30.9.2016

The Shallows (2016) - Arvostelu


Valkohai hyökkää yksinäisen surffarin kimppuun, eristäen tämän laskuveden aikaan vedenpinnan yläpuolella olevalle luodolle.


Genre: Trilleri / Kauhu
Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Käsikirjoitus: Anthony Jaswinski
Päätähdet: Blake Lively, Óscar Jaenada
Kesto: 86 min.

Ohjaaja Jaume Collet-Serran muistan itse lähinnä parista ihan perushyvästä Liam Neesonin toimintapätkästä ja muistikuvien perusteella elokuvan ilme oli hyvinkin tuttua. Espanjalaisohjaaja on ainakin tykästynyt tarinan kertomiseen nykytavoin, eli aina kun leffassa hahmo näprää kännykkäänsä, niin kankaan reunalle ilmestyy reaaliaikainen puhelimennäyttö. Oli mielestäni ihan ensimmäisiä näkemiäni ohjaajia, jotka tuota oikein isommin ja säännöllisemmin käyttivät tarinan kuljettamisessa. Ainakin näissä isomman budjetin leffoissa. Hyvä ja nykyaikainen mauste, mutta kuten oikeassakin elämässä, niin kasvokkain samassa tilassa keskustelu on mielenkiintoisempaa ja eläväisempää.

Elokuvan pahiksena on tietenkin valkohai ja voisi väittää, että tämän lajin kauhuleffoja on tasan yksi hyvä kappale tehty historian saatossa. Eli tietenkin Tappajahai. Pääosinhan tämä genre koostuu pienen budjetin B/C luokan elokuvista kuten näistä Sharknadoista ja muista. Sitten on näitä muutamia tapauksia tuolla alla suosituksissa, jotka ovat tehneet monia asioita hyvin, mutta kaikki ei kuitenkaan asetu kohdalleen. Joten katsotaan liittyykö The Shallows viimeksi mainittujen seuraksi, ottaako se genrensä kaikkien aikojen toiseksi parhaan leffan paikan, vai valuuko se täydeksi epäonnistumiseksi.

Hyvää


Alkuun tietenkin luodaan seesteinen tunnelma kivasta lomamatkasta lämpimällä väripaletilla, aaltojen lorinalla ja kauniilla Australiassa kuvatuilla, mutta Meksikoksi väitetyissä, maisemissa. On kaunis salainen ranta, Blake Lively bikineissä ja hänen hahmonsakin esitetään paitsi lääkiksen opiskelijana, niin myös viimeisen päälle kokeneena surffarina. Ja sitten asiaankuuluvasti vähän kiusoitellaan kuvakulmilla, sekä välillä pikkaisen vingutetaan pahaenteisesti musapuolella jousia ja lyödään rummuilla tahtia. Marco Beltramin musa on ihan perustavaraa tähän genreen, hoitaa hommansa ja nostattaa osaltaan pulssia. Ei kuitenkaan tarjoa mitään spesiaalia.

Miksei Australia voinut olla Australia.

Kuvakulmia tarjotaan useita erilaisia. On veden alta, ihan veden rajasta siten että aallot iskevät suoraan kameraan. Käytetään Go-Prota, on laajaa maisemakuvaa ja overhead -kuvakulmaa. Eikä tietenkään unohdeta sitä perus first person -kuvakulmaa. Välillä saadaan jopa hidastettuna ja myös päähahmoa kuvataan melko monipuolisesti ja antoisasti, vaikkei nyt Michael Bayn tasolle ylletäkään siinä touhussa.

Isossa kuvassa kässäri on ihan kohtalaista perustasoa ja selviytymisleffasta kun on kyse, niin ihan kivaa MacGyverointia nähdään parissa kohtaa. Myöskin jos pääosaan pitää saada vetisissä maisemissa liikkuva nainen ja jos Jessica Alba ei ole vapaana, niin eipä siihen juuri Blake Livelya parempaa valintaa voi tehdä. Toki roolikin on sinänsä vaativa, koska tämä on vain yhden näyttelijän elokuva kuten vaikkapa 127 tuntia. Samalla tavalla myös kässäri ja ohjauskin on vaativaa, koska koko elokuva vietetään lopulta samassa maisemassa ja samoilla jalansijoilla. Tältä osin elokuva ei kyllä onnistunut läheskään niin hyvin kuin olisi pitänyt, sillä staattinen ympäristö vaatii laatua kaikilta muilta osastoilta ja sitä ei vain löytynyt tarpeeksi. Näinköhän b-luokan leffoja rustaillut Anthony Jaswinski laittoi itselleen vähän liian ison palan purtavaksi.

Huonoa


Elokuva on aika pienellä 17 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu, mikä näkyy välillä maisemissa kun niitä saa peilata päähahmoa vasten, jolloin huomaa että tämä kohtaus on selvästi kuvattu studiossa.

Kun aiemmin mainitsin tämän samassa paikassa olemisen vaikeudesta, niin siinä elokuvan arvosana laskee omissa papereissani eniten. Ensimmäisenä päähahmo tietenkin pälpättää välillä yksikseen täysiä joutavuuksia, koska ei vain uskalleta olla hiljaa ja sitten luonnollisesti selittää myös reaaliajassa motiivejaan kaikelle toiminnalleen. Mielestäni ohjauksen ja kässärin tasolla ei myöskään riittävällä selkeydellä pystytä tuomaan katsojalle auki kokonaistilannetta ja kaikkia vaihtoehtoja. Katsoja on pelkästään kyydissä ja se ei tämän tyylisessä elokuvassa riitä. Että ai, siltäkö vuotaa edelleen verta haavasta ja kuolio painaa päälle. Ai, nytkö sieltä tuleekin maailman nopeimman kuunkierron tuoma nousuvesi, että ei tarttekaan huolehtia ruokapuolesta mitenkään? Katsoja olisi pitänyt pystyä saattamaan sellaiseen mielentilaan, että hänkin olisi alkanut spekuloimaan, mitä täytyy tehdä seuraavaksi ja miten se suoritetaan.

Blake Livelyn näyttely on ihan ok -tasoa laajassa kuvassa kauhugenreen. Mutta jälleen kuten todettua, se ei riitä. Pienenä lisähuomiona hahmokin on kliseinen opiskelijatyttö, vaikka näyttelijätär näyttää kasvoiltaan ihan ikäiseltään ja jopa hieman vanhemmalta. Miksi aina nuori opiskelija? Vokotellaan kohdeyleisöä? Kässäri on laajassa kuvassa ok, mutta se tosiaan kaatuu yksityiskohdissaan tai niiden puutteeseen. Kaiken toiminnan on tultava päähahmon luo ja kun ollaan muutaman sata metriä rannasta sijaitsevalla luodolla, eikä näiden välissä ole mitään, niin eipä jää hirveästi vaihtoehtoja erinäisille skenaarioille. Mitähän myös mahtaa käydä kun englantia osaamaton meksikolainen kuulee Blaken avunhuudot? Ennalta-arvattavuus vaivaa ja ruokkii tylsyyttä. Elokuvassa taisi olla yksi varsinainen säikäytys, joka sai säpsähdyksen aikaiseksi. Kaikki muut vastaavat kohdat lässähtivät toimimattomiksi.

Hain käytös herättää varmasti keskustelua. Yksi elokuvan typerimpiä kohtauksia oli kun Blake työnsi kanssaan luodolla olleen lentokyvyttömän lokin surffilaudan palallaan kohti rantaa ja totesi vain perään: "You're gonna be okay". Luulin oikeasti, että se työnsi lokin sinne syötiksi haille, koska kaikki muu tuntui liian tyhmältä/lapselliselta. Mutta ilmeisesti lintu selvisi turvassa rantaan saakka. Valkohai kun kuitenkin on ymmärtääkseni poikkeuksellisesti näkökykyynsäkin luottava olento, joten miten ei tuo surffilaudan pala herätä mielenkiintoa. Sitten toki oli perinteistä Hollywoodia, että hai aistii salamana kun parin sadan metrin päässä tippuu pisara - pari verta veteen. Puhumattakaan, että se mieluummin vainosi ihmistä kuin olisi nauttinut lähellä olevasta seisovasta buffetista, eli isosta ja aika tuoreesta valaanraadosta. Joskin voi olla, että se koki ihmisen ainakin ensialkuun uhkana mässäilylleen ja olisi siksi ekan kerran hyökännyt varoituksena. Mutta miksi se sitten jäi muutamaksi päiväksi ennemmin kiertämään tota luotoa, niin sitä ei pysty selittämään realismin kautta. Kuten ei myöskään metallin pistämistä palasiksi. Eikä hain meduusoistakaan pitäisi välittää, koska sen iho on sen verta paksua. Jotain näitä piti googlettaa leffan jälkeen, koska liian moni kohta tuntui täydelliseltä worst case scenariolta, tai turhan uskomattomalta.

Tosi turvallisen näköistä.

Yksi asia minua tosin kiinnostaa suuresti. Tuo luoto oli juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella. Aallot iskeytyivät siitä välillä ylikin ja Blaken hahmo vuosi verta, josta osa takuulla huuhtoutui mereen. Joten miten hai ei sitten edes Hollywoodin mukaan hulluna ponkaise sinne pikkuluodolle? Youtubesta kuitenkin nähty kuinka ainakin jotkut hait ovat hypänneet ihan veneeseenkin kyytiin. Ja eikös se Tappajahaikin hypellyt? Hyppelihän tuo hai tässäkin, joten epäjohdonmukaisuutta.

Tuomio


Nomen est omen ja silleen. Kyseessä on kovin pinnallinen ja yhdentekevä "kauhu"elokuva. Haielokuvien genren tasosta toki kertoo se, että elokuva on silti vertaistensa joukossa aikalailla top-5 kamaa. Kun nyt tässä on kauhun saralla pyörinyt viimeaikoina The Conjuring 2:sta, The Neon Demonia ja muita, sekä marraskuussa tulee Don't Breathe, niin The Shallows ei tunnu siinä joukossa oikein miltään. Ehkä jos haluaa elämäänsä vähän jännitystä, eikä hirveän pelottavista kauhu/trillerileffoista pidä, niin kenties siinä tapauksessa The Shallows on juuri sopiva pätkä.

Näyttely 6
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6
Lähtökohdat ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo 4,5
Legenda-arvo 4,5
Viihde 6

Arvio 5,8

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Tappajahai, Deep Blue Sea, Open Water, The Reef, All Is Lost, 127 tuntia

26.9.2016

Love & Friendship (2016) - Arvostelu




Manipuloiva miestennielijä Lady Susan Vernon saapuu tyttärensä kanssa tuttavien luo vierailulle ja toivoo löytävänsä rahakkaan miehen yksinkertaisena pitämälleen tyttärelle, jonka siivellä myös Lady itse voi elää leveästi.


Genre: Pukudraama, komedia
Ohjaus: Whit Stillman
Käsikirjoitus: Whit Stillman perustuen Jane Austenin romaaniin Lady Susan
Päätähdet: Kate Beckinsale, Xavier Samuel, Chloë Sevigny, Tom Bennett
Kesto: 92 min.

Minulla on viha-rakkaussuhde yläluokkaisiin "intellektuelleihin" elokuviin ja pukudraamoihin. Sama koskee oikeastaan vaikkapa Shakespearea. Jos näitä lähtee toteuttamaan ryppyotsaisena liian vakavalla otteella ja omahyväisyydellä, niin se kyllä näkyy yleisölle ja ainakin minä menetän väistämättä mielenkiintoni. Siinä on dialogin ja tarinankin koostamisen kohdalla aina miettimistä, että esitätkö kaiken vain sellaisenaan. Vaikka se olisi kuinka briljanttia, niin fakta on se, että teksti on vanhentunutta ja moniko oikeasti ymmärtää sitä dialogia koko ajan kun se esitetään alkuperäisenä? Itse olen ainakin englanniksi melko heikoilla jäillä kun niitä sanoja alkaa tulla tiheällä volyymilla. Joten katsotaan miten ryppyotsaisesti ja millaisella selkeydellä Jane Austenin huhutusti 1794 kirjoitettu, mutta vasta 1871 julkaistu, Lady Susan on onnistuttu tuomaan valkokankaalle.

