29.10.2016

Trolls (2016) - Arvostelu


Superiloinen trolliprinsessa ja aina pessimistinen trolli lähtevät pelastamaan ystäviään pahojen bergeniläisten kynsistä, jotka syövät trolleja tullakseen iloisiksi.


Genre: Animaatio / Komedia / Musiikki
Ohjaus: Walt Dohrn, Mike Mitchell
Käsikirjoitus: Jonathan Aibel & Glenn Berger (kässäri), Erica Rivinoja (tarina)
Päätähdet: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Russell Brand, John Cleese, Christine Baranski / Evelina, Petrus Kähkönen, Raili Raitala, Katja Aakkula
Kesto: 92 min.

Nykyään kun puhutaan trolleista, niin ihan ensimmäisenä ei tule mieleen nämä pitkätukkaiset peikot, jotka ovat ennenkaikkea tuttuja lyijykynän päähän lyötävinä koristeina. Ainakin minun sukupolvelleni. Hahmot ovat tanskalaisen puunveistäjän Thomas Damin luomia, jotka puuveistosten kautta ovat päätyneet nukeiksi ja siitä edelleen esiintymään omissa satukirjoissaankin. Nyt ne seikkailevat valkokankaalla 120 miljoonan dollarin isossa animaatiossa, jota on markkinoitu musiikkipää edellä.

Ohjaajalla ja käsikirjoittajilla on vahvaa taustaa animoiduista TV-sarjoista kuten Paavo Pesusieni, sekä Kukkulan kuningas ja eritoten ainakin ensiksi mainitun huumorin kyllä tunnistaa. Tekijätiimi on myös työskennellyt Shrekin vähemmän hyvien jatko-osien parissa, mutta myös Kungfu Pandoissa. Alkuperäisten ääninäyttelijöiden puolella parempaa kokoonpanoa on vaikea lähteä enää toivomaan. Pitch Perfecteissa jo laulutaitojaan osoittanut Anna Kendrick saa vierelleen Justin Timberlaken, sekä sivuosista löytyy ihanaa Zooey Deschanelia, sekä komedian raskassarjalaisia Russell Brandia ja John Cleesea.

Trolleista ja niiden maailmasta en tiedä yhtään mitään. Tarjoilin kaiken jo heti kärkeen. Mutta elokuvassa trolleja syövät bergeniläiset näyttävät kuin lihavemmilta ja rumemmilta Huu -hahmoilta animaatiosta Horton. Trailereissa elokuva näytti maailmansa ja ympäristönsä puolesta aika köyhältä, sekä tyyliin alle 10-vuotiaille suunnatulta lastenleffalta. Mutta vastaavasti jo siitä kävi ilmi, että tässä voi kuitenkin olla ihan hyvää komediaa ja varmasti ainakin hyvä meno suurten pop-hittien myötä.

Hyvää


No siis musiikki on ihan törkeän hyvää. Olisiko 1-2 uudempaa hittiä ja loput on klassikoita, joista osa on jo aikoja sitten esitetty suomeksi. Kääntäjät päässeet helpolla. En lähde spoilaamaan biisivalintoja, mutta oli todella nautittavaa menoa ja ehdottomasti leffan parasta antia. Useammin kuin kerran meni iho kananlihalle kun jonkun biisin ikoniset alkusoinnut luriteltiin ilmoille. Siihen päälle vielä vedeltiin Vuorenpeikkojen tanssia jonkinlaisena danceversiona, toimi. Yhtä ainoaa biisiä ei oltu lähdetty vääntämään kotimaiseksi, mikä on eittämättä oikea ratkaisu, koska ei sitä vaan pysty tekemään. En ole itseasiassa edes varma esittikö suomicasti sen biisin, vai annettiinko siinä estradi alkuperäisille ääninäyttelijöille. Hienolta kuulosti jokatapauksessa ja suomicastinkin esittämät biisit toimivat tosiaan loistavasti. Pääosien roolitushan on valahtanut toisinpäin suomiversiossa, eli Evelina on laulaja/lauluntekijä ja Petrus Kähkönen taas ensisijaisesti näyttelijä. Justin Timberlakeen suhtaudun varauksella trailerien perusteella, mutta vastaavasti Anna Kendrickin rooli on kuin räätälöity hänelle. Suomidubbi on erittäin hyvää tasoa ja ei varmasti liikaa jää alkuperäisestä.

