatu ja Patu pyörii edelleen. Mutta ei Viiru ja Pesonenkaan toisaalta ihan toivoton tapaus ole.

Näyttely 6
Audiovisuaalinen elämys 5,5
Juoni/käsikirjoitus 5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 5
Uudelleenkatseluarvo 4
Legenda-arvo 3,5
Viihde 5

Arvio 4,9

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, Santa Claus Is Comin' to Town, Jaska Jokusen joulu, The House Without a Christmas Tree, Joulupuu on kärvennetty

24.11.2016

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) - Arvostelu


Joulukuussa 1926 kirjailija ja taikazoologi Lisko Scamander saapuu New Yorkiin laukku täynnä ihmeotuksia, joka kuitenkin katoaa.



Genre: Fantasia / Perhe
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: J.K. Rowling
Päätähdet: Eddie Redmayne, Colin Farrell, Katherine Waterston, Dan Fogler, Ezra Miller, Alison Sudol
Kesto: 133 min.

My philosophy is if you worry, you suffer twice.

David Yates on ohjannut kaikki Potter-maailman leffat alkaen Feeniksin killasta ja tulee ohjaamaan myös neljä seuraavaa Ihmeotukset -leffaa. Viimeisin miehen ohjaama elokuva oli kuitenkin kesäelokuva Tarzanin legenda, mikä oli ihan kelvollista höttöä kesäelokuvaksi. Olen itse maratonina Potterit katsoessani arvostellut Yatesin ohjaamat näköjään järjestyksellä 6, 9, 8, 8. Ekan tapauksessa halusin muistaakseni selvästi erottaa koko sarjan heikoimman yksilön kun siihen oli ainekset, mutta perusteluihin ei muisti enää kanna. Toki tuolloin kaikki aiemmat käsikirjoitukset rustannut Steve Kloves (tuottajana Ihmeotuksissa) oli vaihtunut Michael Goldenbergiin, joten siinä olisi varmasti yksi syy. Ilmeisesti muutkin olivat samaa mieltä, sillä Kloves palasi takaisin pysyvästi takaisin Puoliverisen prinssiin, jonka jälkeen muuten Alfonso Cuaronin Azkabanin vanki on kakkossuosikkini.

Yates toki muuten sai sarjan herkullisimmat elokuvat ohjattavakseen, joissa tunnelma muuttui pimeämmäksi, mutta kyllähän mies myös teki tasaisen hyvää jälkeä. Silti olisin mieluummin halunnut ihan uuden ohjaajan puikkoihin, jolla olisi ollut uudenlainen freesi ote ja näkemys velhomaailmaan. Mutta jos haluat kiinnittää saman ohjaajan viiteen elokuvaan, niin kieltämättä potentiaalisten ja jo tasonsa todistaneiden nimien määrä vähenee dramaattisesti. Että ei voi syyttää. Kyseessä myös Rowlingin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Toki ollut varmasti todella tiiviisti mukana jo aiemmissa elokuvissa.

Hyvää 


Jos saat Eddie Redmaynen elokuvan pääosaan, niin silloin on jo hyvin pullat uunissa. En tiedä mistä ihmeestä Newt Scamanderin etunimi on saatu suomennettua Liskoksi (tai Leguaniksi), mutta todennäköisesti hahmoa on jossain kirjassa kuvailtu siihen viittaavasti tai vetäisty vain sukunimestä. Ehkä se olisi jätetty koskemattomaksi jos olisi tiedetty, että hahmon ympärille rakennetaan tulevaisuudessa viisi elokuvaa. Toisaalta voisi ehkä Newtin askelluksesta kuvata miehen liikettä liskomaiseksi. Aika jäykällä vartalolla, ryhti vähän sitä ja tätä ja kenties tuo jäykkä pää-olkapää alue tekee sellaista kankeaa puolelta toiselle liikettä. Eli voisi kuvitella käärmeen tai liskon pääksi. En tiedä, heräsin vasta tarkkailemaan tuota liikkumista viimeisessä kohtauksessa. Redmayne painelee ujona, hentona, kömpelönä ja hieman oudonnäköisellä ryhdillä, sekä askelluksella eteenpäin kuten esim. ennen jalokivikauppakohtausta huomaamme. Scamanderia voisi yleisluontoisesti kuvata kenties nörttimäiseksi. Puhuessaan Newt tuijottelee lattiaa, seiniä, kyynärpäitä uskaltaen vain ajoittain katsahtaa ihmisten silmiin. Samalla hahmo on kuin velhomaailman otusten sir David Attenborough, hän on tieteilijä, joka tietää ihmeellisistä otuksista enemmän kuin muut samassa huoneessa olijat yhteensä. Välillä hahmo purkautuu ulos kuorestaan tunteenpurkauksen saattamana kunnes hahmo tajuaa ikään kuin vetävänsä huomiota puoleensa ja palaa varovaiseen ulkokuoreensa. Mutta kun kyse on otuksista ja kun toimimme Newtille ominaisessa ympäristössä, niin mies saa saavikaupalla itseluottamusta. Näissä kohtauksissa hän on itsevarma, suorempi ryhdiltään ja sanat tulevat selvästi ja määrätietoisemmin ulos. Hän ikäänkuin hallitsee näiti tilanteita. Mutta tämän mukavuusalueensa ulkopuolella Newt on tavallaan viaton ja ujo sielu, joka pyrkii piilottamaan jostain syystä tunteensa. Kenties hän ei vain ole tottunut toimimaan ihmisten parissa, tai sitten taustalla on jotain muutakin. Ehkäpä tulevat elokuva valottavat enemmän. Jokatapauksessa ihan mielenkiintoinen hahmo ja erinomainen esitys.

Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo jälkeä, muttei mitään poikkeuksellista. Leffa on lähtenyt vakaasti puhtaalle viihdelinjalle ja Dan Foglen esittämä pulleaposkinen leipuri ja ei-taiki, Jacob Kowalski hoitaa lähes yksin komedisen puolen. Ja hyvin hoitaakin. Se on sitten eri keskustelu olisiko tämä saanut olla vähemmän kevyempi ja huolettomampi, sekä täten tosissaan otettavampi.


Katsoin elokuvan 3D:nä ja 2D:nä. Ensin mainittuun oli ladattu pari kappaletta todella hienoja 3D-efektejä. Jopa parasta mitä olen nähnyt lähes pariin vuoteen. Vastakohtaisesti elokuvan yleisilme ja valotus on jo valmiiksi synkkä ja 3D-lasien kautta katseltuna se on entistä tummempi. Se on ikuisuusongelma kuten katsojan katseen ohjailu näillä sumennoksilla. Eli kun vaikkapa joku taustalla oleva alkaa puhumaan jotain dramaattista, niin kamera siirtyy sinnepäin ja ruudun etuala sumennetaan. Tämä elokuva on sen kompastuskiven välttänyt täydellisesti. Ja tota sumentelua en ole ikinä ymmärtänyt kun kyse 3D-elokuvista. Toisaalta nykypäivänä valtaosa elokuvista muutetaan jälkikäteen 3D:ksi, enkä tiedä paljonko ohjaajat ja kuvaajat sitä ennakkoon miettivät, tai ottavat huomioon.

Jotain tässä on tehty poikkeuksellisella tavalla oikein kuitenkin tarinan suhteen, vaikka siinä eittämättä on vähän kompastuskiviä ja moitin jo liiallisesta keveydestäkin. Mutta jopa toisellakin katsomiskerralla piisasi ruokaa ja detaljeja joihin tarttua. Elokuva liikkuu koko ajan eteenpäin ja se on täynnä yksityiskohtia. Merkittäviä ja turhempia. Jos ajattelet jotain muuta parikymmentä sekuntia, niin jotain menee ohi. Jotain paketin tiukkuudesta kertonee se, että alussa usvan piirittämä Warner Brosin logo viipyy ruudulla vain kymmenisen sekuntia ja sitten siirrytään jo itse asiaan.

Kuten arvata saattaa, niin Ihmeotukset ovat ihan kiinnostavia ja hienosti tehtyjä. Osa suorastaan valloittavia kuten myrskyli, joka on sanan kaikissa merkityksissä pitkäkyntinen. Voinkohan enää koskaan ajatella Myyrä-lastensatuja normaalisti.

Huonoa 


Käsikirjoitus on kelpo tasoa, mutta se jättää silti toivomisen varaa. Tarina oli loppujen lopuksi aika ympäripyöreää ja harmitonta silmäkarkkia, josta lopulta saatiin käteen vain mahdollinen pahis lopulle leffasarjalle. Emme saaneet oikein mitään viitteitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, missä ja ketä mukana. Tokkopa voivat ainakaan vastustaa Tylypahkassa pyörimistä ja vanhojen tuttujen hahmojen näkemistä.