Hyvää


Alku lupaa hyvää kun krediitit ilmestyvät ruutuun kepeästi musiikin tahdittamana ja ensimmäisen kohtauksen maisemat, sekä rakennukset ja kostuumit ovat komeita. Kaikki uudet hahmot esitellään lyhyesti ennen heidän ensimmäisiä kohtauksiaan hieman samantyylisesti kuin kirjassa, tai vanhassa elokuvassa ikään.

Elokuva on hyvin näytelmämäinen. Kamera on usein hyvin staattisessa tilassa, sekä mielenkiintoisesti kuvauskulmat ovat tarkoituksella juuri hiukkasen epätäydellisiä. Kamera on usein nurkassa, tai oviaukossa. Hahmot kävelevät sisään ja ulos kuvasta, sekä useimmiten he ovat läsnä keskusteluissakin samassa kuvassa ilman leikkauksia lähikuviin. Myöskin valaistus vaikuttaisi olevan suuremmilta määrin ihan vain luonnonvaloa, tai vähintään sitä jäljittelevää.

Jos ääniraidassa kuuluisi yskintää, voisi välillä kuvitella olevansa teatterissa.

Love & Friendship sisältää kohtalaisesti huumoria, mutta se on hyvin kevyttä mikä aiheuttaa lähinnä vain hymähdyksiä. Tom Bennettin esittämä yksinkertainen maanomistaja Sir James Martin vastaa pääosin komiikasta, sillä hänen hahmonsa on kömpelö kuin mikä ja tyhmä kuin saapas. Martin on sen tason puupää, että herneetkin ovat "tiny green balls". Toki asian voi nähdä niinkin, että hän yrittää epätoivoisesti sopia omaan yhteiskuntaluokkaansa tiukasti lokeroidussa yhteiskunnassa.

Jälleen kerran yhtenä tarinan moraalina on, etteivät korea ulkonäkö, kaunis ja tehokas ilmaisutaito, sekä korrekti käytös eivät pelasta jos ihminen on sisältä ruma. On nimittäin sen verran kovan tason kaksinaamaisuutta, onnenonkijuutta, ylemmyyttä ja itsekkyyttä piilotettuna puhetulvan rivien väliin. Lady Susan manipuloi kaikkea mahdollista ja toteaa kerran kiinni jäätyään kuinka "faktat ovat kauheita asioita". Niitä ei hänkään pysty enää selittämään omaksi edukseen. Beckinsalen hahmo onkin todellinen miestennielijä ja nainen on rooliinsa erittäin sopiva. Juonikin etenee aikamoisiin mittoihin kun äiti, tytär ja tuttavat pelaavat kaikki vähän omia sosiaalisia suhdepelejään. Eipä sitä tuohon aikaan tainnut olla muutakaan tekemistä kuin sosiaaliset seurapiirit, jos siis fyffeä oli ja pinnallisuusvaatimukset täyttyivät sivistyksen ja taustan osalta.

Huonoa


Leffa jätti katsojansa kuitenkin valitettavan kylmäksi, oikein mistään ei saa kunnon otetta alkaen vaikkapa ihan miljööstä. Dialogi sisältää liian suuria sanoja ja puhetta tulee tukahduttavalla tiheydellä ja paikka paikoin oli näyttelijöilläkin ongelmia saada tuo lauseiden rekkalasti purettua ulos riittävän luonnollisella ja vaivattomalla rytmillä. Todellakin liikaa perusteetonta tyylittelyä, mitä aina hieman pelkään. Tosin tämä oli varmasti elokuvan tarkoituksenakin, että Lady Susan hämää ja selittää myös katsojan nurin samoin kuin hän teki muille hahmoille. Ja sitä on tekijöidenkin puolella pelätty, koska aina tasaisin väliajoin Lady Susan selittää suoraan uskotulle ystävälleen kaikki aikomuksensa ja motiivinsa huomattavasti selkeämmin sanankääntein.

Jokin tässäkin vain jättää kylmäksi.

Viimeksi mainittu ei ole ajallisesti ja kerronnallisesti kovinkaan mainio ratkaisu. Ennemmin olisi kannattanut huolellisemmin viilata ja hioda noita alkuperäisiä hämäyksiä, jolloin näitä auki selityksiä ei olisi tarvittu ollenkaan. Jos niitä olisi nytkään tarvittu, sillä olisihan se ollut siistiä huomata itsekin tulleensa vedätetyksi. Tai olla ylpeä jos olisi nähnyt savuverhon takaa Lady Susanin kulloisetkin tarkoitusperät. Samalla olisi säästynyt lisäaikaa tehdä tarinasta eheämpi ja tuoda hahmoja lähemmäksi katsojaa. Sillä nyt hahmot jäivät aika vieraiksi ja elokuva sisälsi paljon melko irralliselta toisistaan tuntuvia kohtauksia ja leffa jätti tässäkin osin katsojansa kylmäksi, sekä tunnelman jäykäksi.

Tuomio


Elokuvan loppu palkitsee kärsivälliset katsojat, sillä toiseksi viimeinen kohtaus Sir James Martinin, sekä rouva Johnsonin välillä on selvästi elokuvan paras ja hauskin, mutta sitä ei ymmärrä jos ei ole jaksanut ensin katsoa koko elokuvaa. Ja se on kieltämättä hieman haastavaa, koska tämä valitettavasti jää b-tason pukudraamaksi, jossa alkuperäisen kirjan tapahtumat vain kerrotaan kuivasti ilmi. Romantiikka on kuivatettu pois ja jäljelle jää käytännöllisyys.


Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 6,5
Juoni/käsikirjoitus 7
Lähtökohdat ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6,5
Legenda-arvo 5
Viihde 6,5

Arvio 6,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: The House of Mirth, A Room with a View, Howards End, Sense and Sensibility (1995), The Other Boleyn Girl

24.9.2016

The Magnificent Seven (2016) - Arvostelu




Iso rosvojoukko piinaa köyhää kaupunkia, joka palkkaa seitsemän sekalaista pyssysankaria puolustuksekseen.



Genre: Western / Toiminta
Ohjaus: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, perustuen Seitsemään Samuraihin.
Päätähdet: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Haley Bennett
Kesto: 132 min.

Western ja sotaelokuvat. Siinä kaksi genreä, jotka herättävät automaattisesti oman mielenkiintoni. Molempia tykitettiin jumalattoman paljon 50-70 luvuilla. Itseasiassa siinä määrin ja valtaosan ollessa niin heikkoja tasoltaan, että yleisö taisi jopa saada vähän tarpeekseen. Ainakin westernin kohdalla. Viime vuosina, tai vuosikymmeninä, on aina välillä ollut puhetta westernin henkiin herättämisestä. Mutta siihen tarvittaisiin osaavia ja intohimoisia tekijöitä, jotka eivät haluaisi vain hakea helppoja dollareita pois, koska kilpailu genren saralla on niin olematonta. Valitettavasti kaikki viittasi ennakkoon Magnificent Sevenin kohdalla juuri tähän, että tehdään ihan leppoisa ok -tason viihdepläjäys, jota tuskin todelliseksi westerniksi voi edes luokitella. Työryhmä casteineen ei vakuuttanut, eivätkä traileritkaan antaneet aihetta muuttaa mielipidettä siitä, että elokuva tulee olemaan 80% varmuudella olemaan silkkaa keskinkertaisuutta. Ja että sillä on suorastaan olemattomat mahdollisuudet olla erinomainen.

Hyvää


Musiikki oli mielenkiintoista ja esimerkiksi pelkkä torvien käyttö välillä ainoana musana oli ihan toimiva, joskin myös melko erikoinen ratkaisu. Myöskin alkuperäisen Magnificent Sevenin ikoniset rumputahdit kuuluivat muutamissa kohdissa leffaa kiusoittelevasti, kunnes sitten loppukrediittien koittaessa ikoninen sävellys päästettiin ilmoille kaikessa komeudessaan. James Hornerin sävellys jäi osittain kesken kun mies kuoli lento-onnettomuudessa ja sävellystyön vei maaliin saakka Simon Franglen. Tosin sanoisin, että musa jäi kuitenkin liian kevyeksi ja vaille eeppisyyttä, jota nimen perusteella kovasti odottaisi. Mutta kun katsoo elokuvan yleisilmettä, niin kenties liian eeppinen musa olisi kääntynyt leffaa vastaan ja verottanut kokemusta. Elokuva on yleisilmeeltään enemmänkin ehkä vain hauska, viihdyttävä ja ei kovinkaan totinen, joten täten musiikki on ihan osuva. Mutta kyllä se musiikki hyvällä tavalla esim. noissa ratsastuskohtauksissa aiheutti pientä euforiaa katsojalle. Siinä soundtrack oli eittämättä parhaimmillaan.

Elokuvassa sanonta "don't bring knives to a gunfight" ei pitänyt paikkaansa.

Elokuva onnistui ainakin minut imemään mukaansa tunnelman, äänimaailman ja ympäristönsä puolesta. Ehkä se johtui osin siitä, että kyseessä oli eka puhdas western, jonka katsoin valkokankaalta. Kadotin jopa osin ajantajuni ja jäin vain nauttimaan tunnelmasta nuotion loisteessa, sekä pimeästä kantautuvista luonnon äänistä. Tai vaikkapa siitä kuinka puukirkossa lankut narisivat yksikseen, tuuli ulvoi seinän raosta ja askeleet kaikuivat kiehtovasti. Kuinka kärpänen surrasi ärsyttävästi aivan korvan vieressä.

Isoja ja pitkiä toimintakohtauksia oli luonnollisesti tilauksessa etenkin leffan loppupuolella ja niitä myös saatiin asiaan kuuluvalla mölyllä ja mäiskeellä. Valitettavasti minulle noista jäi metelin ohella mieleen hieman sekava kuva aavistuksen irrallisista klipeistä. Toisin kuin ehkä aiemmin Fuqualla, niin nyt miehellä oli ohjattavanaan isoja toimintakohtauksia laajoissa ja melko aukeissa tiloissa. Valitettavasti uusi ja erilainen genre perinteiseen toimintaan verrattuna ehkäpä hieman näkyi jäljessä. Tuli nimenomaan tunne, että katson toimintaelokuvaa, enkä westerniä, jossa aika tuntuu parhaimmillaan täysin pysähtyneeltä.

Huonoa


Eihän tämä Sergio Leonea, tai mitään varsinaista westerniä ole, vaikka sitä kuinka yritettiinkin kopioida. Pääosassa on ensinnäkin ainoastaan kauniita uurteettomia kasvoja, joissa ei likaa tai hikeä näy. Asusteetkin on liian muodikkaita ja huoliteltuja, eikä voi olla myöskään kiinnittämättä huomiota kuinka roolituksessa on otettu kaikki isot marketit huomioon. Siellä on aasialainen, meksikolainen, Denzel johdossa ja sitten vielä Haley Bennett vahvana naisena miesten maailmassa. Mitään taustatarinoita ei henkilöiden taipaleista asioiden nykytilaan myöskään tarjoilla. Siinä on missattu yksi ulottuvuus tarinasta täysin. Näin rikkaiden mausteiden kautta olisi voitu kuvata hieman myös tuon ajan etnisiä ongelmia. Nyt ainoa syy tälle monipuoliselle joukolle on raha, mikä paistaa kilometrien päähän. Joukosta yksinkertaisesti puuttuu niitä kovaakin kovempia ja miehistä miehisimpiä, joista vielä lisää parissa viimeisessä kappaleessa.

Minkähän merkkistä kosteusvoidetta pojat käyttää?