Komediaa revitään aika paljon vastapareista. Kaikki trollit ovat silmittömän positiivisia ja iloisia, sekä tietyllä tavalla kirkkaan ja karkkimaisen värisiä. He tykkäävät halia, tanssia ja laulaa. Prinsessa Poppy (Evelina/Kendrick) on tämän kaiken edellä mainitun huipentuma. Räikeän vaaleanpunainen, ihana ja suloinen tehopakkaus. Risu (Kähkönen/Timberlake) on puolestaan erilainen kuin muut trollit. Hän on erakkomainen luonne, joka ei pidä mistään tai kenestäkään ja täten hänen värityksensä on muita selkeästi tummempi. Joten kun Poppy ja Risu lyödään yhteen, niin huumoria on aika helppo repiä. Ja siinä tosiaan tekijöiden tausta näkyy, sillä se on juuri Comedy Channelmaista Paavo Pesusieni -tavaraa. Vähän samankaltaista kuin Haikaroissa, mutta ihan niin paljoa ei nojata ehkä kuitenkaan fyysiseen komediaan tai efekteihin. Ja ehkä se on tavallaan vielä vähän hillitympää ja kevyempää. Mitään isoja naurunremakoita ei oikeastaan tule, mutta suu kyllä vääntyy katsojalla tyytyväiseen hymyyn.


Lainausten kohdalla voi harvoin mennä mönkään. Siellä oli ikoninen Hohdon kohtaus kun poika pyöräilee polkuautolla mutkittelevia käytäviä ja kamera tarkkailee takaa pienen välimatkan päästä. Toinen helposti kiinni saatava vertaus tuli sitten ET:stä. Olen aika varma että muutakin löytyy, mutta ne lipsuivat ohi.

Trollit tarjoaa myös ihan kivoja opetuksia, joten lapsensa voi kiikuttaa huoletta leffateatteriin. Leffa ei ole oikeastaan ollenkaan pelottava. Bergeniläiset kun syövät trolleja tullakseen onnellisiksi, niin eräs bergeniläinen toteaa, että isi sanoi että viikossa voi olla vain yksi "trollipäivä". Johon leffan pahis toteaa pahojen aikeidensa toteuduttua, että nyt jokainen päivä on "trollipäivä". Muihin opetuksiin taas kuuluu esimerkiksi se, että et voi olla ikuisesti joku muu.

Elokuva on kaikkinensa söpö kuin mikä. Karkkimaisia värejä, glitteria, leikekirjoja, lyhyitä 2D-kohtauksia, haleja, romanssia. Täydellistä menoa ainakin tytöille ja miksei myös pojatkin löydä jotain. Ainakin itse viihdyin komedian ja musiikin parissa. Juuri onkin tullut fundeerailtua viime aikoina, että jos jotain kaipaisin vanhoista animaatioista uusiin tuotoksiin, niin se olisi ehdottomasti musiikkinumerot joissa kuljetetaan sitä tarinaa. Toki mieluummin ottaisin nämä alkuperäismusiikin säestämänä, mutta käy se todellakin näinkin ja olen suunnattoman iloinen tästä. Kun mietitään Pocahontasin Colours of the Windia, Elton Johnin Leijonakuninkaan sävellyksiä, Shermanin veljesten Viidakkokirjan kekseliäitä ja leikkisia biiseja, Pientä merenneitoa jne. listaa voisi jatkaa pitkäksi... Niin onhan se sääli, että nykyanimaatioihin vaan ängetään poppilistoilta jo valmiiksi puhkikuluneita korvamatoja. Ne ovat hyviä biisejä, mutta ei niistä kasva mitään ainutlaatuista jonka muistaa läpi elämänsä. Trolls sentään käytti edes klassikoita ja rakensi kohtaukset pääosin viimeisen päälle musiikille sopiviksi ja lopputulos on täten tyylikästä katseltavaa.

Huonoa


Juoni on ohut ja vailla sen kummempaa sisältöä. Se vaikuttaa ensin roadtripiltä, jossa edetään A -> B. Mutta perille päästäänkin hyvin nopeasti. Se on hieman kuin kokoelma erinäisiä naiiveja ja kliseisiä skenaarioita, jotka eivät täysin saumattomasti sovi yhteen. Eritoten loppua kohden meno äityy hieman kömpelöhköksi. Sivuhahmoja on paljon, mutta niitä ei juuri käytetä ja esimerkiksi trailereissakin näkynyt Pilvi on ihan yhtä pientä komediakohtausta varten tehty. Vaikka nämä skenaariot onkin koettu useisia kertoja, niin elokuva on kuitenkin niin eläväinen ja täynnä toivoa, ettei noista hirveästi ainakaan itse pysty hernettä vetämään nenäänsä.