On muuten ihan kiva joskin kliseinen repliikki tämä "We're going to recapture my creatures before they get hurt. They're currently in alien terrain surrounded by millions of the most vicious creatures on the planet" ja sitten todellinen pause for dramatic effect... "humans". Huomattavasti pidempi kuin trailerissa. Tuohon ehkäpä kiteytyy se Rowlingin lievä kokemattomuus elokuvakäsikirjoittajana, eli ei ihan hahmota miltä lopputuote ruudulla paitsi kuulostaa niin myös ennen kaikkea näyttää ja miten palaset sopivat kohdilleen. Kova repliikki paperilla, mutta toteutus elokuvassa keinotekoista mehustelua. Toki ohjaaja on vastuussa lopputuotteesta. Myöskin muutamissa kohdissa oli ihan pakko ilmaista se maailman ilmiselvin asia vielä repliikin muodossa ilmoille, että yleisö ihan varmasti ymmärtäisi mistä kyse. Vaikka tämä nyt vahvasti castingin puolesta teineille onkin suunnattu, niin lievää katsojan aliarviointia ehkä havaittavissa.

Elokuvan narratiivi oli aika poukkoileva. Toisaalta jatkuvasti vihjataan synkällä musiikilla kuorrutetuissa, varjojen keskelle sijoittuvissa kohtauksissa, että jotain todella pahaa tulee tapahtumaan. Jää ympäripyöreäksi kiusoitteluksi. Leikkaus ja seuraavaksi juostaan pitkässä komedisessa kohtauksessa jonkun otuksen perässä, joka ei kuljeta isoa juonta eteenpäin. Leikkaus ja taas vihjataan, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta emme ole sen viisaampia. Sitten viritellään aika roskamaista rakkautta ensisilmäyksellä sivujuonta kohtauksilla, jotka on lähes kokonaan pyhitetty pelkästään sille. Välillä noita otuksia metsästettiin useamman peräkkäisen kohtauksen voimin keskittyen pelkästään niihin. Sitten pitäisi taas kyetä syttymään jälleen yhdelle tummalle ja pahuutta henkivälle kohtaukselle. Ei onnistu, ei toimi. Ja näin ollen 130 minuutin poukkoilun jälkeen päällimmäinen ajatus ainakin itselläni oli, että tuossako se nyt oli. Kliimaksi pääsi puoliksi yllättämään ja sen jälkeen meni todellllla kaaaauuan, että elokuva saatiin paketoitua. Lopun leipomokohtaus oli täysin turha, säilyketehdaskohtaus olisi riittänyt ja katsojan mielikuvitus hoitaisi kyllä loput. Hämmentävästi mahdollisesti jopa vain tässä yhdessä elokuvassa esiintyvät sivuhahmot olivat viimeisinä estradilla... Odotin jopa elokuvan olevan läsnä Oscareiden isoissa kategorioissa, mutta käsikirjoitus ja sen keveys torpedoinee täysin sen mahdollisuuden kaikilta.


Elokuvasarjan on tarkoitus kattaa kymmeniä vuosia ja tapahtumapaikat vaihtelevat. Harry Potterissa oli selvät tarinankaaret, sillä jokainen tarina koostui yhdestä kouluvuodesta Tylypahkassa ja ympärillä oli pääosin aina samoja ihmisiä. Hahmoihin tykästyi ja niistä välitti, maailma imi sisäänsä. Kerronta oli periaatteessa täysin jatkuvaa ja oli tiedossa, että se tulee loppumaan jossain vaiheessa, sekä mihin se tulee johtamaan. Eli kaikki tiedostivat ajan olevan rajallista ja se sai nauttimaan matkasta kahta kovemmin. Nyt joudutaan hyppimään, hahmot ja ympäristö vaihtuvat, eikä mikään näistä ollut samalla tavalla uniikkia kuin Harry, Ron, Hermione ja Tylypahka. Miten saat luotua sen momentumin ja omistautumisen, joka Pottereita kohtaan oli. Jokaisen kirjan julkkari tuntui olevan aina edellistä odotetumpi ja suurempi tapaus. Kun sait yhden luettua, et malttanut odottaa seuraavaa. Sama vika elokuvien kohdalla, sillä katselin nuo 8 elokuvaa läpi kolmessa päivässä ilman mitään vaikeuksia. Kaikki olivat yhtä mukaansa tempaavia kuin aiemmat osansa. Tämä on periaatteessa vain rahastusta ja vanhoilla töillä ratsastamista. Ennen kuin ekakaan leffa oli ulkona, niin ilmoitettiin neljästä jatko-osasta. Jumalaton ja omistautunut fanikunta on valmiina ja kiinnostus on taattua. Ja olipa näiden taso mitä tahansa, niin myös minä olen siinä määrin maailmassa loukussa, että aion ne kaikki käydä katsomassa niin pian kuin mahdollista. Ja teroitetaan nyt vielä, että eihän tämä huono elokuva ollut. Se oli ihan hyvä, mutta se olisi voinut olla parempi. Odotin sen olevan hieman parempi. Se ei ainakaan ensivilauksella ja yksikseen tarkasteltuna kutsu puoleensa samanlaista omistautumista ja kiehtovuutta kuin Potterit. Mutta kun pohditaan miten tämä elokuva seisoisi omilla jaloillaan, niin on muistettava että Potter-elokuvilla taas oli supersuosittu kirjasarja selkänojanaan. Eli ei niidenkään omilla jaloillaan tarvinnut seistä, vaikka ne siihen erinomaisesti pystyvätkin. Ja niin pystyy Ihmeotuksetkin. Mutta on jännä nähdä pystyykö se miten hyvin irtautumaan tuosta emosarjastaan, vai onko se tuomittu ikuisesti "isoveljensä" varjoon. En tiedä miten maailmalla, mutta minulle kävi noin Hobitin kanssa. En voinut olla vertaamatta sitä Taru Sormusten Herrasta -elokuviin ja kuinka ei ylletä samalle yli-inhimilliselle tasolle. En osannut nauttia siitä omana kokonaisuutenaan. Ehkä kun katson ne joku päivä uudestaan ilman megalomaanisia odotuksia.

Katherine Waterston täytti roolinsa ihan hyvin, mutta käsikirjoitus jätti naishahmon hämmentävän harmaaksi. Jonkinlainen feministihahmohan tämä taitaa olla ja mielenkiintoista myös se kun elokuva sijoittui 1926 joulukuuhun, jolloin naisten oikeudet oli vielä vähän mitä oli joskin äänestysoikeus jenkeissä oli tullut jo 6 vuotta aiemmin, niin Waterstonin hahmo työskenteli taikamaailman ministeriössä aurorina. Eli aikas korkeassa asemassa. Puhumattakaan siitä, että jenkkien taikamaailman presidentti oli nainen. Samaan aikaan oikeassa maailmassahan naisia yritettiin työntää takaisin sukupuolirooleihinsa kodin seinien sisään juuri kun he olivat sodan aikana saaneet maistiaisen jonkinlaisesta tasa-arvosta toimien miehille tarkoitetuissa ammateissa, ansaiten oman palkkansa ja muutenkin nauttien mahdollisesti itsenäisemmästä elämästä miesten ollessa rintamalla. Ei tuolloin vielä sinkkuuttakaan vielä paljoa taidettu tuntea, eritoten ainakaan naisten keskuudessa. Tai sitten se oli juuri tekemässä ekan maailmansodan jälkeen tuloaan. Ainakin moni jäi yksin miesten kaatuessa rintamalla. En tunne nyt niin tarkasti historiaa. Mutta jokatapauksessa ihan mielenkiintoinen asetelma noilla kahdella siskoksella kun asuvat yksikseen New Yorkissa saman katon alla.