Nic Pizzolatto vastasi yksin yhdestä TV:n historian parhaista kausista True Detectiven ykköskauden muodossa. Nyt Nic oli jakanut kässärivastuun yhdessä Richard Wenkin kanssa, jonka CV:stä löytyy esimerkiksi The Equalizer, The Mechanic, 16 Blocks ja The Expendables 2. Eli ihan hyviä ja simppeleitä toimintapläjäyksiä, mutta nyt haasteet olivat erilaiset ja kässäri jäi liian heikoksi. Siellä on selvästi etsitty ja tiedostettu mitä aspekteja pesunkestävässä westernissä pitäisi olla läsnä, mutta näitä ei ole onnistuttu riittävällä laadulla toteuttamaan kässärin, näyttelijöiden uskottavuuden, ohjauksen, tai musiikinkaan osalta. Elokuvassa esimerkiksi yritetään leonemaisella hitaudella ja tarkkuudella kuvata niitä kaikkein mielenkiintoisia hetkiä ennen kuin alkaa paukkua, mutta kun se ei vain toimi alkuunkaan. Vähänkin syvempi dialogi ja muut erinäiset symboliset näppäryydet aiheuttavat True Detectiven kakkoskauden tapaan lähinnä facepalmia. Toki jo trailerissa nähty "So you seek revenge" -> "I seek righteousness, but I'll take revenge" sananvaihto on todella mestarillinen ja henkii juuri sitä oikeaa asennetta, mutta kun se jää vain yksittäiseksi väläytykseksi.

Tämä on siis remake The Magnificent Sevenistä (1960), mikä taas on western-versio Akira Kurosawan Seitsemästä samuraista. Eli kaksi legendaarista ja erittäin kovatasoista pätkää, joista pitää silti vielä yksi suora remake saada puskettua ulos? Mitä helvettiä Hollywood? Mitä järkeä on tehdä uusia versioita ikonisista elokuvista, joiden tasoa on mahdoton ylittää? Etenkin vielä kevyellä tekotiimillä, minkä perusteella oli helppoa odottaa lopullisen tuotteen olevan vain keskinkertainen. Sanoisin melkeinpä, että remakessa jos missä vaadittaisiin poikkeuksellista taitoa, että erinomaisen alkuperäisen ylittämiseen tai edes samalle tasolle pääsemiseen on mitään mahdollisuuksia. Toki vastakohtaisesti se ehkä tarjoaa semmoisen selkänojan, ettei ihan täysillä pystytä metsäänkään menemään.

Roolitus, eli casting, on mielestäni pahemman kerran pielessä. Ensinnäkin elokuvan nimi on vapaasti suomennettuna "Mahtava seitsikko". Alkuperäinen mahtava seitsikko oli: Yul Brunner, Eli Wallach, Steve McQueen, Charles Bronson, James Coburn, Robert Vaughn ja Brad Dexter. Eli kovaa ukkoa ja tähteä toisensa perään, ainakin viidenteen saakka. Tämän uusintaversion kokoonpano ei taas ole mahtavaa nähnytkään. Ainoastaan Denzel Washingtonin voisi luokitella halutunlaiseksi tähdeksi tälläiseen elokuvaan, mutta mies ei vaan vaikuttanut riittävän uskottavalta näissä ympyröissä, mikä hieman hämmästytti. Joskin syy on vähintään yhtä paljon kässäreissä ja muissa kuin itse näyttelijässä, sillä ei tästä oikein kukaan kuivin jaloin tullut ulos. Muista kavereista ehkäpä valtava Vincent D'Onofrio olisi ollut vähemmän liioiteltuna hahmona habituksensa puolesta ihan pätevä kaveri. Roolihahmokin hänellä oli uskottava ja kiehtova intiaanienmetsästäjä, mutta kun se oli vedetty niin naurettavaksi korkealla äänellä puhuvaksi ja jatkuvasti raamattua siteeraavaksi karikatyyriksi.

Tuomio


Ennakkokäsitys osoittautui oikeaksi ja kyseessä on keskinkertainen elokuva. Joskin viihdyin sen parissa silti yllättävän hyvin. Kenties se vain johtuu siitä faktasta, että ei näitä kunnollisia ison budjetin länkkäreitä tehdä kuin max. 1-2 vuodessa ja joskus ei ollenkaan. Siksi on myös sanoinkuvaamattoman suuri harmi, että ne resurssit käytetään tämmöiseen mielikuvituksettomaan pätkään, joka nojaa perusteissaan täysin muiden työhön ja joka yrittää vain jäljitellä/kopioida parempiaan. On ihan nykymenolle pätevää perjantai-illan kertakäyttöviihdettä. Mutta se herättää tätä prosessia seuranneena kysymyksen, että miksi tämmöiseen on tyydytty, koska missään vaiheessa ei ole ollut edellytyksiä mihinkään oikeasti hyvään. Ja kuten aina tässä bisneksessä, yksiselitteisin vastaus alkaa ärrällä ja siihen voi liittää adjektiivin "helppo". Se on sääli.


Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 8,5
Juoni/käsikirjoitus 6
Lähtökohdat ja teema 6,5
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5
Viihde 8

Arvio 6,6 / 10

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Hurja joukko, The Professionals, Vera Cruz, Kourallinen dollareita, Verenpunainen aurinko

20.9.2016

Rölli ja kaikkien aikojen salaisuus (2016) - Arvostelu


Löytölapsi Juurakko tahtoo tietää mistä kaikki oikein tulevat ja mikä on kaiken salaisuus, joten hän suostuttelee vastentahtoisen Röllin mukaansa matkalle kohti mystistä paikkaa nimeltä Kaikkien aikojen alku.



Genre: Lastenelokuva, seikkailu
Ohjaus: Taavi Vartia
Käsikirjoitus: Taavi Vartia
Päätähdet: Allu Tuppurainen, Linnéa Röhr
Kesto: 80 min.

Valtaosa 80-90 -luvun lapsista kasvoi Röllin parissa. Alunperinhän Allu Tuppurainen loi Röllin ensin kuunnelmien ja lastenlaulujen hahmoksi, mutta pian v. 2006 Suomen suosituimmaksi satuhahmoksi valittu hirmuinen Rölli alkoi viihdyttää lapsia Pikku Kakkosella esitetyn TV-sarjan muodossa. Isoja teemoja tuolloin olivat oman erilaisuuden hyväksyminen, luonnon arvostaminen, uteliaisuuteen kannustaminen ja omien pelkojen kohtaaminen. Elokuvakankaalla tämä on Röllin viides esiintyminen ja toinen Rölli-elokuva minkä olen itse nähnyt. Olin vuonna 2001 täydellistä kohdeyleisöä kun Olli Saarelan ohjaama mainio Rölli ja metsänhenki valtasi valkokankaat. "Juhlat alkakoon, alla kuutamon". Tuo biisi soi urakalla radiossakin saakka ja elokuvan olen kolmisen kertaa aikojen saatossa nähnyt. Odotin ihan innolla tätä uutta elokuvaa ja sen tarjoamaa nostalgiatrippiä lapsuuteeni.

Hyvää


Allu Tuppurainen on edelleen hyvässä iskussa pahan temperamentin omaavana Röllinä, vaikka ikää eittämättä alkaakin jo olla. Kankeat, kirjakieliset lauseet tulevat luontevasti ja lumoavalla rytmillä ulos kerrassaan vaivattomasti, sekä persoonallisesti. Rooliin on kerrassaan mahdotonta kuvitella ketään muuta ja täytyypä muistaa vaikkapa Youtubesta katsoa olisiko joku sortunut kulttuuritekoon ja laittanut edes pari Pikku kakkosen ajan Rölliä muiden iloksi. Vai jos noita jaksoja kaupitellaan boksina, niin kehtaisiko sitä aikuinen ihminen ostaa. Muista näyttelijöistä Vesa Vierikko hauskuutti yleisöä muistettavassa pikkuroolissa kamelin äänenä. Tuotantoyhtiön tyttö Juurakkona on sitä tasoa kuin lapselta sopiikin odottaa, eli sitä "Risto Räppääjä -tasoa".

Rölli kalassa valon ja värien keskellä lehtimetsässä.

Laulut olivat kivoja ja ne olisivat voineet olla elokuvan suola, mutta kautta likaisten varpaitteni, miksi ne olivat niin järkyttävän lyhyitä? Muukin musiikki oli ihan ok-tasoa. Joskin ehkä mitään kovinkaan omaperäistä, tai yhtenäistä soundia ei elokuvalla ehkä loppukädessä ollut. Yritettiin luoda sellaista ison fantasiaseikkailun tuntua mahtipontisella musiikilla, mutta ei siinä ihan täysin onnistuttu. Hieman itseäni hauskuutti parissa kohdassa kuultu länkkärityylinen musiikki.

Lisäksi tietokoneanimaatio, eli CGI, olisi voinut helposti olla huonompaakin. Oikeastaan suomalaiseen lastenelokuvaan se näytti ihan hyväksyttävältä pääosin. Mutta silti jatkoa tähän tulee alempana.

Huonoa


Tämä on hyvä esimerkki perkeleestä nimeltään CGI. Rajallisella budjetilla tähän on haettu suureellista fantasiaseikkailun tuntua tietokoneiden kautta, mutta kun se ei toimi. Elokuvan budjetti on isohko 2,2 miljoonaa euroa ja ei ole vaikea arvata lopputuloksen perusteella mikä sitä budjettia on syönyt aiheuttaen esim. aika pitkän jälkituotannon. Tarina on jäänyt täysin toissijaiseksi ja se on pelkkä kappale, jolla Rölli ja Juurakko saadaan erilaisiin irrallisiin tilanteisiin ja ympäristöihin. Kaiken huipuksi kaikki merkittävämmät sivuhahmot ovat myös pelkkää animaatiota. Jos tuo koko rahasumma olisi vain käytetty parempaan käsikirjoitukseen, näyttelijöihin ja miljööhin, niin lopputulos olisi ollut n. 100% varmuudella parempi. Sitten sinne on vielä mukaan ängetty kruunuksi laaja maisemakuva öisestä aavikosta jolla Röllit taivalsivat kamelin selässä, missä kaikki ruudulla oleva vaikutti täysin feikiltä.

Siili Suhonen.

Todella kauas on ajauduttu siitä alkuperäisestä Röllistä, jonka kautta Suomen metsäkin esiintyi kauniina ja mystisenä. Nyt tapahtumapaikkoina oli aavikkoa, vuoria ja yleensäkin mentiin kaikkialla muualla paitsi perisuomalaisissa maisemissa, eli etunenässä koruttoman kauniissa kuusimetsässä. Tarinakin lässähtää aivan huolella loppua kohti, minkä jälkeen tarjoillaan lähinnä 4-5 vuotiaille suunnattuja kömpelösti esitettyjä opetuksia, joista osa jää aikuisellekin aavistuksen hämäräksi. Voisi jopa väitää, ettei tekoporukalla ollut missään vaiheessa mitään kunnollisia aineksia elokuvakäsikirjoitukseen. Jos Rölli ja Juurakko käyttivät katapulttia lähteäkseen matkaan vaikeimman kautta, niin kässäri- ja tuotanto-osasto on sitten marssinut siitä avoimesta portista tietäen, että tämä myy jokatapauksessa. Hevisaurus osoitti mielestäni viime vuonna, miten Suomessa voidaan tehdä pienimmille suunnattu elokuva, jonka parissa aikuisetkin viihtyvät ja se oli yksi viime vuoden positiivisimpia yllätyksiä henkilökohtaisesti.

Viimeisenä sitten nämä kimeät ja korkeat äänet. Kai ne sitten lapsen mielenkiinnon vangitsee tai jotain, ei kai noita muuten kukaan täysijärkinen käytä. Nämä Mauno Madon ja Laulunopettajan äänet eivät kuullosta luonnollisilta ja ne ovat pelkkää kliseistä karikatyyriä kun ne voisivat olla oikeasti persoonallisia. Mutta mitäs sitä turhia vaikeimman kautta menemään.