Tuomio


Trolls on omissa kirjoissani ehkäpä viihdyttävin animaatio sitten Zootropoliksen ja se kannattaa ehdottomasti kokea jo musiikkikohtaustensa vuoksi. Ja jos pidät vaikkapa Pitch Perfecteistä ja musikaaleista yleensä, niin kipin kapin vain katsomaan vaikka ilman natiaisiakin. Aion ehdottomasti katsoa alkuperäiselläkin ääninäyttelyllä sitten kun tämä johonkin streamauspalveluun päätyy. Mene ja tiedä kehtaako aikuinen henkilö tätä DVD:nä ostaa hyllyynsä. Valitettavasti ei ehtine millään joulumarkkinoille, olisi lähtenyt heittämällä pukinkonttiin. Todella positiivinen yllätys ja en kyllä ymmärrä esim. IMDB:n nyt jo vaisua kokonaisarvosanaa. Eihän tämä syvällinen ole, mutta viihdyttävä ja säilyttää tasonsa erittäin hyvin läpi useidenkin katsomiskertojen.

Näyttely 7,5
Audiovisuaalinen elämys 8,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8,5
Uudelleenkatseluarvo 8
Legenda-arvo 6
Viihde 8

Arvio 7,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Boksitrollit, Peikko keskuspuistossa, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Viidakkokirja (1967), Aristokatit

28.10.2016

Doctor Strange (2016) - Arvostelu


Neurokirurgi Stephen Strangea kohtaa vakava onnettomuus ja parantuakseen hän turvautuu mystikkoihin ja legendoihin.




Genre: Toiminta / Fantasia
Ohjaus: Scott Derrickson
Käsikirjoitus: Jon Spaihts, Scott Derrickson, C. Robert Cargill
Päätähdet: Benedict Cumberbatch, Chiwetel Ejiofor, Rachel McAdams, Tilda Swinton, Mads Mikkelsen, Benedict Wong
Kesto: 115 min.

Marvelin supersankariuniversumi paisuu edelleen valkokankaalla. Viimeisin lisäys siihen on Steven Ditkon 1963 kehittelemä hermokirurgi Stephen Strange. Strange on jo aiemminkin esiintynyt näissä piireissä nimittäin v. 1978 julkaistiin tv-elokuva Dr. Strange, joka kuului tähän 1970-luvun puolivälin ja 1980-luvun alun välisiin vuosiin kun useammalla sarjakuvahahmolla oli ihka oma tv-sarjansa. Tai ainakin Hulkilla ja Hämähäkkimiehellä oli omansa. Batmanhan alkoi jo joskus 60-luvulla. Itsehän en sarjakuvia pahemmin tunne, joten kun Dr. Strange -nimisen trailerin bongasin ensimmäisen kerran, niin luulin että Tohtori Outolemmestä tehdään uutta elokuvaa ja ei ole vain viitsitty nimeä kirjoittaa loppuun asti.

Ohjauksesta vastaa Scott Derrickson, joka on aiemmin tehnyt kauhuleffoja kuten Sinister. Sam Raimillahan oli sama homma ennen kuin mies päätyi näiden ensimmäisten 2000-luvun Spidermanien ruoriin ja nehän olivat hyviä elokuvia ne. Mielestäni ehdottomasti parempia kuin nämä uudet Andrew Garfieldin The Amazing Spidermanit, jotka toki sitten lopetettiin kuin seinään ja Hämiksestä tehtiin nuorempi, sekä istutettiin suoraan tähän viimeisimpään Captain America -leffaan. Mikä lie syy, vai eikö Garfield halunnut enää jatkaa. Nythän nuorta Hämistä näyttelee Tom Holland. Mutta kässäripuolelta löytyvät ufohenkisistä leffoista tutuksi tullut Jon Spaihts (Prometheus ja tuleva Passengers), sekä vielä Derricksonin kanssa Sinistereissa yhteistyötä tehnyt C. Robert Cargill.

Helvetinmoinen ähkyhän näihin supersankarileffoihin jo on tullut. Marvelit, Batman/Supermanit ja X-Menit, kristus. Fantastic Four ainakin myös yritti myöhään paluuta rikospaikalle rebootilla, mutta floppasi jälleen. Jossakin kohtaa nämä Marvelinkin elokuvat oli hyvinkin kivoja, mutta hiljalleen alkaa kaavamaisuus vaivata. Eritoten toiminnan suhteen kun väkisin pitää yrittää koko ajan panna paremmaksi ja isommaksi. Lisäksi onhan Iron Maneilla ja muillakin jo niin perkeleesti leffoja alla, että mitä järkevää niiden hahmoille enää keksii. Siinä mielessä onkin ihan hyvä veto tuoda tuore kaveri sisään pitkästä aikaa piristämään menoa. Batmanin ja Supermanin yhteinen elokuvahan taas oli norsu posliinikaupassa luokan meininkiä. Rahaa paloi, mutta vääriin asioihin ja sielu unohtui jonnekin. Puhumattakaan mutkien suoraksi oikomisesta juonellisesti kun piti vain saada äkkiä tapahtumat käyntiin, että voidaan alkaa puskemaan Suicide Squadeja ja Wonder Womaneita ulos. Mutta keskitytäänpä nyt jo uuteen tulokkaaseen.