Jotain jää puuttumaan 1920-luvun New Yorkista ja sitä selittämätöntä sydäntä ei saavuteta, vaikka kuinka soitetaan jazzia ja vieraillaan kaikille ihan varmasti tutuissa paikoissa kuten Central Parkissa. Kultahattuhan sijoittuu myös 1920-luvun New Yorkiin ja sitä pidetään jazz-aikakauden tarkkana kuvauksena. Sitä halusin ehkä epärealistisestikin, koska se nyt sijoittui ihan ekana rikkaisiin seurapiireihin. Ihmeotusten New York on pimeänpuhuva dystooppishenkinen paikka, jonka asujaimisto on tiukasti jakautunut ei-velhoihin ja velhoihin. Vähemmistöt ja lain väärälle puolelle joutuvat saavat armotta kyytiä ja pimeät voimat työskentelevät varjoissa. Etsimäni tunnelma saavutettiin kuitenkin hetkeksi salakapakka/yökerhokohtauksessa alamaailman keskellä. Sille ei tosin saatu selvyyttä oliko velhomaailmassa alkoholin kieltolaki voimassa. Ainakin elokuvan alussa lehtisessä mainostettiin ilolientä, joten kenties ei ollut.

En taida olla ainoa joka ihmettelee filmin viimeisiin kuuluvia reploja: "Will we die, just a little? " Ei ole mitään konkreettista hajua mitä se tarkoittaa. Kontekstissa se tarkoittanee sitä, että velhomaailman lait suojelevat lähinnä ihmisiä ja että niin kauan kun velhot piileskelevät, sekä salaavat olemassaolonsa ihmiskunnalta, niin velhot eivät voi olla vapaita. Ja täten tavallaan pieni osa heistä on kuollut. Netistä ongittuani löytyi toinenkin teoria, mutta se menee jo spoilerien puolelle.

Tuomio


Kyseessä on loppujen lopuksi hyvä ja jopa hämäävän syvä, sekä yksityiskohtia vilisevä elokuva. Näin oli todettava toisen katsomiskerran jälkeen ja oli hieman arvosanaa nostettava. Vaikka keskityin käsikirjoitukselle antamaan huutia, niin se on ihan hyvä jos pystyy unohtamaan nuo lukuisat pienet rosoisuudet. Odotukset olivat massiiviset ja materiaalia Rowlingilla kuitenkin tuntuisi olevan. Nyt se vain pitää saada tulevissa osissa oikealla tavalla työstettyä elokuvaksi. Voi olla että jossain vaiheessa rysähtää kohdilleen ja kovaa. Vielä kun säätäisivät tunnelmaa piirun verran poispäin kevyestä kohti vakavampaa. Ei muuta kuin uusia osia odottelemaan, mutta aavistuksen maanläheisimmin odotuksin.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 7
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 6,5
Viihde 7,5

Arvio 7,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Panin labyrintti, Henkien kätkemä, Mr. Nobody, Crimson Peak

20.11.2016

Hacksaw Ridge - Aseeton mies (2016) - Arvostelu


Tositarina Desmond Dossista, joka sai lähteä aseettomana lääkintämiehenä Tyynenmeren rintamalle päätyen Okinawan taisteluun, jossa amerikkalaisten on kiivettävä ensin Hacksaw Ridgeksi nimitetyn harjanteen yli päästäkseen kohtaamaan japanilaiset.


Genre: Draama / Sota
Ohjaus: Mel Gibson
Käsikirjoitus: Robert Schenkkan, Andrew Knight
Päätähdet: Andrew Garfield, Hugo Weaving, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington
Kesto: 139 min.

"With the world so set on tearing itself apart, it don't seem like such a bad thing to me to want to put a little bit of it back together."

Odotukset olivat henkilökohtaisesti massiiviset ja jopa epäreilut. Päässäni pyörivät ajatukset uudesta Full Metal Jacketista, sekä tarinat kuinka ensi-illassaan ihan oikeasti arvostetulla Venetsian elokuvafestivaalilla Hacksaw Ridge (ja Gibson) oli saanut osakseen kymmenen minuutin seisovat aplodit. Juuri tämän vuoksi yritän pysyä visusti pelkästään nykyhetkessä, enkä seuraa tulevia elokuvia edes trailerienkaan osalta. Poislukien ne mitä teatterissa joutuu valitettavasti katsomaan. Odotukset ja ennakkokäsitykset vaikuttavat katsomiskokemukseen ja minun olisi nähtävä tämä elokuva toisenkin kerran muodostaakseni siitä tarkemman ja henkilökohtaisemman mielipiteen.

Tämä on Mel Gibsonin paluu ohjaajaksi kymmenen vuoden tauon jälkeen ja tältä ajalta löytyy myöskin vain kuusi näyttelijäsuoritusta. Niistäkin pari on pieniä sivurooleja. Elokuvan ja miehen itsensä Oscar-mahdollisuuksista puhuttaessa leffan tason ohella joutuu spekuloimaan politiikalla, sillä Gibsonin mainehan ryvettyi kymmenen vuotta sitten rattijuoppouden, pahoinpitelysyytteiden, sekä juutalaisvastaisten kommenttien myötä. Gibson oli todellinen persona non grata useamman vuoden ja lukemattomien vitsien kohde, esimerkiksi Ricky Gervais antoi palaa Golden Globeissa useammankin kerran. Gibson on varmaan edelleen täysin kestämätön naama ja nimi joillekin ihmisille. Joten elokuvan olisi pitänyt olla ei hirveästi liioitellen vuosituhannen paras, että se olisi varmasti huomioitu kaikissa kategorioissa Oscar-gaalassa ja olisi ollut mahdollisuuksia voittaa. Nykyisellään on hyvinkin mahdollista, että se voi jäädä ilman ehdokkuuksia ohjauksen ja parhaan leffan osalta. Mutta sehän riippuu tietysti olennaisesti myös kilpailijoiden tasosta. Jos noissa kahdessa edellä mainitussa sattuisi tulemaan ehdokkuudet, niin voittajaksi ei kyllä missään nimessä kannata veikata. Mutta Gibson on jokatapauksessa odottanut ja työstänyt kärsivällisesti itsensä siihen tilanteeseen, että on pystynyt jälleen ohjaamaan ison luokan elokuvan ja nyt mies on tullut ryminällä takaisin. Minun puolestani tervetuloa, sillä elokuvallisesti australialaisella on takuulla tarjottavaa ja miehen elokuvat eivät ole kaikessa paatoksessaan ikinä jättäneet kylmäksi.

Elokuvassa on muuten mukana myös Vaasasta kotoisin oleva ex-autokauppias Matias Koski, joka on lähtenyt leffauran perään Australiaan. Roolihahmon nimi on sotamies Giles. Muistin että suomalainen oli tässä mukana, mutten tunnista ulkonäöltä enkä selvittänyt roolihahmonkaan nimeä. Joten en voi neuvoa missä kohtaa elokuvaa kannattaa odotella. Mutta tämä triviana. Ja sitten asiaan.

Hyvää


Andrew Garfieldilta erinomainen roolisuoritus, josta voisi jopa odotella Oscar-ehdokkuutta. Tosin melkeinpä joka vuosi aina jossain näyttelijäkategoriassa on ihan käsittämättömän kova ja laaja taso, joten mikään ei ole kirkossa kuulutettua. Ihan ei ole niin vahva suoritus kuitenkaan erinomaisuudestaan huolimatta, että voisi varmana leijua, että ehdokkuus irtoaa. Hugo Weavingilta myös poikkeuksellisen vahva sivurooli ekan maailmansodan veteraanina ja Desmondin ankarana isänä, mutta en tiedä tuliko riittävästi ruutu-aikaa Oscar-kilpaan päästäkseen. Sivunäyttelijöissä lähtökohdat ovat epätasaiset ja joka vuosi kohistaan kuinka voi olla mahdollista, että se ja se on muka sivurooli, vaikka hahmo on läsnä melkein joka kohtauksessa. Mutta Weaving hallitsee suvereenisti jokaista kohtausta jossa on läsnä ja on leffan moniulotteisin hahmo heittämällä edes sanomatta oikein mitään. Myös Weavingin muuntautumiskyky on jotain käsittämätöntä. Jopa joskus kankeat Vince Vaughn ja Sam Worthington vetivät myös hyvät roolit Gibsonin ohjauksessa. Vaughnin hahmo täytti kaikkien Full Metal Jacket fibat samantien. Mielestäni Full Metal Jacketin eka puolisko on paras elokuvanpuolikas ikinä. Ei Vaughn mikään R. Lee Ermey ole, mutta toimi silti erittäin hyvin ja piti jopa pari kertaa epäillä omia silmiä, että voiko tuo muka olla yleensä niin väsyneen oloinen Vaughn.