Tuomio 

Ihan perheen pienimmille tämä on sopiva pätkä aloittaa elokuvissa käynti, mutta samalla minulla on epäilykseni siitä, että pystyykö tämä kuitenkaan vangitsemaan pienen lapsen mielenkiintoa 80 minuutiksi. Aikuisten tätä ei ainakaan nostalgiatrippinä kannatta mennä katsomaan, vaan on parempi tyytyä näihin kahteen ensimmäiseen elokuvaan ja omiin kultaisiin muistoihinsa siitä kuinka asiat olivat ennen ehkä paremmin.


Näyttely 5,5
Audiovisuaalinen elämys 6
Juoni/käsikirjoitus 2,5
Lähtökohdat ja teema 5,5
Uudelleenkatseluarvo 2,5
Legenda-arvo 2
Viihde 4

Arvio 4 / 10

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Hevisaurus, McBride ja haltiat, Naapurini Totoro, Shrek, Pinokkio, Lilo & Stitch

19.9.2016

Bridget Jones's Baby (2016) - Arvostelu




Bridget Jonesin sinkkuelämässä vierailee kaksikin miestä ja pian on pulla uunissa, mutta kumpi on isä ja miten sen saisi selvitettyä välttymättä kiusallisilta tilanteilta?


Genre: Romanttinen komedia
Ohjaus: Sharon Maguire
Käsikirjoitus: Helen Fielding (kässäri & tarina), Dan Mazer & Emma Thompson (kässäri)
Päätähdet: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sarah Solemani
Kesto: 122 min.

Minulla on aina ollut iso soft spot romanttisille komedioille. Ihan sama vaikka ne tehtäisiin täysin sillä samalla vanhalla kuluneella ja kliseisellä kaavalla, niin silti pidän siitä. Ja sitä paitsi voiko tälläisessä genressä edes välttyä kliseiltä? Ne on kai lähinnä joko toteutettava vain mahdollisimman hyvin ja vaikka hieman eri vivahteella, tai sitten ne on vain tarjoiltava pikaisena ja jatkettava eteenpäin. Tänä kesänä olen jo yhden täysosuman tässä genressä todistanut Kerro minulle jotain hyvää -elokuvaa katsoessani ja nyt oli toinen nappiosuma.

Ekasta Bridget Jonesista oli vaikeaa olla pitämättä, sillä se oli hauska ja siinä oli sydäntä, sekä sellaista siirappista optimismia ja peribrittiläistä "chin up" meininkiä. Kakkonen taas oli silkkaa tuubaa ja Bridget Jones oli pelkkä karikatyyri. Sattumalta kenties Sharon Maguire ei ohjannut kakkososaa. Noh, ja ekan osan menestys oli niin suurta, että paine oli valtava saada mahdollisimman pian perään jatko-osa. Nyt kakkososasta on vierähtänyt yli vuosikymmen ja myöskin elokuva on saatu tuottaa suoraan valkokankaalle, sillä tällä kertaa Helen Fieldingiltä ei löydy kirjaa pohjaksi. Myös käsikirjoitustiimiä on vahvistettu, sillä sinne on liittynyt eräänlainen huumorin kultasormi Dan Mazerin muodossa, joka on ollut käsikirjoittamassa esimerkiksi Boratia, Brunoa, Ali G In Da Housea, sekä Ali G:n tv-sarjaa. Sekä kolmas nimi on kaikkien tuntema laatunäyttelijä Emma Thompson, jolta löytyy mielenkiintoisesti kässärikrediitti Ang Leen Järki ja tunteet -elokuvaan, mikä on siis erittäin hyvä pätkä. Joten oikeastaan on täysin luonnollista, että kolmannesta Bridget Jones -elokuvasta tuli hyvä, sekä se löysi oikealla tavalla pientä freesiyttä lisää menettämättä kuitenkaan täysin sitä alkuperäistä viehätystä.

Hyvää


Bridget Jones's Baby on lähes kaksituntinen komedia ja se kestää kaikin puolin mallikkaasti alusta loppuun saakka, eikä nauru juuri hiljene/lopu edes siinä kohtaa kun juonta pitää kääntää kohti maalisuoraa. Huumori kukkii tasaisesti läpi elokuvan ja sitä ei luojan kiitos yritetä tehdä "poikien tapaan". Elokuva on kielletty alle 7 vuotiailta Suomessa, joten huumori ei koostu mistään pissa - kakka osaston vitseistä. Kaiken hauskuuden ytimessä on tietysti uskomaton suhdesekoilu jälleen kerran ja elokuvassa kyytiä saavat hahmot, maneerit ja nykymaailman trendit, sekä media. Komedia on tyyliltään laidasta laitaan. Löytyy erinomaista tilannekomiikkaa, hieman slapstickia ja myös dialogiin on ladattu useita hauskoja heittoja ja piikittelyä kunnon brittikomedian tapaan. Hetkittäin nauru teatterissa onnistui jopa hieman peittämään ääniraitaa ja itsekin olin muutamaan otteeseen lähimain kaksinkerroin. Olin ensi-illassa katsomassa, joten siellä oli isoja faneja paikalla, jotka sitten nauroivat urakalla joka ainoalle vitsille. Joten ympäristö ei ollut ehkä ihan neutraali arvostelumielessä, sillä tunnelma varmasti nosti hieman omaa nautintoani ja mielipidettäni elokuvasta.

Ei tarvitse olla aiemmat Bridget Jones -leffat katsottuna. Itse olen ykkösosan nähnyt elämäni aikana kahdesti ja edellisestä kerrasta on varmaankin 7-8 vuotta, joten olin mahdollisista viittauksista pihalla kuin lumiukko, Mutta ei haitannut tippaakaan. Kässäri on tosiaan vielä kerran vahva. On hauskaa, ei tunnu liian perinteiseltä romanttiselta komedialta ja juonta kuljetetaan jopa mestarillisesti eteenpäin. Se ei laahaa ja vaikka tapahtumaa riittää, niin vauhti ei karkaa missään vaiheessa liian kovaksi säheltämiseksi.

Jos kässäri on hyvä, niin näyttely on jopa timanttista. Renée Zellweger on edelleen söpö, erittäin omaperäinen näyttelijä ja hän on kerrassaan loistava komedienne. Ajoitus, ilmeet, fyysinen näytteleminen/komiikka, sekä aksentti ovat poikkeuksellista luokkaa. Jos Edge of Reasonin kohdalla tuntui siltä, että Bridget on pelkkä karikatyyri ja Zellweger autopilotilla, niin nyt Bridget Jones on jälleen lämmin ja sympaattisen höpsö ihminen. Myös Emma Thompson tekee hauskan sivuroolin todella englantilaisena lääkärinä.

Prinssit Rento ja Vakava.

Miespääosatkaan eivät tasoa heikennä, sillä Colin Firth jos kuka on täydellinen vanhanaikainen englantilainen herrasmies. Tuo jäykkä, vakava ja yläluokkainen gentlemannihan on ihan brittikomedian syvintä ydintä. Siihen saadaan sitä komiikkaa vaikka millä mitoin kun tämä ko. gentlemanni yrittää tilanteessa kuin tilanteessa säilyttää arvokkuutensa, siitähän on revitty kokonaisia sarjoja kuten Kyllä Jeeves hoitaa. Firthin hahmon vastakohdan tarjoaa Hugh Grantin poissaollessa Patrick Dempseyn esittämä nykyaikaisempi amerikkalainen hurmuri. Pääkolmikon välinen kemiakin on erinomaista.

Huonoa


Käsikirjoitus on ehkä vahva, mutta mitään syvempää tarkoitusta sieltä ei pysty äyskäröimään, tai ainakaan naurultaan hahmottamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä ja jos olet yksin toivoa on? Ja yksinhuoltajanakin homma luonnistuu. Mikä nyt ei toki ole Bridgetin osalta totta, koska hänellä on elokuvassa kaksi sulhoa. Toki eihän tämän genren elokuvalta odotakaan mitään syvällisiä, vaan ykkösenä tulee viihde ja sillä saralla toimitus pelaa.

Tuttu näky. Surullinen, itseironinen ja lannistumaton.

Elokuva ei myöskään rakenteensa puolesta keksi pyörää uudelleen. Eli Bridgetin Tuhkimo -fantasia saa jälleen onnellisen lopun, jonka voi arvata jo ennen elokuvaa ja matkalla koetaan tutusti uskomattomia nöyryytyksiä, joiden jälkeen kuitenkin brittiläisesti nostetaan leuka pystyyn ja jatketaan eteenpäin. Komiikkaa on myös paljon, joten on ihan odotettavaa, ettei kaikki toimi. Se on joko vähän liian tyhmää, tai sen näkee jo kilometrin päästä rakenteluvaiheessa. Tosin silloin erinomaiset näyttelijät pelastavat tilanteen.

Tuomio


Vaikea verrata tosiaan alkuperäiseen kun edellisestä katsomiskerrasta vuosia, mutta samoissa vesissä liikutaan ehdottomasti. Kenties hieman vähemmän sydäntä ja tarinaa, mutta vastaavasti enemmän komediaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, ennakkoluulot romukoppaan ja rentoutumaan. Puhtailla komedioilla ei Oscareita voiteta ja yleensäkin nenää nyrpistellään. Kuulun tähän itsekin, koska en taida pystyä puhtaalle komedialle antamaan esim. IMDB:ssä kymppiä ja ysikin on harvinainen tapaus. Mutta ihan äkkiä ei tule varmaankaan vastaan yhtä hyvää, tai ainakaan kaikille yhtä hyvin sopivaa elokuvaa, leffateattereissa.


Näyttely 9,5
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 9
Lähtökohdat ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 7,5
Viihde 9

Arvio 8,2

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Rakkautta vain, Happy-Go-Lucky, Kerro minulle jotain hyvää, Roman Holiday, Amelie, Frances Ha

17.9.2016

Florence (2016) - Arvostelu


Tositarina amerikkalaisesta perijätär ja seurapiirihahmo Florence Foster Jenkinsista, joka halusi olla oopperalaulaja, vaikkei hänellä ollut siihen mitään lahjoja.



Genre: Komedia / Draama / Elämäkerta
Ohjaus: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Nicholas Martin
Päätähdet: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson
Kesto: 111 min.

Florence Foster Jenkins oli perijätär, joka rakasti New Yorkin seurapiirielämää. Hän oli myös innokas amatöörisopraano, joka oli tunnettu övereistä, itsesuunnitelluista esiintymisasuistaan, sekä erittäin huonosta laulutaidostaan. Hän oli aikansa kulttihahmo ja johtava jäsen useissa New Yorkin seurapiirikerhoissa, joissa hän järjesti "tableau vivant"-iltamia. Termi tarkoittaa esitystä jostakin tapahtumasta, jonka aikana ihmiset viipyvät hiljaisessa ja jähmettyneessä muodostelmassa. Suomeksi suoraan käännettynä termi tarkoittaa elävää taulua. Tableau vivanteissa oli läsnä elokuvalle ominainen liike, mutta sen aika on jähmettynyt siihen yhteen ainoaan hetkeen, eli kuin valokuvassa. Legendan mukaan Florence sitten antoi näissä aina itselleen pääroolin viimeisestä esityksestä ja näistä löytyy ainakin yksi kuuluisa valokuvakin, joka elokuvassa luodaan uudelleen.

Elokuva on osaavissa käsissä. Ohjaaja Stephen Frearsin CV:stä löytyy esimerkiksi erinomaiset Philomena ja High Fidelity. Käsikirjoittaja on uudempi kasvo, sillä Martinilta ei löydy kuin brittiläisiä TV-sarjoja (esim. Midsomerin murhat). Joskin ne ovat tunnetusti sarallaan tasokkaampia kuin missään muualla.