Hyvää


Itseriittoinen, mutta myös äärimmäisen kunnianhimoinen ja todistelunhaluinen supertähtitohtori on erittäin kiinnostava hahmo. Ei sitä jokapoika taita työmatkaansa Lamborghini Huracanilla. Heittämällä rikkainta antia sitten Nolanin Bruce Waynen. Kieltämättä auttaa kun pääosaan saa kiinnitettyä Benedict Cumberbatchin ja Strange on vieläpä hyvin vahvasti samankaltainen kuin Cumberbatchin supersuosittu Uusi Sherlock. Eli äärimmäisen älykäs, itserakas ja myös tietynlaista glamouria sisältävä hahmo, jonka mahdottomuus ajaa kaikki ihmiset pois läheltään. Mutta sitten kun näiden hahmojen panssarista pääsee pureutumaan läpi ja niihin tutustuu, niin hahmojen brittiläisestä arroganssista suorastaan nauttii ja hahmoista kehkeytyy kiinnostavia, sekä monitahoisia otuksia.

Myös Strangen maailma on mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen muihin Marvelin kavereihin verrattuna. Sieltä löytyy nimittäin aitoa magiikkaa. On mystisiä guruja, temppeleitä ja salaisia muinaisia opetuksia. Sekä tietysti teleporttaillaan paikasta toiseen, irtaannutaan ruumiista astraalimuotoon, sekä hallitaan aikaa. Niin ja on pyöriviä rakennuksia ja seiniä Inceptionin hengessä. Sekä taistellaan pahalle puolelle siirtynyttä entistä oppipoikaa vastaan. Semmosta perussettiä. Eli vahvaa sieltä täältä lainailua on havaittavissa. Vai olisiko se ennemminkin hieman toisin päin kun Tohtori Outo kuitenkin debytoi jo 1963.

CGI:tä on ehkä liiankin paljon jälleen joidenkin makuun, mutta toisaalta se onnistuu olemaan myös tietyllä tapaa jotain ennennäkemätöntä ja osaltaan lisää elokuvan kauneutta. Laittaahan se eittämättä rakennusten pyörittelyssä Inceptionista paremmaksi, mutta niin kuuluukin kun Nolanin tuotoksesta on jo puoli vuosikymmentä ainakin vierähtänyt. Vieläkin mielenkiintoisempaa erikoistehostetta löytyy kuin pelkkää pyörivää rakennusta, mutta jääköön yllätykseksi kun sitä on hieman työläs muutenkin kuvailla.


Kaikesta visuaalisesta taikuudesta huolimatta parhaimmillaan elokuva on kuitenkin sen hiljaisemmissa, inhimillisissä hetkissä. Suurinta kiitosta siitä ehkä voisi lähteä jakamaan jopa poikkeuksellisen vahvalle castille tälläiseen elokuvaan. Cumberbatchin lisäksi löytyy Rachel McAdams, joka on heittämällä kaikkein maanläheisin supersankarityttöystävä ikinä. Lisäksi Strangen guruna toiminut sarjakuvien kliseinen vanha ja mystinen aasialaismies on loistavan neronleimauksen myötä vaihtunut kaljuksi Tilda Swintoniksi. Naisen habituksessa on ehdottomasti aina ollut hieman jotain osaksi selittämätöntä ylimaallisuutta (ethereal quality), iättömyyttä ja mystiikkaa. Pahiksena häärii Tanskan tähti Mads Mikkelsen ja vielä löytyy lisäksi esim. Chiwetel Ejioforia.

Mikähän lisäksi näissä lääkäritouhuissa on niin penteleen vangitsevaa kameran läpi tarkasteltuna. Nytkin oli oikeastaan jopa hieman korneja E.R. / House -henkisiä sairaalakohtauksia, mutta kyllä sitä vaan silti huomasi katsovansa käsi nyrkissä jännittyneenä.