Sota on helvettiä kuten mm. William Tecumseh Sherman sen on todennut. Gibson ei ole lähtenyt romantisoimaan tätä, vaan päinvastoin. Taistelut ovat sekasortoisia ja sotilaat pyörivät kaiken tulen, sekä savun keskellä puolisokeina ja tietäen lähinnä ainoastaan, että minne suuntaan pitäisi koittaa edetä. Desmondin sotaveteraani-isällä on isoja henkisiä haavoja ensimmäisen maailmansodan juoksuhautahelvetistä. Iso osa hänen tovereistaan, sekä lapsuudenkavereistaan makaa mullan alla. Ryyppy maistuu ja kaikki ei kyllä ole ihan viimeisen päälle reilassa pääkopassa. Toisaalta elokuva kuvaa myös isänmaallisuutta ja ihmisten ylpeyttä ja kunniallisuutta esimerkiksi vakaumuksiaan ja uskomuksiaan kohtaan. Elokuvan koskettavin kohtaus on hetki ennen loppua kun Okinawan taistelu on päättymässä ja kamera kuvaa taistelun molempia osapuolia. Siihen kun lyödään läpi elokuvan mestarillisesti käytetty ja tehty musiikki, niin iho menee kananlihalle ja kyyneltä pääsee pidättelystä huolimatta tirahtamaan muutama kappale silmäkulmasta. Ja tämä kuvattaessa vain jotain randomia japanilaista upseeria tappion häämöttäessä ja kuinka kauniin tyynesti kaveri siihen suhtautuu ja tekee mitä tuossa tilanteessa odotetaan. Vääjäämättä tuntee itse olevansa etuoikeutettu ja pinnallisen paska ihminen, joka ajattelee vain itseään, eikä usko mihinkään. Mikä on aikalailla totta.

Musiikki ja sen käyttö on aivan mahtavaa. Jo trailerit vetivät ihon kananlihalle. Sama jatkui itse elokuvassa ja jopa kyyneltäkin tirahteli kovasta pidättelystä huolimatta ulos. Tämä oli ensimmäinen sotaelokuvani teatterissa katseltuna ja olihan se vaikuttavaa. Valitettavasti panssarivaunuja ei ollut taistelun kuhinassa mukana, mutta tyydyttävästi leffateatterin lattia värähteli kun yksi sellainen oli laitettu ajamaan ohi Desmondin komppanian tallustellessa kohti rintamaa. Isoja tykkilaivoja löytyy ja kranaatinheittimien tulesta oli kiva kuulostella onko laskeutumassa mihin suuntaan ja tuleeko kovinkin kohti kameraa. Lähelle tulleet pamaukset tunsi itsekin ja käsi puristui nyrkkiin.

Tuli mieleen elokuvan loppupuolen rukoilusta, että Desmond Doss on vähän kuin pienemmän mittakaavan versio Jeanne d'Arcista. Nimenomaan siis puhun tästä elokuvasta, joka luo sellaisen tunteen leikkauksellaan, että Doss oli avainasemassa taistelun kääntymisessä liittoutuneille. Molemmat olivat nuoria ja elämässä kokemattomia, mutta jollain tavalla silti äärimmäisen viisaita ja syvästi uskovaisia. Molemmat ansaitsivat toveriensa kunnioituksen, loivat heihin uskoa ja kannustivat muita omalla esimerkillään. Jeanne toki tappoi sodassa, mutta siinä sivussa oli kenties se suurin liikkeelle paneva voima, joka johti Ranskan vapautumiseen Englannin otteesta satavuotisessa sodassa. Sitä ei varmaan tarvitse kummemmin eritellä, mitä oli teinitytölle kiitoksena tuosta kun omatkin (valtaa tekevät) käänsivät katseensa muualle. 

Huonoa


Elokuvan käsikirjoittajat eivät ole mitään suoranaisia raskassarjalaisia, tosin Robert Schenkkan on ollut mukana Tyynenmeren taistelutovereiden kässäritiimissä neljässä jaksossa. Sekä Andrew Knight on puolestaan esimerkiksi kässäröinyt Russel Crowen elokuvan Kaivonkatsoja, jossa Crowen esittämä isä lähti etsimään sodassa kadonnutta poikaansa. Eli ovat ehkä enemmänkin fiksuja budjettivalintoja australialaiselle elokuvalle, mutta ihan täydellinen timantti tuo käsikirjoitus ei ole.


Leffa olisi saanut jopa kestää hieman pidempään. On todellakin aivan hilkulla, ettei edetä liian nopeassa tahdissa näitä Desmondin siviilikohtauksia. Sinne ängetään raakasti arvioiden vajaaseen 40 minuuttiin syyt Desmondin järkähtämättömälle vakaukselle, rakkaustarina ja sitten vielä valotetaan perhekuvioita, sekä isän sota-arpia. Kaikki tuo kuitenkin toimii hyvin, osa jopa erittäin hyvin, mutta ei ehkä sittenkään ihan riittävän erinomaisesti. Armeijakoulutus osuus on jo vähän maltillisemmassa vauhdissa, joskin edelleen olisi helposti voinut hieman lisää aikaa käyttää esimerkiksi komppaniaan tutustumiseen, mikä vaikutti ihan kiinnostavalta joskin aavistuksen kliseiseltä kokoonpanolta. Nuo kaksi isoa palaa koostavat elokuvan ekan puoliskon ja toinen puolisko puolestaan koostuu kokonaan itse sodasta ja se onkin heittämällä leffan parasta antia kaikessa intensiivisyydessään ja raakuudessaan. Se on jopa kokonaisen arvosanan verran parempi kuten omasta mielestäni ironisesti oli myös Full Metal Jacketilla, jolla tosin osiot olivat toisinpäin.

Tuomio


Gibsonilla on pitkä rivi vaikutuskeinoja ja vippaskonsteja katsojan tunteiden manipuloimiseksi käytössä, mutta taitavan ohjaajan käsissä paketti pysyy yllättävänkin koskemattomana ja eheänä, eikä katsoja joko huomaa tai vain halua takertua pienen pieniin hiusmurtumiin, koska kyyti on niin hieno ja vaikuttava. Päähahmoon ei tarvitse samaistua, ei tarvitse jakaa samoja uskomuksia. Voit vain olla mukana ja nauttia erinomaisesti tehdystä, tositapahtumiin tukevasti nojaavasta sotaelokuvasta, joka kertoo yhden uskomattoman ihmisen tarinan. Ja ennen kuin ohjaajan nimi pamahtaa ruudulle, niin koetaan vielä jotain salin hiljaiseksi vetävää, vaikka varsinainen elokuva onkin jo loppu. Must see materiaalia.

Näyttely 9
Audiovisuaalinen elämys 9,5
Juoni/käsikirjoitus 8
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8,5
Uudelleenkatseluarvo 8
Legenda-arvo 8
Viihde 9

Arvio 8,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kirjeitä Iwo JimaltaHelvettiin ja takaisin, Länsirintamalta ei mitään uutta, Full Metal Jacket, Ilmestyskirja. Nyt, Devils on the Doorstep, Fires on the Plain, J'accuse! (1919), Come and See

16.11.2016

Free State of Jones (2016) - Arvostelu




Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa Newton Knight karkaa sisällissodan rintamalta kotikonnuilleen Mississippiin, jossa hän alkaa johtamaan muista rintamakarkureista ja karanneista orjista koostuvaa joukkoa sissisotaan paikallista Konfederaation armeijan haaraa vastaan.



Genre: Historia / Draama / Biografia
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus Gary Ross, tarina Leonard Hartman
Päätähdet: Matthew McConaughey, Gugu Mbatha-Raw, Mahershala Ali, Keri Russell
Kesto: 139 min.

"No man ought to tell another man what he's gotta live for or what he's got to die for."

Heti ensimmäisenä todettakoon, että Free State of Jones on tehty Oscareiden kiilto silmissä. Se perustuu tositarinaan ja liittyy olennaisesti orjuuteen, sekä rotuerotteluun. Ja kun tuotantoyhtiöt ovat elokuvan jo kesällä laskeneet jenkkilässä teattereihin, niin se taas kertoo siitä, etteivät he itse povaa elokuvalleen Oscar-ehdokkuuksia. Se on jo syyskuun alussa ilmestynyt jenkkien suoratoistopalveluihin, sekä saman kuun loppupuolella julkaistu DVD:nä. Sen budjetti oli 50 miljoonaa dollaria ja elokuva floppasi keräten jenkeissä vain 20 miljoonaa lipputuloina. On aika huvittavaa, että nykyaikana tämmöinen tapaus tuodaan vasta tässä vaiheessa Suomen leffateattereihin. Se on aika normaalia, että 2-3 viikkoa ennen jenkkien DVD-julkkaria tuodaan tänne samaa leffaa vasta teattereihin, mutta en ihan heti muista näin komeasti jälkijunassa tullutta tapausta.