Hyvää


Florence Foster Jenkins on mielenkiintoinen ihminen ja hahmo. Elokuvassa hänestä annetaan nopeasti sellainen busybodyn kuva ja hän tykkää olla esillä, sekä kenties jopa ihailun kohteena. Hän on hieman kuin avuton lapsi, joka elää omassa, todellisuudesta irrallaan olevassa maailmassaan. Tätä alleviivaa myös elokuvan tapahtuma-aika, mikä on 1944 eli maailmansota valloillaan ja samaan aikaan Florencen elämän suurin ongelma tuntuu olevan seuraavien seurapiirijuhlien istumajärjestys. Eivätkä hänen asuntonsa käytävällä olevat lukuisat tuolitkaan ole istumista varten.

Florencen kuplan naurettavuus kuvataan ensialkuun vahvasti uuden pianistin silmien kautta, joka toimii Florencen säestäjänä hänen lauluharjoituksissaan ja tuo ensimmäinen oppitunti on täyttä kultaa. Kokematon pianisti Cosmé McMoon tuskin on elämässään koskaan ollut yhtä hämillään kun kaikkien muiden mielestä Florence kuulosti "paremmalta kuin koskaan". Ja tämäntyylisiä ilahduttavan hauskoja puolitotuuksia vilisee dialogissa enemmänkin.

Yksi on oppinut rakastamaan, toinen totuttelee ja kolmas ihmettelee naama punaisena.

Mutta siinä vaiheessa kun siirrytään julkiseen esiintymiseen, katsojan valtaa jo sääli. Tietääkö Florence olevansa täysin toivoton? Miksi läheiset pitävät häntä kuplassa? Johtuuko se Florencen varallisuudesta, mikä mahdollistaa myös hänen läheistensä unelmien toteuttamisen ja täten läheiset eivät uskalla purra heitä ruokkivaa kättä? Onko Florence niin dominoiva hahmo ja konsertissa mukana oleminen niin tärkeää statuksellisesti New Yorkin seurapiiriläisille, että nämäkin vain hymyillen seuraavat esitystä ja taputtavat innokkaasti? Onko Florence pelkkä sisäpiirivitsi? Vai onko heidän näkökulmansa vain erilainen ja kypsempi kuin musiikkikriitikolla, joka kävelee esityksestä ulos ja toteaa: "musiikki on tärkeää, ei hauskaa"? Elokuva ei tarjoa näihin ihan suoranaisia vastauksia ja leffa herättää lisääkin vielä kysymyksiä esittelemällä Florencen persoonan surullisenkin puolen. Joten ilahduttavasti katsojalle jätetään paljonkin ajateltavaa.

Hugh Grant houkuteltiin mukaan elokuvaan puolieläkkeeltä ja hänen roolinsa Florencen aviomiehenä ja keskinkertaisena englantilaisena teatterinäyttelijänä, St. Clair Bayfieldina, on täydellinen Grantille. Mies kun osaa olla samanaikaisesti herttainen, lipevä, lämmin ja itseään täynnä oleva. Ja näin ollen Florence aviomiestäkään ei voi syyttää oikein mistään, vaan päinvastoin. Bayfield on elokuvassa mahdottomassa tilanteessa, jossa hän tekee parhaansa ja enemmän kuin juuri kukaan muu olisi tehnyt. Myös Big Bang Theorysta enemmänkin tunnettu Simon Helberg tekee hyvän suorituksen kokemattomana ja vastentahtoisena pianistina Cosmé McMoonina, jonka elokuva viittaa olevan piilohomoseksuaali.

Huonoa


1944 miljööstä jäi puuttumaan jotain. Olen suuri aikakauden ystävä ja vaikka kaikki on päällisin puolin kunnossa, niin jokin viimeinen silaus siitä vain jäi puuttumaan. Ja sitten kun nykyleffoissa ei enää noin vain pistetä savuksikaan, niin sekin ehkä vähän jarruttaa fiiliksen muodostumista. Kenties olisi voinut tiiviimmin vielä koittaa juurruttaa ajankohtaa ja ympäristöä mukaan tarinaan. Jostain syystä myös ulkokuvissa jäi haittaamaan kuinka siistiä kaikki oli kadulla ja autot kiilsivät kuin viimeistä päivää. Jäi liian siloiteltu maku.

Ameriikan Hyacinth Bucket valmiina estradille.

Lopun draamankaari sai myös epäilemään, että näinköhän on oikeasti tapahtunut. Ei ollut tapahtunut ihan samalla lailla, mutta samansuuntaisesti kyllä. Silti lopussa olisi ollut aineksia koskettavaan lopetukseen naisesta, joka seurasi unelmiaan ja teki mitä halusi muista välittämättä. Kaikki ainekset kunnon kyyneltenvääntämiseen oli olemassa, mutta kässärissä ehkä sorruttiin soljumaan liian pinnallisesti ja aavistuksen kiirehtien. Joskin vaarana oli myös rasittavan ylidramaattinen elokuva, mikä oli suurin pelkoni ennakkoon, mutta siihen ei onneksi todellakaan sorruttu. Ehkä olisin vielä hieman jäänyt kaipaamaan lisää tietoa Florencen persoonasta ja hänen suhteestaan mieheensä, että miten asiat oikein päätyivät tuollaiselle tolalle, että Florencesta tuli rumasti ilmaistuna kenties jopa sisäpiirivitsi.


Tuomio


Florence Foster Jenkins on erittäin hauska ja surullinenkin tarina kiinnostavasta ja jo hieman unohdetusta persoonasta. Se jättää jälkeensä tiedonjanon selvittää lisää asioiden tolasta ja sen jälkeen ilokseen huomaa elokuvan pysyneen myös melko vahvasti uskollisena alkuperäisille tapahtumille. Aihealueensa vuoksi se ei varmaankaan kerää kovinkaan massiivista yleisöä, mikä on hieman harmi. FFJ on parempi, hauskempi ja kiinnostavampi elokuva kuin voisi ennakkoon kuvitella.

Näyttely 8,5
Audiovisuaalinen elämys 7
Juoni/käsikirjoitus 8
Lähtökohdat ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 7
Legenda-arvo 6,5
Viihde 8,5

Arvio 7,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Julie & Julia, Eddie The Eagle, Marguerite, Sunset Boulevard, Grey Gardens

12.9.2016

Teit meistä kauniin (2016) - Arvostelu



Laman keskellä ajelehtivat nuoret löytävät musiikin kautta suunnan elämälleen ja keinon purkaa ahdistustaan.




Genre: Henkilökuva / Draama / Musiikki
Ohjaus: Tuukka Temonen
Käsikirjoitus: Niisku Haapala
Päätähdet: Tatu Sinisalo, Teppo Manner, Iiro Panula, Roope Salminen, Mimosa Willamo
Kesto: 111 min.

En ole kotimaisen musiikin suurkuluttaja ja Apulanta on minulle yhtye muiden joukossa. Näin elokuvasta ennakkoon vain lyhyen teaserin ja se ei odotuksia kovin suuriksi maalaillut. Sehän loppui sanoihin "Mä halusin perustaa kantaaottavan yhtyeen, enkä mitään vitun harrastajateatteria" tjs. Tuo jätti hieman itsetärkeän ennakkokäsityksen elokuvasta ja oli ehkä turhankin kärkäs joskin mieleenjäävä. Mutta leffan lähtiessä pyörimään kävi välittömästi selvästi, että ei tämä olekaan mikään pelkkä sisäpiirituotettu paatoselokuva Apulannasta, vaan myös erittäin vangitseva kuvaus lama-ajan Suomesta ja sopii sen puolesta ehdottomasti kenelle tahansa. Joko pienenä historiaoppituntina, tai sitten "nostalgia"trippinä.

Hyvää


No ehdottomasti lama-aika ja sen kylmän kolkko ilme, mitä taidettiin vielä tehostaa kuvaamalla elokuvaa syksyllä. Ruudulla vilisee kaikenlaisia pieniä viittauksia ja jos olisin pelkästään näitä alkanut merkitsemään muistiin, niin paperi olisi loppunut kesken melko nopeasti. Sabrina Salerno, Baywatch, Twin Peaks, puhelinkoppeja, vanhoja uutislähetyksiä joissa ankkurina taisi olla Eva Polttila jne. Luonnollisesti myös menopeleistä löytyi Saabia ja Opel Kadettia. Markkaa devalvoitiin ja kellutettiin, yrityksiä meni konkurssiin. Elokuvan miljöö ja tapahtuma-aika siis oli äärimmäisen vangitseva ja siihen on selvästi käytetty paljon huomiota.

Elokuvan vahvan alun ohella mieleen jäi yksittäisistä kohtauksista vahvimpina pieni välienselvittely nuorisojoukon tuleen tuikkaamaan nakkikiskan edustalla, jossa samaan aikaan hieman huvittavasti ja vaikuttavasti kioski roihahti aina isoon äänekkääseen roihuun kun jompikumpi hahmoista laittoi paljon tunnetta sanojensa taakse. Se löi ihon kananlihalle ihan puhtaan ulkokuoren ansiosta. Myös lopetuskohtaus ulvovan katsojajoukon edessä teki saman ollen äärimmäisen yksinkertainen ja osuva päätös elokuvalle. Yhtään ottamatta kantaa ja tietämättä asioiden aitoa tolaa, niin elokuvassa nuorisojoukko kohtaa ihan riittävästi erinäisiä vastoinkäymisiä. Eivät kuitenkaan luovuta niiden edessä ja lopussa odottaa täyttymys. Siinä on myös kai se elokuvan varsinainen viesti.

Tälläiselle ummikolle myös melko tuntemattomat näyttelijät ovat ulkonäöltään ja maneevereiltaan hyvinkin esikuviensa oloisia ja näköisiä. Dialogi on suomipätkäksi ihan pätevää, vähän siellä täällä on teräviä reunoja ja vuorosanat lähinnä ajavat asiansa tarjoamatta mitään sen syvällisempää tai mieleenjäävää.



Pidin paljon myös elokuvan ilmeestä. Kuva oli koko ajan jatkuvassa liikkeessä joko kameran, tai zoomin osalta. Se luo salakavalasti sellaista pientä reaalimaailman tunnetta kun ei joka välissä leikata johonkin ja se liike oli myös sen verran maltillista, etten itsekään siihen huomannut kiinnittää huomiota kuin vasta jossain puolen tunnin kohdalla. Samoin taitava kuvaaja pystyy vähän paremmin manipuloimaan yleisönsä tunnetiloja pelkällä tekniikalla ja tätäkin nähtiin. Myös leikkaukset kohtausten välillä olivat ihan mukavia kun niitä oli oikeasti yritetty miettiä jo ennakkoon. Eli esimerkiksi edellisen kohtauksen lopussa kamera liikkui johonkin suuntaan, leikkaus ja uuden kohtauksen alussa se kameran liike siihen samaan suuntaan sopi tähän uuteen kohtaukseen. Viime aikaisista elokuvista tyylillinen kaveri löytyy vaikkapa Guillermo Del Torosta ja hänen mainiosta Crimson Peakistaan.

Kuten odottaa sopii, niin musiikkipuoli oli reilassa. Alkuperäisbiisit oli kovaa tavaraa ja varsinainen elokuvamusiikkikin oli jopa poikkeuksellisen hyvää näille leveyspiireille. Edelleen soi biisit päässä tätäkin kirjoittaessa. "Kaikki ahdistaaa---aaaa-aaa, kaikki tukahduttaaa-aaaa-aaa." Teatterin isoista kaiuttimista nämä rosoiset punkbiisit olivat aika herkullista kuultavaa.