Huonoa


Niin, nämä supersankarielokuvat alkavat tuntua jo liian kaavamaisilta ja se alleviivautuu eritoten tämän leffan kohdalla räikeästi, koska Doctor Strange on vain niin mielenkiintoinen hahmo. Sen rinnalla nämä pakolliset useat toimintakohtaukset ainakin itselläni aiheuttivat "ei taas" -tyyppisiä ajatuksia. On siinä rajoilla onko toimintaa jopa ahdettu mukaan liikaa ja tarinan kustannuksella. Nimittäin se paras toiminta ja kamppailu kun tapahtuu puhtaasti päähahmomme pään sisällä, jonka vuoksi hiljaisina hetkinä Tohtori Outo on ylivoimaisesti parhaimmillaan. Mäiskeessä se sen sijaan on periaatteessa edelleen samaa vanhaa, mutta uudella kiiltävämmällä pinnalla. Niin ja kaavamaisuudesta puheenollen joskus 8 vuotta sitten se lopputekstien jälkeinen kohtaus oli ihan kiva. Nykyään niitäkin sitten tulee lopputekstien välissä ja niiden jälkeen. Ja ne alkaa olla jo kovin väsyneitä, sekä perustallaajan näkökulmasta aika olemattomia.


Tyylitajun kanssa visiteerataan jälleen siellä harmaalla alueella. Paljon vain kaikkea CGI:tä ja erikoistehostebassoa perkeleesti ulos jokaisessa mahdollisessa paikassa jo ihan alkaen trailerista. Siihen kylkeen sitten värien käytön, valaistuksen ja massiivisen orkesterisaundin puolesta samasta puusta veistetty kuin muutkin Marvelin elokuvat ainakin viimeisen viiden vuoden ajalta. Eritoten itse suhtaudun kyllä vähän kaksijakoisesti näihin teattereiden massiivisiin erikoistehostebasariääniin. Kuitenkin kun se sieltä pamahtaa ilmoille liian mahtipontisesti, niin se repii katsojan irti elokuvan maailmasta ja sitä rekisteröi istuvansa teatterissa ihmisten keskellä, sekä katsovansa fiktiota. Toisaalta se voi myös syventää immersiota ja se raja on hyvin häilyvä ja riippunee kokijastakin missä kohtaa menee överiksi. Riippunee myös teatterinkin saundin säädöstä aina. Ainakaan sitä ei pitäisi liian kevyin mielin käyttää kuten mielestäni tässä elokuvassa on nyt tapahtunut, jossa niitä tulee liian usein ja ehkä vähän liian överiksi säädettynä. Oli osansa siihen kokemukseen, etten toimintakohtauksille lämmennyt oikein ollenkaan.

Tuomio


Doctor Strange on raikas ja tervetullut ilmestys jo väsyneeseen Kostajat -kavalkaadiin. Kieltämättä odotan miten mies tuohon ryhmään tulee sisään ja millaista komediaa saadaan aikaiseksi. Komediaa kieltämättä tässäkin elokuvassa yritettiin, mutta se oli aika kesyä. Vähän tuntuu, että siinäkin osastolla paukut käytettiin jo ekassa Avengers -pätkässä. Mutta siis vaikka olisi jo pieni ähkykin päällä näistä elokuvista, niin tämä kannattaa käydä katsomassa, sillä se voi sytyttää uudelleen kipinän roihuamaan.

Näyttely 8,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 7,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 6
Viihde 8

Arvio 7,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Looper, Source Code, Inception, Mr. Nobody, Dark City, The Fountain, The Man From Earth

23.10.2016

Jack Reacher: Paluu päämajaan (2016) - Arvostelu


Majuri Turner kutsuu Reacherin Washingtoniin, jossa molemmat joutuvat keskelle salaliittoa ja Jack törmää siinä sivussa palaseen menneisyydestään.


Genre: Toiminta
Ohjaus: Edward Zwick
Käsikirjoitus: Edward Zwick, Richard Wenk, Marshall Hershkovitz perustuen Lee Childin kirjaan
Päätähdet: Tom Cruise, Cobie Smulders, Patrick Heusinger, Danika Yarosh
Kesto: 118 min.

Kylmän laskelmoiva ja salaperäinen Jack Reacher on neljän vuoden tauon jälkeen täällä taas 68 miljoonan dollarin budjetilla. Edellisen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie on vaihtanut tuottajan rooliin ja se on pieni sääli, koska mies vastasi yhdestä vähintäänkin 2000-luvun parhaasta toimintaelokuvasta, Edge of Tomorrow'sta. Sisään on tuotu muita Tom Cruisen luottojätkiä, eli Edward Zwick ja Marshall Hershkovitz. Kolmikko on tehnyt yhteistyötä aiemmin semmoisessa eeppisessä elokuvassa kuin Viimeinen Samurai, minkä johdosta osin taas Japanissa lokakuun 10. on Tom Cruisen päivä. Alunperin leffan kässäristä piti vastata Richard Wenkin yksin, mutta mukaan tulleet Hershkovitz ja Zwick kirjoittivat tarinaa uusiksi. Sama duo on muuten ollut kirjoittamassa vielä yhtä tämän vuoden puolella tulevaa elokuvaa nimeltään The Great Wall. Sen on ohjannut legendaarinen Yimou Zhang ja olihan siellä vielä joku Matt Damonkin pääosassa. Kertoo Kiinan muurin rakentamiseen liittyvästä "mysteeristä" ja vaikuttaa trailerien perusteella hyvinkin mielenkiintoiselta. Ainakaan silmäkarkkia ei tule puuttumaan, koska Zhang.