Mutta katsomisen arvoinen pätkä tämä on, vaikkei tämä Newton Knightin tarina valkokankaalla olekaan täysosuma. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut nelinkertainen Oscar-ehdokas Gary Ross, joka on vuosien varrella vastannut mm. elokuvista Big - Isoksi yhdessä yössä, Seabiscuit - Amerikkalainen legenda, Dave, sekä myös ekasta Nälkäpeli elokuvasta. Pääosaankin on saatu kiinnitettyä kovassa huudossa muutamat viimeiset vuodet ollut Matthew McConaughey. Eiköhän pidemmittä jaaritteluitta tsekata miksi elokuvaa ei pimitetty ameriikassa marras- joulukuulle jolloin perinteisesti ne isoimmat palkintoja rohmuavat elokuvat lasketaan liikkeelle.

Hyvää


Sota on aina karseaa, raadollista, surullista ja järjetöntä. Mutta jotenkin tämä välimaasto modernimman ja keskiaikaisen sodankäynnin välillä on erityisen tylyä. Siellä marssittiin tiukassa muodostelmassa kyynärpäät kyynärpäitä vasten, useassa linjassa ja kun hyökättiin niin lähinnä rynnäköitiin kohti pelkän massan voimalla. Ja kun oli jo tykkejä, sekä hiiiitaaaasti ladattavia kivääreitä, niin porukkaahan kaatui aivan tolkuttomalla tahdilla. Kuten Tanssii susien kanssa -leffassakin, niin tässäkin näytettiin taistelun ohella kenttäsairaaloita. Puulattialla lainehtii veri, lakanoita/rättejä yritetään epätoivoisesti pestä, mutta ne ovat jo enemmän punaisia kuin valkoisia. Haavoittuneita on paljon enemmän kuin lääkärit ehtivät hoitamaan ja upseerit paikataan ennen sotilaita, jolloin heikomminkin haavoittuneet tavalliset jalkasotilaat ehtivät menehtyä hoitamattomina.

Ja kun päähenkilömme taistelee Etelän puolella, niin tilanne on erityisen koruton. Köyhät taistelevat "puuvillasotaa" rikkaiden miesten puolesta, jotka haluavat säilyttää orjuuden. Kaiken lisäksi nämä samat rikkaat tilalliset keplottelevat rahalla ja vaikutusvallalla ulos omasta asepalveluksestaan. Ja kun miehet taistelevat rintamalla, niin kotopuolessa armeija laillisesti varastaa naisten ja lasten sadot, sekä ruoat. Sekä ties mitä muuta kuten esim. The Patriotin katsojat muistavat. Toisaalta elokuvan loppupuolella syyttävä sormi osoittaa myös Pohjoisen suuntaan. Kaikille vapautetuille orjille luvattiin populistisesti 40 eekkeriä maata ja muuli, jäi saamatta. Vielä pahempaa on kuitenkin se mitä siellä tapahtui jälleenrakennuksen aikana, tai siis annettiin tapahtua. Mutta jätettäköön se palstatilan säästämiseksi esim. elokuvan kerrottavaksi.


Audiovisuaalisesti leffa on hyvinkin nätti. Löytyy syksyn kylmiä värejä, havumetsiä, suota. Pysäyttävät sisällissotakohtaukset. Kelpo musiikkia eritoten kohtaus, missä käytettiin piano + viulu komboa. Mutta jos ajatellaan palkintojen rohmuamista, niin siitä puuttuu rahtunen paatosta ja eeppisyyttä. Tai ehkei ihan eeppisyyttä, mutta kuitenkin sellaista tietynlaista suuruutta.

Newton Knightin tarina on mielenkiintoinen ja elokuva on ottanut aikalailla vapauksia sen suhteen. Knightista tulee tavallaan legenda kuin vahingossa. Hän kyrpiintyy sotaan kun miehen nuori serkku(kohan) kuolee rintamalla ja päättää kuljettaa pojan ruumiin takaisin kotiin. Eli täten miehestä tulee sotilaskarkuri. Kotona hän taas huomaa miten armeija kohtelee ja riistää avuttomia perheitä, joiden miehet ovat lähteneet sotimaan. Joten Newton päättää tehdä asialle jotain hissukseen piilossa elelemisen sijaan ja pian hän joutuukin pakenemaan suolle. Siellä mies taas tapaa karkuriorjia ja tämä joukko sitten kasvaa myös muista sotaan kyrpiintyneistä valkoisista miehistä. Aletaan harrastaa Robin Hood -touhua, ryövätään armeijalta ja rikkailta. Ja elokuva, sekä Newton jatkavat valkokankaalla matkaansa sodan jälkeisiinkin aikoihin. Joten varsin uniikki ja kiinnostava tarina on kyseessä. Etenkin kun mies tavallaan vain ajelehti ainakin elokuvan mukaan tilanteesta/vääryydestä toiseen kuin mikäkin vapaustaistelija. Ihan mielenkiintoisesti meille ei jää myöskään epäselväksi, että Newton oli republikaani. En tunne jenkkien politiikkaa ja historiaa niin hyvin, että osaisin reagoida tähän, mutta ei se tai muut leffan poliittiset heitot vahingossa tule ilmoille.

McConaughey (todella vaikea nimi muuten kirjoittaa) laittaa pääroolissaan kaiken intensiivisesti peliin ja ei valittamista. Silti kuitenkin sivuroolista Mahershala Ali tulee ja varastaa spottivalon Moses -nimisenä orjana. Kun miehet tapaavat ensi kertaa suolla, Mosesilla on metallihökötys kaulansa ympärillä. Hänen vaimo ja lapsensa myytiin uudelle omistajalle eri osavaltioon, joten mies päätti paeta ja yrittää nyt epätoivoisesti etsittynä miehenä päästä perheensä luo. Sodan loputtua Moses työskentelee eräänlaisena poliittisena organisoijana, joka kerää vapautetuilta orjilta perustietoja äänestysoikeutta varten.

Huonoa 


Juonessa on pari pientä ihmetystä herättävää yksityiskohtaa. Miten tällä yhdellä naispuolisella sisäorjalla on aikaa olla jokavälissä suolla auttamassa näitä karkulaisia. Esimerkiksi tuomassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Mistä hän ne repii, sekä eikö isäntäväki ihmettele neidin rapaisia ja märkiä vaatteita. Ja kun nuo karkulaiset eivät ihan ihmisten ilmoilla ja maailman helppokulkuisimmassa paikassa majaile, niin varmasti neidin pelkkä matka kestää jo toista tuntia. Toinen taas on Tommy Lee Jonesmainen Etelän armeijan eversti. Miten hahmo voi olla niin tyhmä ja kärsimätön, että kun lupaa näille suolla majailevilla kapinoitsijoille/ryöstelijöille armahduksen, niin ukko sitten hirttää julkisesti heti ekat pari-kolme antautujaa. No ehkei everstillä sodan kääntyessä tappioksi ja moraalin ollessa alamaissa toisaalta ole aikaa enää odottaa. Mutta pitämällä sanansa olisi aiheuttanut eripuraa suolle jäävien keskuudessa sen sijaan, että meni nyt hitsaamaan joukon yhteen.

Ihmeen kitkattomasti tulivat valkoiset ja mustat toimeen tuossa suon sissitoiminnassa, vaikka 100 vuotta myöhemminkin samoilla alueilla esteltiin näitä Martin Luther Kingin protestikävelyjä ym. pahempaakin. Muodon vuoksi sinne oli yksi pieni kitkatilanne väkerretty, joka alleviivasi katsojalle pinnan alla kyteviä jännitteitä. McConaugheyn hahmo purki sitten tämän tilanteen lakonisesti toteamalla "we're all somebodys nigger", jonka olen kyllä kuullut aiemminkin. Se kuulostaa äkkiseltään ihan hyvältä heitolta, mutta on aika tyhmä lausunto valkoisen miehen toteamana ja sitä eroa elokuva itsekin tulee myöhemmin alleviivanneeksi. Nimittäin kun Moses ja Newton ovat menossa hakemaan ensiksi mainitun poikaa, niin Newton itse toteaa että otetaan rauhallisesti. Koska jos tulee ongelmia, niin "minä joudun vain vankilaan, mutta sinut hirtetään samantien".