Huonoa


Tarinapuolesta puuttui sellainen viimeinen silaus. Se oli ehkä vähän liikaa vain kokoelma yksittäisiä ja läpeensä tunteikkaita kohtauksia nuorison elämästä vailla kuitenkaan riittävää yhtenäisyyttä. Elokuvanhan on kässäröinyt Salkkareitakin kirjoitellut Niisku Haapala. Ulkoinen puoli oli kunnossa ja se laittoi vireille melko härskilläkin manipuloinnilla erinäisiä fiiliksiä, mutta kyynelkanavat eivät kuitenkaan olleet edes lähellä aktivoitumista. En vain päässyt riittävän tehokkaasti nuorukaisten päiden sisään ja kenties tuon tietynlaisen yhtenäisyyden vuoksi tunteet eivät kasautuneet riittävän intensiivisesti. Monet muut toki näyttivät tarvitsevan nenäliinojaan. Olen minä toki vähän toivottomampi tapaus tuolla saralla, mutta en kuitenkaan mahdoton. Mainoksena Yle Areenan puolella on vielä jonkin aikaa tarjolla kuukauden leffana Tulikärpästen hauta, mikä tuossa kuukausi takaperin katsottuna aiheutti varsin lohduttoman surullisuuden ja suosittelen niin maan perusteellisesti.


Kauniit ja rohkeat on katsottu.

Tämä nyt ei ole varsinaisesti huonoa, eikä hyvääkään, vaan mielenkiintoista. Sillä amerikkalainen vaihto-oppilas Mandy oli aika jännä tapaus tässä elokuvassa. Sitä esitti suomalainen Mimosa Willamo ja Mandyn hahmo puhui sekaisin englantia ja suomea. Sikäli jännästi, että kaikki lauseen avainsana(t) tulivat suomeksi, mutta kaikki näiden yksinkertaisten lauseiden rakennesanat englanniksi. Tekstitystähän tässä ei ollut, eikä sitä kukaan kaipaakaan. Ja olisihan se sotinut tuota sisäänimaisevaa kuvaustapaa vastaan, mikäli katsoja olisi välillä joutunut tekstitystä vilkuilemaan.


Tuomio


Voi suositella aivan hyvin kenelle tahansa. Vaikkei Apulanta kiinnostaisi yhtään, niin elokuvan ajankohdassa ja teemassa on ihan riittävästi asioita joihin samaistua ja joita fiilistellä. Erittäin hyvää pintapuolista viihdettä.


Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 5,5
Lähtökohdat ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5
Viihde 8

Arvio 6,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Across the Universe, Walk the Line, The Commitments, Control, Rudderless

10.9.2016

Tulen morsian (2016) - Arvostelu




Nuori Anna himoitsee varattua miestä ja päättää hyödyntää uuden Kihlakunnantuomarin pakkomiellettä noituutta kohtaan saavuttaakseen haluamansa.



Genre: Draama / Historia
Ohjaus: Saara Cantell
Käsikirjoitus: Saara Cantell & Leena Virtanen
Päätähdet: Tuulia Eloranta, Magnus Krepper, Elin Petersdottir, Claes Malmberg, Antti Reini
Kesto: 110 min.

Ainoa asia mitä Suomen noitavainoista tiedän on se, että meilläkin niitä oli ison maailman malliin. Elokuvan toinen käsikirjoittajista, Leena Virtanen, on kirjoittanut Suomen noitavainoista ihan tietokirjankin: Noitanaisen älä anna elää - tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666-1671 (WSOY). Lisäksi hän toimii mm. Yle Draaman leivissä dramaturgina. Saara Cantell taas on enemmänkin tunnettu Onneli ja Anneli -elokuvien ohjaajana. Tulen Morsiamen budjetti on suomalaisittain huomattavan suuri, peräti 2,8 miljoonaa euroa ja leffaa on kuvattu Latviassa, sekä Ahvenanmaalla. Vertailun vuoksi esim. viime vuotisen Kätilön budjetti oli 1,8 miljoonaa.

Hyvää


Elokuvan aihe on äärimmäisen kiehtova ja sitä voi kuvata, sekä siinä voi keskittyä lukuisiin eri näkökulmiin. Voi keskittyä sen silkkaan järjettömyyteen ja raadollisuuteen. Kirkon ja tuomarien järjettömään pelonlietsontaan, sekä farssimaisiin oikeudenkäynteihin. Massahysteriaan. Noituudesta epäiltyjen tilanteen epätoivoisuuteen. Erinäisiin pikkumaisiin syihin ja vainoharhaan, joiden perusteella saatoit joutua syytetyksi. Leffa oikeastaan onnistuu sivuamaan kaikkia näitä, mutta ei pysähdy sen kummemmin syväluotaamaan oikein mitään.

Viimeinen kohtaus on luonnollisestikin pysäyttävä, joskin paljon potentiaalia jäi käyttämättä koska asioita kiirehdittiin liikaa kässärissä ja leikkausten suhteen. Myös kaikki kuvakulmavalinnat eivät osuneet ihan kohdilleen. Tunnepuolella kohtaus olisi voinut olla koko elokuvan tavoin paljon kylmempi ja tylympi, ehkä se yrittikin olla hieman sitä, mutta mihin koira karvoistaan pääsisi. Nimittäin loppuun laitettiin lämmintä vivahdetta, jolla yritettiin hieman saada kyynelkanavia aktivoitumaan. Tuloksetta, koska perusta oli laho.

Ulkomaalaisvahvistukset vakuuttavat.

Näyttelypuolella ruotsalaiset Krepper ja Malmberg vakuuttivat kuten myös Antti Reini voutina. Ensiksi mainittu näytteli kihlakunnantuomaria ja jälkimmäinen ruotsalainen pappia, joka Spotlight -tyylisesti koki olevansa Jumalan rakkauden välikappale. Sitä rakkautta hän sitten pyyteettömästi jakoi eteenpäin nuorille tyttösille. Minulle tuo näyttäytyi lähinnä mustana komediana, en sitten tiedä mikä sillä oli oikeasti tarkoitus. Näyttää vain, että tämä hahmo on kuulkaas pahis, joka voi tehdä ihan mielensä mukaan joutumatta vastuuseen. Onkohan tuosta historiallisia todisteita, vai eikö vain uskallettu pitää pappia puhtoisena ja normaalina. Nythän leffasta saa enemmänkin sen kuvan, että siellä on pari mätää yksilöä kaukana sivistyksestä käyttämässä valtaansa väärin. Mites se inkvisitio...

Huonoa


Hahmot ovat ilmeisesti kaikki pitkälti tosia, mutta tarina kerrotaan kovin yksipuolisesti. Miehet tyydytään esittämään pelkureina ja murhaajina, eikä heidän motiivejaan, ajatuksiaan ja tilanteitaan valoteta läheskään tyydyttävästi. Kaikista pahinta tämä on Tuomari Nils Psilanderin (Krepper) kohdalla, koska hän on tarinan keskeisin hahmo. Katsojalle ei käy selväksi mikä Psilanderia ajaa, vai onko se vain ensin puhdas velvollisuudentunto ja sitten hän huomaa olevansa niin syvällä, ettei sieltä voi enää kuivana astua ulos. Mutta entä se outo reaktio siellä vankityrmässä Annaa kohtaan, jossa Psilander vaikutti hyvin ei-tasapainoiselta ihmiseltä? Vastaus taisi jäädä saamatta, tai vähintäänkin huomaamatta. Vai saiko siirappisesti Psilanderin äidin kohtalo miehen hetkellisesti pois tasapainosta ja sitten vähän vahingossa irroteltiin päitä.

Tarina olisi pitänyt kertoa vahvemmin Psilanderin kautta, koska siihen rooliin saatiin kova ruotsalainen Magnus Krepper, joka on esiintynyt laadukkaissa ruotsalaistuotantoissa kohokohtana vaikkapa Millenium -filmatisoinnit. Etenkin kun pääroolin Annana vetää kokematon ja ehkä liiankin modernin kauniit piirteet omaava Tuulia Eloranta, joka on heitetty ja jätetty räpiköimään altaan syvään päähän. Suoritus jättää kauniisti sanoen parantamisen varaa ja ihmetyttää onko ohjaaja tosiaan tyytyväinen saamaansa jälkeen. Yhtälailla tuo on ohjaajan ja castingin syytä, jopa enemmänkin.

Elokuva olisi hyötynyt useammassakin aspektissa tarkemmasta keskittymisestä vähempään, sillä hahmoja oli melko paljon ja kaikki saivat ihan käypää ruutuaikaa. Mutta eniten fokusta olisi kaivannut käsikirjoitus. Suomalaisissa elokuvissa tuntuu yleensäkin kovin usein, että mukaan sekoitetaan liikaakin erinäisiä aineksia. Nyt mukana on kehno ja tuskastuttavan huonosti näytelty (koostuu lähinnä mielenvikaisesti hymyilystä) rakkaustarina, joka toimii keskeisenä motivaattorina tarinassa, joka tuntuu olevan ensisijaisesti rakkaustarina ja toissijaisesti historiallinen tarina Ahvenanmaan noitavainoista. Lisäksi Annan sydänystävällä ei ole mitään virkaa elokuvassa. Se toimii ainoastaan välikappaleena, jonka kautta Anna saa ajatuksensa ja tekonsa esitettyä katsojille puheen muodossa. Kaiken tämän olisi voinut tuoda ilmi hienovaraisesti tekojen, ilmeiden jne. kautta. Älkää aliarvioiko katsojianne.

Paidaton mies ei sentään muutu sudeksi.

Toinen yleinen kömmähdys on sitten se kömpelö, sekä tönkkö kirjakielinen dialogi, joka ei tule uskottavasti ulos näyttelijöiden suusta. Dialogi ei tunnu siltä, että se sopisi 1600-luvun ihmisten suuhun ja se ei myöskään sovi nykyihmisten suuhun. Dialogissa oli jotain vanhoja suomalaisia loruja ja muita kyllä mukana, mutta paljon enemmän ajantuntua jäin kaipaamaan dialogin suhteen, sekä ihan yleiselläkin tasolla. Eli millaista oli elää, mitä oli arki. Nyt vain hyppelehdittiin kukkaskedolla auringonvalossa hieman kärjistettynä ja ainoa asia mikä tossa elämässä oli haastavaa/epäreilua/huonoa; oli se että naiset olivat miesten armoilla.

Siinä missä traileri oli luonnollisesti äänekäs ja intensiivinen musiikkinsa puolesta ja yritti sitä myös kuvamateriaalin puolesta olla, niin itse elokuvassa äänimaailma on kovin hiljainen. Musiikissa on haettu ajantuntua mitä ilmeisimmin, mutta lopputulos ei miellytä korvaa ja ei tuo elokuvalle ainakaan lisäarvoa.

Tuomio


Tulen morsian onnistuu parhaimmillaankin vain ohimennen raapaisemaan äärimmäisen mielenkiintoisen aihealueensa pintaa. Se jättää katsojansa kylmäksi joka osa-alueella ja en oikein osaa sanoa syytä, miksi tämä kannattaisi katsoa. Käykää vaikka katsomassa Hymyilevä mies, tai sitten Teit meistä kauniin. Jälkimmäisestä tulee arviota kunhan World Cupilta ja muulta urheilulta ehdin sopivaan näytökseen.

Näyttely 5,5
Audiovisuaalinen elämys 5,5
Juoni/käsikirjoitus 4,5
Lähtökohdat ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo 4,5
Legenda-arvo 3
Viihde 4,5

Arvio 4,8 / 10

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Witches Hammer, Goyan aaveet, Venetsian kurtisaani, Paholaiset, Vihan päivä, Noita

7.9.2016

The Lobster (2016) - Arvostelu






Lain mukaan kaikki sinkut on vietävä Hotelliin, jossa heillä on 45 päivää aikaa löytää romanttinen kumppani, tai muuten heidät muutetaan eläimiksi ja vapautetaan Metsään.




Genre: Komedia / Draama
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Yorgos Lanthimos & Efthymis Filippou
Päätähdet: Colin Farrell, Rachel Weisz, Léa Seydoux, Ben Whishaw, John C. Reilly
Kesto: 119 min.