Pakko sanoa, etten tuosta ekasta Jack Reacherista muista oikein yhtään mitään. Se päättyi louhokselle ja valtaosan elokuvasta oli tyylikkään hämärää. Mutta sen muistan, että tykkäsin siitä ja annoin sille kahdeksaisen IMDB:ssä. Joten odotuksia oli ja katsotaan olisiko kakkonen ikimuistoisempi.

Hyvää


"Perhekuvio" (Reacher, Turner ja teini) olisi voinut kääntyä kliseiseksi, sillä ajatuksen tasolla se on kuin jostain surkeasta 80-90 luvun toimintaleffan jatko-osasta. Sen sijaan se päätyikin vastaamaan suurimmasta osasta komediaa ja esimerkiksi Cruisen, sekä naispuolista Jack Reacheria näytelleen Cobie Smuldersin kemia oli ihan viihdyttävää katseltavaa. Molemmat vetivät roolinsa erinomaisesti. Hieman tosin juoksukohtauksissa huvitti kun Cruise vaikutti painelevan Smuldersia kovempaa ja menevän ohi kunnes tuli leikkaus ja Smulders meni taas selkeämmin edellä. Nimittäin pressikiertueella yksi näitä kierrätettyjä tarinoita oli, että Cruise oli "kouluttanut" Smuldersin coolin elokuvajuoksun saloihin. Mutta Smulders ei vain tahtonut pysyä Cruisen mukana näissä juoksuissa, mistä Tomppa taas kovasti kiusoitteli kuvauksissa "c'mon keep up" -hengessä. Hauskaa oli myös selvä tasa-arvo kun nämä kaksi pääsivät motelliin nuolemaan haavojaan. Smuldersilla ei ollut kohtauksessa paitaa ja pian perään Cruise otti omansa pois. Näyttely on hyvällä tasolla alkaen sivurooleista ja päättyen aina elokuvan pariskuntaan.


Paosta ikuisesti mieleen syöpynyttä Robert Knepperia on aina mukava nähdä. En tiedä miksei miehelle ole enempää elokuvarooleja tarjolla tolla pahiksen pärställä, vai onko mies valinnut tekevänsä mieluummin tv-sarjoja. Esimerkiksi ihan kivassa ja viihdyttävässä v. 2007 toimintaelokuvassa Hitman, Knepper oli erittäin hyvä. Viime vuonnahan Hitmaniakin heräteltiin jälleen henkiin, mutta se purkkaviritelmä oli kauheaa tuubaa. Tarina ja hahmo olisivat hienoja oikeissa käsissä. Videopelien ystävät varmasti odottavat kieli pitkällä Assassins Creedia tänä vuonna, että olisiko siinä harvinainen hyvä videopeliin pohjautuva elokuva. Se lista taitaa sisältää vain Warfcraftin, sekä animaatioista Final Fantasyn. Näistä tosin kumpikaan ei varsinaisesti räjäyttänyt pottia, joten tavallaan vielä on se hyvä peliin pohjautuva elokuva edelleen tekemättä.

Toiminta on mukavan realistista ja sellaista maanläheistä, Jason Bournemaista. Tosin mitään pitkiä toimintakohtauksia ei oikeastaan ole. Viimeinen toimintakohtaus on jälleen hieno ja ihan ikimuistoinen, joskin siinä olisi voinut olla potentiaalia olemassa parempaankin. Olemme päätyneet tyylikkääseen, mystiseen ja elinvoimaiseen New Orleansiin, missä sitten yön hämärässä ja karnevaalin keskellä, sekä ilotulitteiden paukkeessa viritellään asioita maaliin saakka. Ensimmäisenä toki tuli Spectren poikkeuksellisen loistava yhden otoksen pitkä aloituskohtaus mieleen, mutta aika turhaan. Vaikkei Reacher noihin erinomaisuuden sfääreihin ylläkään, niin silti oli ihan nättiä.