Kässäri haroo vähän joka suuntaan ja vain luoja yksin tietää paljonko materiaalia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle, sillä tässä olisi ollut kevyesti juonellisia aineksia ja hahmoja vaikka TV-minisarjaan. Useammin kuin kerran Newton käy syvällistä ja tunteikasta kasvokkain keskustelua jonkun hahmon kanssa, joka on ruudulla vasta ensimmäistä kertaa ja jonka nimeäkään ei katsojalle mainita. Eikä tuota hahmoa sitten enää tuon keskustelun jälkeen näy kuin maksimissaan vilaukselta taustalla jossain. Vielä enemmän hämmennystä kuitenkin herättävät 1960-luvulle sijoittuvat pari kohtausta, jossa yksi Newtonin jälkeläisistä on oikeudessa laittoman avioliiton vuoksi. En oikein tiedä mikä funktio noilla parilla lyhyellä kohtauksella on. Lähinnä kai vain näyttävät, että asiat jätettiin polkemaan paikalleen periaatteessa sadaksi vuodeksi. Mutta kun elokuvassa on ihan liikaa materiaalia, niin nuo olisi pitänyt leikata kokonaan pois tai vastaavasti yrittää tiivistää järkevämmin Newtonin osuutta ja laittaa noille 1960-kohtauksille lisää aikaa. Tai sitten vain tehdä pidempi elokuva. Nytkin elokuvan jaksoi katsoa kiinnostuneena loppuun saakka ja kyllähän tuonne sen verran mausteita olisi ollut heitettävissä lisää, että kolmekin tuntia olisi mennyt. Olisi pitänyt joko keskittyä tiiviimmin johonkin, tai sitten kylmästi lisää kestoa. Nyt hieman kärjistäen rotuerottelu ja mustaihoiset jäävät taka-alalle kun valkoinen pelastaja heiluu ruudulla alusta loppuun. Jäin kaipaamaan kattavampaa kuvausta siitä millaista oli elämä mustaihoisena sisällissodan aikana ja heti sen päättymisen jälkeen. Tähän olisi tarvittu selvä musta pääosa Newtonin oheen. Nyt elokuvasta on taivutettu tekijöiden toimesta pelkkä valkoisen miehen ristiretki vääryyttä vastaan ja se on väärin, että Newton esitetään jopa jonkinlaisena modernina Jeesuksena. Mitä vikaa olisi ollut faktoissa, siitäkin saisi yhtä hienoa tarinaa aikaan.

Jos nyt tartutaan noihin artistisiin vapauksiin Knightin tarinassa. Ihan ekana Knightin pääsyy rintamalta karkaamiseen ei ollut mikään serkkupojan ruumiin kuskaaminen kotiin. Nuo aiemmin mainitsemani asiat pitävät kutinsa ja siihen lisäksi vielä Knight sai selville, että hänen siskonsa aviomies pahoinpiteli Newtonin lapsia. Saavuttuaan paikalle Newton sitten ampui tämän. Pian tuon jälkeen Knight joutui vankilaan ja kidutetuksi karkuruudesta, sekä Newtonin kotitila poltettiin varoittavana esimerkkinä. Ilmeisesti mies ei vankilassa kauaa virunut, koska pian hän ja muut karkurit alkoivat ryöstellä, sekä polttaa taloja. Myös normaalien kansalaisten, jotka he joko ajoivat pois, tai ampuivat. Armeija lähetti pienen joukon pysäyttämään tuon, mutta karkurit pääsivät vetäytymään suolle. Siinä sivussa Knightin huhutaan salamurhanneen tuon joukon johtajan majuri McLemoren. Suolta karkurit löysivät lisää karkureita, sekä myös paenneita orjia. Siellä tuosta porukasta sitten muodostui Etelän armeijaa vastaan taisteleva sissijoukko ja paikalliset naiset, sekä orjat toimittivat heille ruokaa ja tarvikkeita, sekä varoittivat etsintäpartioista. Sitten aletaankin jo mennä aikalailla elokuvan mukaan. Mitä nyt orja, jonka Newton nai, oli ollut Newtonin isoisän omaisuutta aikanaan. Isoisä oli seudun isoimpia orjanomistajia, mutta menetti omaisuutensa sodan alettua. Newtonin isä, tai Newton itse eivät omistaneet orjia ja Newton oli muutenkin vahvasti orjuutta vastaan poikansa mukaan.

Tuomio


Harvemmin joutuu toteamaan, että leffassa on liikaakin juonta ja materiaalia. Siitä olisi pyöräyttänyt helposti minisarjan. Samaten vähän liikaa kaunistellaan faktoja päähahmon osalta ja itselläni heräsikin elokuvaa katsoessa epäluulo, että miten noin hieno mies on voinut elää tuolla aikakaudella ja miksen ole kaverista ikinä kuullut mitään. Silti Free State of Jones kertoo kiehtovan tarinan kiinnostavasta miehestä, sekä sijoittuu niin kiinnostavaan historialliseen aikaan, että hieman horjuvasta ja kyseenalaisesta lopputuloksesta huolimatta se ansaitsee tulla nähdyksi.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5,5
Viihde 7

Arvio 6,8

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Lunastettu maa, Glory, Kansakunnan synty, Paholaisen satulassa. Lincoln, 12 Years a Slave, Päämääränä Cold Mountain, Gettysburgin taistelu, Tuulen viemää

9.11.2016

Don't Breathe (2016) - Arvostelu



Nuorisokolmikko murtautuu sokean sotaveteraanin taloon, mutta vanhus ei olekaan avuton.


Genre: Trilleri / Kauhu
Ohjaus: Fede Alvarez
Käsikirjoitus: Fede Alvarez & Rodo Sayagues
Päätähdet: Stephen Lang, Jane Levy, Dylan Minnette, Daniel Zovatto
Kesto: 88 min.

"There's nothing a man can do once he accepts the fact that there's no god."

Olin odottanut tätä elokuvaa melko innokkaasti. Sillä oli hyvä keskiarvo IMDB:ssä ja se oli saanut myös kriitikoilta ihan kelvollisia arvosanoja. Itseasiassa voisi sanoa että hyviä arvosanoja kauhuleffalle. Tekijäporukan ydin on vastannut aiemmin vuoden 2013 Evil Deadista. Siinä oli samat tuottajat Sam Raimi ja Rob Tapert, sama naispääosa Jane Levy ja sama ohjaus, sekä käsikirjoitus. Sekä tietysti ennen kaikkea paperillahan tämä juoni on aivan mahtava. Lähinnä ainoa mietintämyssyn arvoinen ongelma piili siinä, että miten repäiset tuosta premisestä kokonaisen elokuvan. Tai no, ei sekään mietityttänyt oikeastaan ennakkoon, sillä oletin leffan sisältävän kosolti alkuvalmisteluja ja samalla tehtäisiin päähahmoja katsojalle tutuksi. Mutta elokuva etenikin itsepintaisella pikavauhdilla suoraan kohti niitä herkullisia hetkiä ja päätti loppupuolella yrittää puristaa itsestään vielä lisää vauhtia ja shokkiarvoa kovin mielikuvituksettomalla ja yllätyksettömällä käänteellä.

Hyvää 


Taitavaa ohjausta. Tuntuu että Etelä-Amerikan miehet hallitsevat tämän liikkuvalla kameralla tyylittelyn. Mennään pitkiä aikoja ilman leikkauksia ja jahti etenee pitkälti reaaliajassa. Lisäksi ei käytetä mitään shakycamia, vaan ohjaaja on selvästi fundeerannut katsojan saavan parhaan kokemuksen kun hän tietää koko ajan missä mennään. Tuo liikkuva kamera ja pitkät otokset alleviivasivat aika täydellisesti talon labyrinttimaisia ja ahtaita käytäviä, sekä loi pienimuotoista klaustrofobista tunnelmaa. Toisaalta zoomaaminen pelkkiin objekteihin on helvetin ärsyttävää, koska tällöin katsoja tietää niiden olevan merkityksellisiä jossain kohtaa elokuvaa. Se nimenomaan pienentää yllätyselementtiä, etenkin jos sitä objektia käytetään heti pian perään. Miksei näitä voi hoitaa hienovaraisemmin enää nykyään. Se ettei monissakaan elokuvissa ole enää nykyään mitään turhaa, tekee niistä liiankin ennalta-arvattavia. Jos siihen pelkkään moukariin vaivaudutaan zoomaamaan, niin joku sitä nyt kyllä tulee käyttämään. Tai jos juonellisesti heitetään vaan joku ihmeellinen lanka tiskiin, niin ei sitä tehdä turhaan.