Pidän elokuvista, jotka tarjoavat keskustelunaihetta ja joiden tarkoitusta joutuu hieman miettimään. Mutta siitä en oikein pidä, että mainitun kaltainen elokuva ottaa itsensä liian vakavasti ja vaikkapa alkaa monimutkaistamaan yksinkertaista aihetta. Mutta siihen kuoppaan Lobster ei mielestäni tipu, vaikka minun on kieltämättä aika vaikea hahmottaa tarkalleen mitä se lopulta yrittää sanoa. Kenties se yrittää viestiä, että idealistinen yhteiskuntamme on rikki, tai että siinä on vakavia säröjä, jotka ajan myötä tulevat rikkomaan sen. Aiheita on paljon ja valtaosa on helpohkosti poimittavissa. Yhteiskunta ja miten se yrittää pakottaa ihmisiä muotteihin. Tätä esimerkiksi alleviivataan elokuvan alussa kun Colin Farrellin esittämä päähenkilö David pohtii ensin seksuaalista suuntautumistaa kysyen onko bi-vaihtoehtoa tarjolla. En tarkalleen muista enää mitä tuossa kohtaa sai Hotellin haastattelijalta vastaukseksi, jotain että se vaihtoehto piti vetää pois kun ei ollut yhteensopiva tai jotain. Sekä lähes heti perään kysytään Davidin kengännumeroa, mikä oli jokin 44,5 ja Hotellin työntekijä vastaa, että sen on oltava joko 44 tai 45.

Toisena teemana on parisuhteen vaikeus nykymaailmassa. Ihmiset ovat liian pinnallisia ja niin kovin kiireisiä. Yhdessä välissä eräs toinen Hotellin asukas katsoo tarkkaan Davidia ja toteaa, että muuten kelpaisit kumppanikseni, mutta tukkasi on liian kuiva. Ja tällä ko. naisasukkaalla on tyyliin vain päivä jäljellä enää kumppanin löytämiseen. Hän muuttuu mieluummin eläimeksi ja kun sievä tyttö on kyseessä, niin tyttöhän tietysti haluaa muuttua poniksi. Kiireisyys (ja pinnallisuuskin) ilmenee elokuvassa siten, että kun Hotellin asukkaat havaitsevat jossain toisessa asukkaassa yhden saman piirteen kuin itsessään, niin he ovat valmiita pariutumaan. Sinulla on nenävuotoja ja minulla on nenävuotoja, olemme täydellinen pari!

Kolmantena elokuva käsittelee myös yksinoloa ja sen raakuutta. Elokuvan toinen puolisko vietetään sinkkujen parissa, jotka ovat jättäytyneet yhteiskunnan ulkopuolelle ja elävät Metsässä. He eivät ole sen parempia kuin Hotellin väkikään, vaan myös sinkut ovat ihanteissaan ja näkemyksissään ehdottomia. "Metsäläisten" välillä ei sallita flirttailua, tarpeettomia kosketuksia, suutelua ja jokainen "metsäläinen" on itse kaivanut oman hautansa valmiiksi saavuttuaan Metsään. Jokainen sijaitsee erillään muista ja jos olet kuolemassa, niin on sinun vastuullasi raahautua kuolemaan yksin omaan hautaasi. Muuten koirat/eläimet raatelevat ruumiisi.

Neljäntenä ihmisten rumuus ja itsekkyys, mitä ehkä jo sivusin näissä aiemmissa. Parisuhteita sabotoidaan jopa äärimmäisin keinoin. Hotellin asukkaat saavat lisää aikaa kumppanin löytämiseen metsästysretkillä Metsässä. He saavat päivän lisää jokaisesta yhteiskunnan ulkopuolella elävästä sinkusta, jonka he saavat ammutuksi tainnutusnuolilla. Eläimiä käytetään elokuvassa myöskin kenties vertauskohtana lähinnä sille, kuinka samankaltaisia ihmiset ehkä lopulta ovatkaan niiden kanssa. Ennen kuin Hotellin asukas muutetaan eläimeksi, hän saa viimeisenä iltanaan tehdä mitä tahansa. Hotellin johtajatar neuvoo, että kannattaa pyytää jotain sellaista mitä eläimenä ei pysty tekemään kuten vaikkapa merkkiteoksen lukeminen. Huonoja pyyntöjä taas ovat seksuaalinen kanssakäyminen, herkkujen syöminen jne.


Hyvää


Elokuva alkaa kunnon wtf -meiningillä, joka kaappaa huomiosi. Nainen ajelee autossa, pysähtyy kenties parin aasin kohdalle, nousee autosta ja teloittaa yhden aasin ampumalla. Liekö ollut ex-rakastaja, joka nyt on toisessa elämässään löytänyt uuden lyylin ja naisihminen sitten mustasukkaisuuksissaan päästää tämän päiviltä. Tai sitten on vain yleisesti jäänyt hampaankoloon jotain ja elokuvan maailmassa eläimien tappamisella ei tosiaan ole mitään seuraamuksia.

Olen mustan komedian ystävä ja tämän tummempaa en ole nähnyt sitten The Voicesin, jossa Ryan Reynolds esitti koomista sarjamurhaajaa. Komedia on erittäin vähäeleistä, sillä kaikki hahmot ovat ilmeettömiä ja heidän puheensa, sekä kehonkielensä on täysin riisuttu kaikenlaisesta tunteesta. Melkein kuin Sieppari ruispellossa. Puhe koostuu ikäänkuin pelkistä toteamuksista ja ihan sama millainen tilanne kyseessä, niin ulospäin hahmoja se ei hetkauta. Käytös on viimeisen päälle pidättyväistä ja ehkä varovaistakin. Suurimman osan ajasta hahmot oikeasti ovat tuollaisia kylmiä robotteja, mutta välillä heidän on teeskenneltävä olevansa sellaisia. Se luo hyvää kontrastia siihen kun David löytää tosirakkautensa ja ensimmäistä kertaa pääsemme näkemään hiljalleen estottomia, oikeita tunteita.

Pojat ja tytöt mehtälle lähäröös. Guns, check. matching costumes check. Blank expressions, check.

Elokuvan musiikki on myös hemmetin hyvää. Se on samaan aikaan pahaenteistä ja kertoen katsojalle, että tässä on nyt jotain pahasti vialla pinnan alla. Se kuulostaa hieman rikkinäiseltä ja etteivät kaikki palaset nyt sovi täysin kohdalleen, ettei kuulosta ihan siltä kuin pitäisi. Musiikki viestii myös tietynlaisesta kiireestä ja alakuloisuudesta. Sopii siis täydellisesti tähän elokuvaan, joka kenties yrittää viestiä että yhteiskuntamme on rikki. Tai ainakin siinä on laajenevia rakoja, jotka ajanmyötä rikkovat sen. Lisäksi yksi elokuvan helmikohtauksia on Metsässä kun Hotellin asukkaat metsästävät näitä sinkkuja. Taustalla soi korkeakulttuurista musiikkia (en muista biisiä) ja samaan aikaan meille näytetään hidastettuna kun ihmiset ampuvat juhlatamineissa toisia ihmisiä keskellä metsää. Absurdia ja helvetin hauskaa.


Huonoa


Materiaalinsa puolesta tämä on järkyttävän hyvä. Silti jostain syystä tämä ei kuitenkaan onnistu räjäyttämään kattoa irti. Ehkä se johtuu Lobsterin melko tasaisesta parin tunnin kyydistä ja faktasta, että elokuvan hahmoihin on hyvin vaikea pystyä samaistumaan. Mikä on toki varmasti tietoinen valinta ja ei minua ainakaan tietoisesti vaivannut. Lisäksi mielestäni elokuvan jälkimmäinen puolikas ei onnistu olemaan yhtä loistavaa mielikuvituksellista ja absurdia tykitystä kuin tämä Hotellissa vietetty aika. Lopetus on sitten sellainen kliseinen avoimeksi jätetty kohtaus, jossa katsojan optimismi/pessimismi vaikuttavat sen tulkitsemiseen. Minun keskittymiskykyni ei ihan sen hitaan kohtauksen seuraamiseen riittänyt ja seuraavaksi huomasinkin kun ruutu oli yhtäkkiä mustana. Oukkei... Sen pituudestakin toki saa vielä lisävihjeitä siihen, mitä siinä lopussa tapahtui sen jälkeen kun ruutu meni mustaksi. Mutta kaikki toisaalta oli jo selvää siinä kohtaa kun näimme epäröivän Davidin. Ainakin omille aivoilleni suurempi ärsyke olisi ollut jo siinä vessassa epäröinnin kohdalla tuleva nopeampi lopetus. Joskin olisiko se sitten kallistanut liikaa tälle pessimistiselle lopulle.

Kaikki istuvat omassa pöydässä ja samansuuntaisesti. Heidän katseensa suunnassa taas istuvat Hotellin yhdessäoloa harjoittelevat pariskunnat, joita ei tässä kuvassa näy.


Tuomio


Lobster onnistuu olemaan jotain ennennäkemätöntä ja mielikuvituksellista, mikä on ihailtava saavutus kun elokuvia on tehty jo heittämällä yli 100 vuotta. Kaikki eivät selvästikään siitä pidä arvosteluiden perusteella, mutta jos vaikkapa Luis Bunuel, tai Charlie Kaufmann kolahtavat, niin sitten ainakin takuuvarmasti nautit Lobsterista.

Näyttely 8,5
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 9,5
Lähtökohdat ja teema 9
Uudelleenkatseluarvo 8,5
Legenda-arvo 7,5
Viihde 8

Arvio 8,4 / 10

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Under The Skin, Her, Kellopeliappelsiini, Dogtooth, Metropolis

5.9.2016

Skiptrace (2016) - Arvostelu


Genre: Toiminta / Komedia
Ohjaus: Renny Harlin
Käsikirjoitus: Jay Longino (kässäri & tarina), BenDavid Grabinski (kässäri)
Päätähdet: Jackie Chan, Johnny Knoxville, Bingbing Fan, Eve Torres
Kesto: 107 min.


Hong Kongilainen etsivä jahtaa kiinalaisen rikollisorganisaation johtajaa, jonka kiinni saamiseksi etsivä tarvitsee organisaation kuvioihin sattumalta sekaantuneen amerikkalaisen uhkapelurin vastentahtoista apua.


Meidän Rennyllä riittää edelleen töitä, vaikka välillä riihimäkeläinen onkin joutunut viime vuosina ohjaamaan amerikkalaisia TV-sarjojakin. Ennakkoon ajatellen elokuva, jota tähdittävät Jackie Chan ja Johnny Knoxville kuulostaa erittäin hyvältä mahdollisuudelta, sekä indikaattorilta siitä että miehen 90-luvun kohtalaiset toimintapläjäykset ovat vielä jonkinlaisessa muistissa maailmalla. Eikä myöskään vuoden 2007 työnäyte Cleanerkaan ole yhtää hullumpi pätkä. Mutta kiinalaisten budjetti on ilmeisesti loppunut jo osin sinne näyttelijäkaartiin, tai ei ole katsottu tarpeelliseksi kylvää sitä muualle. Et voi tehdä hyvää elokuvaa paskalla käsikirjoituksella.

Olen hämmentynyt, että elokuva on raporttien mukaan kerännyt hyvin yleisöä Kiinassa. No, ehkä koska Jackie Chan ja vaikka Knoxvillekin on tyyliin C-tason julkkis, niin onhan mies maailmanlaajuisesti tunnettu. Viime vuosina on muuten nähty paljon Hollywoodin kööriä aasialaisissa elokuvissa. Viime vuonna Jackie Chan teki esim. huonon Dragon Bladen, jossa olivat roomalaisina mukana John Cusack, sekä Adrien Brody. Liekö tämä tälläkin saralla merkki kiinalaisten isoista setelinipuista (kuten futiksessa), sillä nämä elokuvat eivät ole juuri koskaan hyviä. Ainoa äkkiseltään mieleen tuleva poikkeus on The Flowers of War, jota toki kipparoi jo legendaarinen Yimou Zhang.