Huonoa


Elokuvassa on loistavia aineksia vaikka mihin, mutta kun pidempään asiaa miettii, niin oikeastaan mihinkään osa-alueeseen ei ole keskitytty riittävästi. Meillä on monia erittäin hyviä kohtauksia, jotka pienellä lisähiomisella olisivat voineet olla erinomaisia. Toimintakohtaukset ovat hienoja ja laadukkaita, mutta niistäkin puuttuu ripaus yllätyksellisyyttä ja omaperäisyyttä. Meillä on jälleen mielenkiintoinen armeijaan liittyvä salaliittotrilleri, mutta se joutuu oikeastaan täysin sivuraiteille kun meillä on tämä perhekuvio ja kolmikkoa jatkuvasti jahtaava palkka-armeijaorganisaatio. Samaten meiltä puuttuu oikeastaan kokonaan kunnon pahis. Knepperia ei ruudulla näy ennen kuin loppupuolella ja tämä hieman lapsenkasvoinen, sekä hieman (sattumaltako?) itänaapurimme habitusta omaava Heusinger ei vain yksinään riitä pahan kasvoiksi.


Hahmojen välisiä suhteita olisi voinut tutkia ja kehittää vielä hieman syvemmin. Nyt tyydyttiin lähinnä pelkkään pintapuoliseen pallotteluun välillä astuen ihan pieneksi hetkeksi syvemmälle. Mutta tämä on taas hifistelyä, sillä kuitenkin saatiin hyvä ja viihdyttävä toimintaleffa. Se tosin ihmetyttää, että mitenhän tähän tokaan osaan ei ole läheskään ensimmäisen veroista näyttelijäkaartia saatu kiinnitettyä. Ykkösessähän oli Rosamund Pike, Werner Herzog, Richard Jenkins, Jai Courtney ja Robert Duvall. Ainakaan itse en tästä kakkososasta tunnista nimistä kuin Knepperin ja Smuldersin. Enkä Smuldersiakaan ole nähnyt kuin Shieldin agenttina näissä Marvelin leffoissa aiemmin. Toki näytellyt myös TV-sarjoissa L-koodi ja Ensisilmäyksellä. Mutta toki näyttelijöiden suoritukset ovat silti hyvällä tasolla tässä kakkososassakin ja ei homma todellakaan tähän osa-alueeseen kaadu. Enemmän katsoisin käsikirjoituksen ja vain perushyvän kuvauksen puoleen. Juonikin on tavallaan niin nopeaksi rakennettu, että jos pikkaisen ajatus karkaa hetkeksi väärässä kohtaa johonkin, niin olet hetken pihalla.

Tuomio


Muistaakseni ykkösosa oli sellainen 60-70 -luvun toimintaleffoja henkivä, hieman synkkä Mies vs. maailma -elokuva. Tämä jatko-osa on siirtynyt bournemaisuudesta kohti mahdotonta tehtävää, eli muuttunut kevyemmäksi pintaliidoksi. Lopputulos on silti hyvä, mutta se on menettänyt hieman alkuperäisen charmiaan. Ja jos ykkösosakin oli jo hyvyydestään huolimatta ihan unohdettava, niin kakkonen on sitä vieläkin enemmän. Kannattaa silti käydä katsomassa, sillä kyllä tämä hyvä toimintapätkä on ja pidin huomattavastikin enemmän kuin muutama kuukausi sitten ulostyönnetystä Jason Bournesta.

Näyttely 7,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 6,5
Legenda-arvo 6,5
Viihde 8,5

Arvio 7,2

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Shooter, John Wick, The French Connection, Chugyeogja, Cellular, London Boulevard, Street Kings

22.10.2016

Syysprinssi (2016) - Arvostelu


Kaksi nuorta ja kapinoivaa kirjailijaa kohtaavat toisensa 1980 Helsingissä ja rakastuvat toisiinsa palavasti.


Genre: Romanttinen draama
Ohjaus & Käsikirjoitus: Alli Haapasalo perustuen Anja Snellmanin romaaniin
Päätähdet: Laura Birn, Lauri Tilkanen, Tiina Weckström, Kaija Pakarinen
Kesto: 95 min.

Syysprinssin arvioitu budjetti on n. 1,4 miljoonaa euroa ja elokuvan miljöönä toimii 1980 luvun Helsingin kirjailijapiiri. Teos perustuu Anja Snellmanin romaaniin, jonka omaelämäkerrallinen aspekti käy ajattelevalle katsojalle selväksi jo pelkkää elokuvaa katsoessa. Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa jenkeissä elokuvantekoa opiskellut Alli Haapasalo, joka on ohjannut aiemmin urallaan lähinnä lyhytelokuvia ja tämä onkin hänen ensimmäinen kokoillan elokuvansa.

En ole lukenut kirjaa ja astuin täysin ummikkona katsomaan tätä elokuvaa. Trailerin olin nähnyt, eikä se vaikuttanut minunkaltaiseltani elokuvalta, vaan päinvastoin. En oikein pidä tälläisestä omahyväisestä  ja kapinoivasta hipsteripelleilystä, jossa tärkeillään ja pädetään isoilla sanoilla kun samanaikaisesti yritetään jopa lapsellisella epätoivolla saada jonkun merkityksetöntä hyväksyntää. Joten esimerkiksi kaon monien ranskalaiselokuvien kohdalla.