Audiovisuaalinen maailma on mukaansatempaava ja käsi puristunee katsojalla nyrkkiin ainakin jossain kohtaa. Paljon pimeitä ja ahtaita käytäviä. Talo vaikuttaa sisältäpäinkatsoen välillä linnakkeelta kun junnut yrittävät jokaisesta mahdollisesta paikasta luikahtaa karkuun. Välillä piiloudutaan ja yritetään olla liikkumatta kuin kauhupeleissä konsanaan kun sokea terminaattori ilmestyy jonkun kulman takaa puolijuoksua ja painelee käytävässä ohi. Narisevia lattioita, askelia, hengityksen ääniä ja tietenkin myös paljon puhdasta hiljaisuutta. Taustalla vielä tarvittaessa vinkuu semmoinen perinteinen uhkaa henkivä musa.


Jonkin aikaa elokuvassa molemmat osapuolet menivät kiehtovalla harmaalla alueella moraalin suhteen. Junnut varastavat rahaa, koska he haluavat lähteä laman kurimuksessa olevasta Detroitista Kaliforniaan paremman tulevaisuuden perässä. He ovat tietoisia laeista ja varovat varastamasta kerralla yli 10 000 dollarin arvosta tavaraa, koska jos tuo määrä ylittyy ja he jäävät kiinni, niin kyseessä on vakava varkaus josta voi heilahtaa jopa yli 10 vuotta häkkiä. Toisaalta nuorten kohdalla sympatiapisteet laskevat heti elokuvan alussa kun junnut samalla rikkovat paikkoja ja jos nyt oikein muistan enkä sekoita toiseen elokuvaan, niin kovispoika päätti kusaista matollekin. Veteraanilla puolestaan oli jenkkien ja Michiganin osavaltion lain mukaan täysi oikeus tuossa tilanteessa käyttää myös sitä "lethal forcea", eli toisin sanoen on lupa ampua tunkeilijat. Mutta tältäkin puolelta karistetaan aika pika pikaa katsojan sympatiat pois.

Huonoa


Ei vaan pysty välittämään hahmoista. Ryöstöporukan pojat on täysiä vahanukkeja. Molemmat tietenkin tykkää tytöstä ja perinteisen asetelman mukaan toinen pojista on kiltti ja toinen taas on kovis. Siinä pitkälti kaikki. Eikä liikaa hurraamista ole tytönkään persoonassa. Leffan alussa pikaisesti näytetään millaisessa tilanteessa tyttö elää, hän haluaa paremman tulevaisuuden itselleen ja pikkusiskolleen. Jos olette Eminemin 8 Milen katsoneet, niin siskokset elävät aika vastaavassa tilanteessa. Äiti on valkoista roskasakkia, joka asuu trailerissa/pienessä talonrotiskossa ja istuu vain sohvalla mies kainalossa tuijottamassa televisiota. Oletettavasti vielä kännissä. Isosisko sitten yrittää toimittaa äidin virkaa pikkusiskolleen. Eli tytön kohdalla on yritystä, mutta se olisi vaatinut aikaa enemmän kuin yhden pikakohtauksen. Junnujen näyttelijätkään eivät onnistu paikkaamaan kässärin vajavuuksia. Tekeminen ei ole huonoa eritoten Jane Levylla, muttei kenties riittävän hyvääkään.


Veteraanin talo on kuin linnake ja sekin selviää pian miksi. Se syy olisi pitänyt jättää kokonaan pois, tai vaihtaa se jollain tavalla sympaattisempaan. Nimittäin tuo syy tekee vanhuksesta selvän pahiksen, jota tuon jälkeen voi enää sympata. Siihen saakka kun mentiin ryöstäjien ja vanhuksen osalta vielä jossain määrin harmailla moraalin alueilla heidän tekemistensä suhteen. Oli myös selvää, että kun myllyt aloiteltiin noin aikaisessa vaiheessa, että jokin "matto jalkojen alta" -temppu tullaan näkemään. Ja se oli kovin mielikuvitukseton ja odotettu. Papasta olisi ollut viilailtavissa elokuvan hyviskin omalla perverssillä tavallaan ilman tuota käännettä. Ja se olisi jatkanut tuota harmaiden moraalien teemaa ja tarjonnut todella kovan, sekä kiehtovan ajatusleikin oikeanlaisella lopetuksella.

Paperilla leffan idea on erittäin hyvä ja kuumottava, mutta siitä on haastavaa rakentaa kokoillan elokuvaa. 1,5 tuntia pelkkää kuurupiiloa rajatussa ympäristössä kuulostaa raskaalta ja sitä se onkin. Kun vanhus yhtäkkiä ilmestyy viidettä kertaa juuri kun yksi junnuista on pääsemässä ulos, niin ei voi kuin pyöritellä päätä. Juoni ja jännitysmomentit on kaikki muodostettu kaavalla "kun mikään ei onnistu". Auto? Ei ole avaimia. Ovi? Lukossa. Puhelin? Ei kenttää. Katsoja väsyy tälläisiin halpoihin yllätyksiin ja jossain vaiheessa ei enää jaksa välittää ja olla mukana. Myöskään yhteen asiaan elokuva ei täysin vastannut käsikirjoituksessaan. Mikseivät junnut iskeneet papalta tajua kankaalle? Eritoten ensialkuun oli useitakin loistavia mahdollisuuksia. Sokea kun oli, niin kohteiden tarkka sijainti oli usein vähän hakusessa. Aamupuurot oli veteraani kuitenkin syönyt, joten papua riitti ja välillä kuvioissa toki oli asekin mukana. Mutta tilaisuuden tullen ylivoimalla vaan päälle. Yksi jos jää kuristettavaksi, niin eiköhän jo toinen saa kohtuu rauhassa pamauttaa valot sammuksiin.

Tuomio


Ihan ekana tämä on hieman jälleen enemmän trilleriä kuin kauhua. Oli isot odotukset ja pettymys oli aika karvas. Puolitoistatuntia pitkälti juonetonta paniikintunnetta. Ehkä minä vain olen jo näillä leffamaileilla tunteeton paskiainen, joka ei automaattisesti pysty eikä jaksa välittää jokaisesta hahmosta tuosta vain. Niistä pitää luoda ihmismäisiä, ei niiden tarvitsisi olla edes sympaattisia. Junnuilla on liian vähän tarttumapintaa tarjolla. Veteraanilla olisi ollut about riittävästi, mutta hahmon kohdalla tehtiin mielestäni väärä valinta halvan shock valuen lisäämiseksi. Siinä kohtaa myös leffan taso alkoi valua alaspäin. Hienot lähtökohdat premisen puolesta, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole mitään järin erikoista.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 6
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5
Viihde 7

Arvio 6,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Á l'intérieur, Hush, Olkikoirat, Funny Games (1997), Panic Room

3.11.2016

Luokkakokous 2: Polttarit (2016) - Arvostelu


Tuomaksen polttarit vaihtuvat hautajaisiksi ja sieltä pitäisi sitten häihinkin vielä selvitä.


Genre: Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus: Taneli Mustonen
Päätähdet: Aku Hirviniemi, Sami Hedberg, Jaajo Linnonmaa, Anu Sinisalo, Kalle Lamberg
Kesto: 83 min.

Mene ja tiedä tarvitsisiko tästä edes mitään rustailla kenenkään. Ykkösosa rikkoi katsojaennätyksiä ja valtaosa kansasta tykkäsi, kriitikoista valtaosa ei. Se jakoi sen verran tehokkaasti mielipiteet ääripäihin, joten porukka on joko menossa tämän jatko-osan katsomaan, tai sitten eivät ole. Ei ole varmastikaan kovin iso näiden kahden väliin jäävä empijöiden joukko.

Ykkösosahan oli aika vahvasti haettu tanskalaisten aiemmin tekemästä elokuvasta, jota en ole itse nähnyt. Myös tästä tanskalaisesta luokkakokouksesta on tehty jatko-osa ja pikaisen silmäilyn perusteella voisin kuvitella, että jälleen nojataan siihen. Sen nimi on Hautajaiset ja niiden ympärille hämäävästi Polttareiksi nimetty suomalainen jatko-osakin keskittyy. Tosin aika suomalaiselta huumorilta tuo paikka paikoin vaikutti ja siitä tuli Napapiirin sankareita hieman mieleen Kauhean kankkusen ohella. Tosin eihän niitä roiseja kikkelivitsejä ja -komiikkaa mihinkään ole unohdettu, jolla voisi sanoa ykkösosan ratsastaneen ja nousseen maineeseensa. Itse pidin ykkösestä ja olen sen kaksi kertaa nähnyt. Ensin teatterissa ja sitten myöhemmin kotosalla neutraalissa ympäristössä. Heitin sitä seiskalla imdb:ssä, mikä on kuitenkin jo kunnioitettava arvosana komedialle. Tästä vielä vähän lisää lopussa. Nyt katsotaan seisooko se edelleen.