Hyvää


Muistiinpanoistani löytyy vain yksi puhdas plussa. Kohtaus, jossa keskellä Mongolian tasankoja hoilattiin Adelen Rolling In The Deepia Jackie Chanin johtamana. Musiikkia joka yhdistää kulttuurit ja rodut. Ei ole ollenkaan epätyypillinen viesti näissä Hollywood-nimiä sisältävissä aasialaistuotannoissa, sillä Dragon Bladen koko juoni oli oikeastaan pelkkää kulttuurivaihtoa ja ennakkoluulojen karistamista. Mikä on toki ihailtava viesti, mutta sen voisi toimittaa vähän hillitymminkin perille.

Tie kuvastaa kuinka helppoa keskinkertaisen toimintakomedian tekemisen pitäisi olla.


Skiptrace on myös ideatasolla ihan hyvä lähtökohtiensa puolesta. Jackie Chan on uniikki toimintatähti ja viihdyttäjä olkoonkin, että ikä alkaa hänetkin saavuttaa. Poistuttuaan Hollywoodista ja siirryttyään ehkä enemmän vain draaman pariin, hänen elokuvansa ovat olleet aika olemattomia. Joskin en ole nähnyt näistä kuin muutaman. Viimeiset hyvät elokuvat löytyvät aikalailla vuodelta 2010-2011 Shaolinin ja The Soldierin muodossa. Johnny Knoxville on myös käypä partneri ja hän on vaikkapa The Last Standissa osoittanut pystyvänsä toimimaan ihan pätevänä sidekickina isommalle, ikääntyneelle toimintatähdelle. Mainitaan nyt vielä WWE-kasvo Eve Torres, joka on Gina Caranon avaamalla (?) tiellä naispuolisena muskelina. Toki toisaalta olihan jo Bondeissa naispahiksena Grace Jones. Mutta Carano ehkäpä toi sen jälleen muotiin.

Heitetään vielä yksi seläntaputus Aasian reppureissusta. Nimittäin leffa alkaa Hong Kongista ja sieltä päädytään Venäjälle, josta sitten sankarimme joutuvat reissaamaan maitse ja meloen takaisin kohti Hong Kongia. Ideatasolla jälleen ihan kiinnostavaa ja maisemaa, sekä potentiaalisia kommelluksia olisi pitänyt riittää, mutta silmiemme eteen tarjoillaan vain pari identtistä maalaiskylää, sekä ruudun täydeltä geneeristä vihreää ympäristöä/maisemaa.

Huonoa


Miksi Harlin käyttää niin järkyttävän paljon leikkauksia melko nopeassa tahdissa kuin köyhän miehen Paul Greengrass. Lopputuloksena nämä usein ihmeellisiä ja mielikuvituksettomia kuvakulmiakin sisältävät leikkaukset aiheuttavat vain sen, että katsoja ei pysty hahmottamaan kokonaisuutta ja jopa yksinkertaisimmat tilanteet/kohtaukset sekoittuvat. Leikkaustahti tuntuu olevan lähes vakio oli kyseessä taistelukohtaus, tai ihan vain hahmon herääminen aamulla sohvalta. Minulle tuo järjetön leikkausten määrä on yksi syy miksi eka Bourne-elokuva on selkeästi omassa kastissaan ja viimeisimmän Bournen lopputaistelu meni täysin pilalle. Selkeyttä pojat, selkeyttä. Ei tartte olla Serbuan maut, tai John Wick -tason pitkiä otoksia useissa ympäristöissä. Mutta luulisi tässäkin tähtien sen verran uskottavasti osaavan Chanin ja Torresin johdolla myllyttää, ettei ainakaan pitäisi olla pakko turvautua mihinkään ratatatataaa -otostahtiin.

Tähdille näytettiin ensi kertaa käsikirjoitus

Toinen iso tuotantovirhe on halpa musiikki. Eritoten komediatilanteissa se on sirkusmaista ja jopa tökeröä. Se onnistuu vain lähinnä alleviivaamaan kuinka pahasti elokuvan komedia ontuu.

Kolmantena tietysti todella sekava juoni ja rakenne. En pysynyt täysin kärryillä. Kuitenkin kyseessä pitäisi olla kevyt viihde-elokuva, niin juonen ei saisi olla niin monimutkainen ja sekavasti esitetty, että se vaatii 100% keskittymisen katsojalta. Chanin esittämän etsivän motiivi rikollisjohtajan jahtaamiselle on se, että elokuvan alussa Chanin partneri kuolee kidnapattuna pommi vyötäisillään. Se kestää vain reippaan minuutin, mikä on minusta liian hätäistä. Kuitenkin Chanin hahmon motiivi rikollispomon jahtaamiselle on tietynlainen kosto, niin katsojan pitäisi ymmärtää Chanin hahmon kokema menetys. Tyyliin Goldeneye - Kultainen silmä. Ja kaivoin sitten tämän esimerkin vasta siinä leffan puolivälissä ja lopussa se tarjosi minulle elokuvan suurimmat naurut tahattomasti.

Leffasta löytyy myös maailman pisin vaijeri ja tuo kohtaus sisältää tökeröintä CGI:tä mitä olen hetkeen nähnyt. Miksi sisällyttää sellainen jos ei ole budjettia toteuttaa sitä uskottavasti.


Tuomio


Jos olisin katsonut muuten vain ja kotosalla, niin olisin jättänyt kesken. Voit käyttää rahasi ja aikasi niin paljon paremmin. Olen kasvanut Jackie Chanin elokuvien parissa ja silloin Renny Harlinkin oli vielä Hollywood-ohjaaja. Nuo nimet ovat myös ne kaksi syytä varmasti miksi tämä ylipäänsä Suomeen on (rajoitettuun) teatterilevitykseen viitsitty tuoda.

Näyttely 5,5
Audiovisuaalinen elämys 4,5
Juoni/käsikirjoitus 4,5
Lähtökohdat ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo 3,5
Legenda-arvo 3
Viihde 5

Arvio 4,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Hyvä, paha ja outo, Rush Hour, Attack The Gas Station, Going by the Book

4.9.2016

Central Intelligence (2016) - Arvostelu

Genre: Toiminta/Komedia
Ohjaus: Rawson Marshall Thumber
Käsikirjoitus: Ike Barinholtz (kässäri, tarina), David Stassen (kässäri, tarina), R.M. Thumber (kässäri)
Päätähdet: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Amy Ryan, Aaron Paul
Kesto: 107 min.

Asetelma: Lukiokaverukset tapaavat toisensa 20 vuotta myöhemmin kun CIA-agentiksi muuttunut ex-hylkiö tarvitsee tilintarkastajaksi muuttuneen ex-lukiourheilutähden apua.




Kesällä ilmestyneen leffan ympärillä oli valtava markkinointikoneisto ja en voinut välttyä suistumasta hypen sekaan. Et löydä isompaa elokuvatähteä kuin The Rock, siis fyysisesti. Äijä on järkyttävässä kunnossa ja työmoraalin puutteesta ei miestä voi kritisoida leffapuolellakaan. Joskin parasta laatua on nähty silloin kun mies on saanut olla ehkä vähän sivummalla (Other Guys, F&F), Kevin Hart vastaavasti on aikalailla yksi kuumimpia komedianimiä tällä hetkellä. Pojat vaikuttivat somemarkkinoinnin perusteella tulevan hyvin juttuun keskenään ja viihtyvän toistensa seurassa, joten senkin perusteella leffan sopi odottaa olevan hauska ja viihdyttävä.

Calvin Joyner (Hart) oli lukionsa kuningas ja urheilijatähti. 20 vuotta myöhemmin hän on elämäänsä tylsistynyt tilintarkastaja, joka on naimisissa lukioheilansa kanssa rakoilevassa liitossa. Eräänä päivänä Calvin saa Facebookissa ystäväpyynnön Bob Stonelta (Johnson). Bob oli ylipainoinen hylkiö, jota kiusattiin ja nöyryytettiin läpi lukion. Bobista tuli CIA-agentti ja nyt hän tarvitsee Calvinin apua salaisessa operaatiossa.

Hyvää


Elokuva alkaa vahvasti pop-hitin tahdissa ja lukioajan takauma on ihan mieleenpainuva. Myös näiden kahden pääosanesittäjän välinen kontrasti on jo sinällään hauska. Molemmat toki ovat fitness -intoilijoita, mutta toinen kaveri on sen 2 metriä ja 130 kiloa ja toinen on sen verta lyhyt, että tässäkin elokuvassa kuullaan se vakio penisvitsi. Kevin Hart vetää roolinsa enemmän straightina ja keskittyy louskuttamaan suustaan valitusvirsiä suurella energialla. Eli Kevin Hart näyttelee Kevin Hartia. Dwayne Johnson taas tarjoaa sopivan kontrastin käyttäytymällä kuin se sun oman kaveriporukan rennoin jätkä ja täten kaikkien mieheltä näkemieni haastatteluiden perusteella Dwayne Johnson myöskin näyttelee Dwayne Johnsonia.


Kun leffa lähtee käyntiin, niin vauhtia ja tapahtumia riittää. Osa toimii, osa ei. Elokuvan helmiä on kohtaus parisuhdeterapeutin luona, jossa Calvin vaimoineen käsittelee parisuhteensa ongelmia. Mitä nyt terapeuttina onkin Bob, minkä Calvin tietää pystymättä kertomaan tätä vaimolleen ja tästä Bob ottaa kaiken irti. Nauroin kaksinkerroin.

Elokuva myös tarjoaa ihan pätevän viestin kiusaamisesta ja sen jopa elinikäisistä vaikutuksista. Ne ovat läpi elokuvan läsnä vivahteina Bobin kaikessa käyttäytymisessä, josta on annettava krediittiä Johnsonin näyttelijäntyölle.

Huonoa


Hyvän alun jälkeen Central Intelligencella menee melko kauan asetelmien alustamiseen ja vasta n. 30 minuutin jälkeen alkaa kunnolla tapahtua. Johnson sortuu vähän turhan usein ylinäyttelemiseen ja suurieleisyyteen, eikä hänen toimintansa tule läpi riittävän luonnollisena. The Rock myös ylläpitää pellen roolia, sillä hän pääsee usein tarjoamaan komediset silaukset ja punchlinet. Menestys on vaihtelevaa. Toiminta on harmittavan keskinkertaista, ehkä kankeaakin ja CGI paistaa paikka paikoin turhan vahvasti läpi. Jäin myös kaipaamaan vielä enemmän komediaa, liian paljon tavaraa meni ohi aiheuttamatta edes hymähdystä.



Olikohan muuten siinä alun kahvilakohtauksessa Calvinin ja tämän vaimon välillä vain tuulista ulkosalla, vai käytettiinkö siinä tuulikonetta. Koko kohtauksen ajan fokukseni oli lähes täysin vaimon vapaana liehuvissa hiuksissa. Kunnon euroviisufiilistä. Heilui siellä takana toki puskatkin välillä laiskasti.... Liian hämmentävää. Kai se ihan oikeaa luonnollista tuulta oli.

Tuomio


Tämähän on oikeastaan kuin Kevin Hartin ja Ice Cuben Ride Along -leffat. Mitä nyt Cuben vähäeleinen kovis on vaihtunut Rockin puheliaaseen kaveriin ja pääosanesittäjien kemiat eivät toimi yhtä hyvin. Molempien juonet ovat keskinkertaisia, mutta Ride Alongin juoni on kuitenkin sieltä keskinkertaisuuden paremmalta puoliskolta. Central Intelligence sopinee perjantai-illan kertakäyttöviihteeksi Netflixin kautta katseltuna. Pettymys massiiviseen hypeen nähden.


Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 7
Juoni/käsikirjoitus 6
Lähtökohdat ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 4,5
Viihdyttävyys 6,5

Kokonaisarvosana 6+

IMDB

Muita samankaltaisia elokuvia: Ride Along, The Other Guys, Spy, Let's Be Cops, Tappava ase, The Nice Guys