Hyvää


Luokkakokous 2 on vain K12, mikä on aika mielenkiintoinen yksityiskohta. Sitähän voisi jopa leikkisästi sanoa, että kun ykkösosa oli K16, niin jatko-osa on automaattisesti huonompi tuon vuoksi. Saman K12 merkinnän omaa esimerkiksi nuortenelokuva Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, mikä on hieman irvokasta. Ja sisäänhän vanhemman seurassa näihin pääsisi vielä 3 vuotta ikärajaa nuorempi mukula. Koitin miettiä mikä ykkösosasta teki irvokkaamman ja mitä jatko-osassa ei ole, niin huumeita tässä ei ole. Eikä tavallaan myöskään mitään nyrkein toteutettavaa väkivaltaa ruudulla, tai sen ulkopuolella. Eikä pornolaulua. Mutta luulisi nekrofilian jotain näistä paikkaavan ihan komeasti. Noh, siellä on saunoteltu taas.  Jenkeissähän tämä olisi ollut automaattisesti varmaan joku sikäläinen K16, koska pippeleitä.

Huumori toimii jälleen. Sitä revitetään paitsi "taikasauvoista", niin jälleen myös noloudesta. Jos tota noloudesta irtoavaa huumoria on jossain kritisoitu, niin onnea sinnepäin koska sen (ja kasvojen säilyttämisen) varaan britti-imperiumi on rakentanut oman huumorinsa. Toki ei Mr. Beanilla nyt pallit jääneet koskaan lauteiden väliin, mutta periaate on isossa kuvassa kuitenkin sama, vaikkei tyylikkyys ihan kohtaisikaan. Jos elokuvasta poistuu pää kipeänä kaikesta nauramisesta ja virnuilemisesta, niin kyllä silloin on jotain kuitenkin tehty oikein. Mielestäni huumori oli myös asteen verran tyylikkäämpää ja ehkäpä hillitympää. Ei paljoa, mutta hieman ja siitä tuo kieltomerkinnänkin pieneneminen kertonee.


Näyttelijöistä keskiössä on jälleen vahvimmin Aku Hirviniemi eikä syyttä suotta. Mies on kuitenkin kolmikosta ainoa, joka varmasti kykenisi myöskin dramaattisempaan rooliin. Hänelle on syystäkin pedattu parhaat ja keskeisimmät komediakohtaukset, sekä myös ne pienet harvat draaman vivahteet. Jälleen on nimittäin miehen liitto ja itsetunto hieman murenemassa. Sami Hedberg seilaa siinä Akun ja Jaajon välimaastossa. Kulmalan Antin tähtihetket koittavat kirkossa tilannekomiikan parissa. Jännä nähdä miten Hedberg pärjää Suomen Konttorissa. Niissä saappaissa kun on nähty Ricky Gervais ja Steve Carell ja ne saappaat ovat auttamatta liian isot. Sitten kun tarinat noudattelevat varmasti samahkoa kaavaa kuin esikuvansa, niin saa nähdä. Taustatukea jokatapauksessa tarvitaan pirusti sivurooleihin. Näkisin, että vahvat sivuroolit koituivat jenkkiversion pelastukseksi, koska ne toivat sitä tuoreutta alkuperäiseen nähden. Jenkitkin kun ensialkuun noudattelivat samaa kaavaa kuin alkuperäinen brittiversio ja nousi sitten muutaman pykälän tasossa kun alkoivat/pystyivät omia kuvioitaan kehittelemään.

Huonoa


Jaajo Linnonmaa jälleen vähiten esillä pääkolmikosta ja se on ymmärrettävä ratkaisu, koska hän on selvästi heikoin näyttelijä näistä kolmesta. Vuorosanat tulevat pääosin ihan hyvin, mutta sitten kun siihen ilmaisuun pitäisi pärställä ja kehollaankin vielä yhtyä, niin menee nihkeämmäksi. Hahmo roikkuu koko ajan mukana, mutta jää useissa kohtauksissa aikalailla statistiksi taustalle ja se on ymmärrettävä veto tekijöiltä.


Ykkösosaa on moitittu sovinistiseksi ja kakkososaakin nimitetään seksistiseksi poikaporukan elokuvaksi, joka kietoutuu jälleen kikkeleiden ympärille. Siis nimenomaan etunenässä naisia syrjiväksi ja halveeraksi. Nooo, niitä elementtejä löytyy kyllä jos niitä haluaa hakea. Esimerkiksi elokuvan lopussa Nippe taputtaa vaimonsa peppua "sä oot mun" henkisesti. Mutta enemmän meloja kuin tissejä siellä ruudulla heiluu ja kyllä minä ainakin jälkimmäisiä voisin mieluummin katsella. Ja jos pääosassa on heteroita sisältävä poikaporukka, sekä genrenä roisi komedia, niin mikähän se lopputulos sitten voisi olla. Enkä minä nyt näe, että elokuva miehiäkään kovin monipuolisessa valossa esittelisi. Kyllä siellä katsomossa näytti olevan vähintään ihan yhtä paljon naisia kuin miehiä. En ymmärrä mediapinoiden yhteen ääneen itkua ja lapsellisia nollia tähtiä. Kertoo mielestäni jotain, jos mennään ilmaiseen pressinäytökseen ja poistutaan heti alussa hemmettiin. Mitä oikein odotit? Alussa ei edes ole mitään. Paitsi "Mä vähän vaan kokeilen... kuolleen kaverin kikkeliä". Sama klippi oli jo trailerissa, sekä tuo on vain eräänlainen outo teaser siitä kohtauksesta, joka tulee myöhemmässä vaiheessa elokuvaa koko komeudessaan. Onhan se vähän arveluttavaa kun sitä pysähtyy ajattelemaan, mutta kysehän on kuitenkin elokuvasta. Helvetinmoinenhan anateemahan se on ja käsittämätön, sekä sairas ajatus oikean elämän tasolla. Fiktiossa se kuitenkin menee tiettyihin rajoihin saakka ainakin läpi. Kesällä teattereissa pyörineessä The Neon Demonissa oli sitä ja jossakin Christina Riccin leffassa samoin, sekä sitten on ainakin Cormar McCarthyn kirja ja siihen perustuva elokuva Child of God. Ja oma sarjansa täysin ovat vaikkapa Nekromantik, sekä Headless ja muut vastaavat. En ole nähnyt, enkä taida välttämättä halutakaan nähdä joskin olen utelias. Kirjallisuudestakin löytyy esimerkkejä, tai vähintäänkin viittauksia jo Akilleuksesta saakka. Ja kun tuo nekrofilia -termi tarkoittaa ruumiista seksuaalisesti kiinnostunutta, niin periaatteessa Hitchcockin Vertigokin mahtuisi käsitteen alle. Pitää kai varoiksi tarkentaa, että nämä pikaisella googlettelulla.

Tuomio


Komedia on parhaimmillaan ihmisten kanssa katseltuna ja eittämättä omakin mielipide tästä elokuvasta voi täten olla hieman yläkanttiin, koska se täynnä olevassa teatterissa tuli katseltua. Näissä tilanteissa ymmärtää sen sitcomeissa pyörivän naururaidankin tarkoituksen. Iskeytyy omakin pärstä helpommin hymyyn ja tulee ajatelleeksi, että täähän on ihan hauskaa. Ja tässä kun on livenä tuossa kokemuksessa mukana, niin onhan se hieman huumaavaakin. Itse elokuva on mielestäni jopa parempi kuin ykkösosa. Ykkönen oli sarja roiseja tilanteita, vailla oikeastaan minkäänlaista juonta. Kakkosessa on jo vähän sitä juontakin mukana ja jokaisella päähahmolla on omat pikkuongelmansa. Huumori on aavistuksen tyylikkäämpää, ainakin ykköseen verrattuna, mutta se on silti pirun hauskaa. Nautittava kokemus ja tulen katsomaan varmasti toisenkin kerran sitten DVD:llä, jolloin ehkä elokuvan oikea taso avautuu paremmin. Nyt mennään näillä.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 7
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 6,5
Viihde 9

Arvio 7,4

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Klassefesten 2: Begravelsen, Due Date, We´re the Millers, Bad Grandpa, Alan Partridge: Kukkona tunkiolla, Filth