Hyvää


Syysprinssi tähtää myös kansainvälisille markkinoille ja siinä on jotain erilaista, ehkä koska ohjaaja on käynyt koulunsa muualla. Lukittauduin seuraamaan aika paljon kuvaustyöskentelyä ja pettymyksekseni se oli aika hengetöntä, pinnallista ja vähän jopa poukkoilevaa. Sitä en tosin tiedä miksi oli ihan pakko zoomata paikoillaan olevaa kuvaa erikseen kaikista mahdollisista objekteista kuten vaikkapa puhelin ennen kuin sillä soitettiin, tai laatikossa oleva käsikirjoitus ennen kuin se luettiin. Jos haluat kuvata elinvoimaisen ja intiimin tarinan jollainen lähdemateriaali oli, niin laita kamera liikkumaan niin kuin katsoja itse olisi koko ajan vierellä läsnä. Älä jää kuvaamaan liiaksi paikallaan ja kaukaa kylmästi tarkastellen. Kuvauksen ja leikkausten tulisi olla saumattomia, sekä ajatteluun provosoivia. Nyt lähdettiin tunteen kustannuksella näpertelemään jotain ihmeellistä taiteellista elokuvaa, johon ei sitten ollutkaan millään tasolla eväitä. Tosin saan jälleen yhden elokuvissa koetun kokemuksen yliviivata. Nimittäin enpä muista, että olisin aiemmin nähnyt katsomissani elokuvissa vanhaa kunnon puhelinseksiä. Isoimmat arvet on toki jostain Wim Wendersin elokuvista kun väännettiin ilmeisesti ihan oikeat paskat. Päähahmo oli elokuvaprojektorien korjaaja, joka pakulla kiersi ympäri Saksaa.

Huonoa


Elokuvan alkupuolella käytetään yhdessä rauhattomuutta rummuttavassa kohtauksessa ihmeellistä ufomusiikkia kun Laura Birnin hahmo pohtii eroa miehestään. Lisäksi jos ruudulla näkyy käsinkirjoitettua tekstiä ja plakaateja, niin olisi ihan kiva jos ne olisi riittävän isolla fontilla ja selvästi kirjoitettuja, että ne jopa näkisi lukea.


Teema, eli nuori ja intohimoinen rakkaus peittyy liikaa kaikkeen turhaan underground, anarkisti, punk, älymystö -paskaan ja täten peruskatsojan on vaikea päästä käsiksi tuohon tarinan suurimpaan ytimeen. Haapasalo yrittää käyttää paljon hiljaisia hetkiä ja kuvaustekniikassa näkyy tälläistä kansainvälisyyttä, jota harvemmin suomileffoissa näkee. Mutta se tärkein, eli tarinan intiimiys jää saavuttamatta. Roolihahmoista ei osaa ja jaksa välittää. Ehkä koska heissä molemmissa asuu narsisti, eikä heihin muutenkaan ole juurikaan kosketuspohjaa normaalilla katsojalla. Alussa tarinaa mainostetaan spiikissä kertojan toimesta unohtumattomaksi rakkaustarinaksi, mutta elokuva ei onnistu lunastamaan noita sanoja. Ei lähellekään. Ei siihen riitä pari "intohimoista" rakkauskohtausta, jossa vilahtaa munakarvat ja tissit. Eikä eksentrisesti pukeutunut amis, joka näyttää blondilta Güntherilta, joka taas on kokonaan parodia ja jollaisena jossain määrin voi tämän Syysprinssinkin osin nähdä. Tarvitaan jotain syvempää ja tälläisessä elokuvassa katsojan on päästävä päähahmojen pään sisään, sekä kyettävä ymmärtämään näiden ajatusmaailmaa ja tekoja, sekä niiden motiiveja. Tässä olisi voinut myös osin ratsastaa 80-luvun aikamatkustuksella, mutta siihenkään ei lähdetty mukaan. Vaan sulkeuduttiin pitkälti kynttilöillä valaistuun kellariasuntoon.

Kirjaa en tosiaan ole lukenut, mutta koska siitä on todellakin tykätty, niin uskallan sanoa että vähintäänkin rivien väliin jäi jotain, mitä ei valkokankaalle onnistuttu tuomaan. Lopputulos on aika kylmä ja hengetön. Paljon hiljaisia hetkiä joiden osan merkitystä saat ihan itseksesi arvuutella. Paljon turhanpäiväistä näpertelevää symboliikkaa ja Laura Birn kävelee enemmän kuin kerran kadulla hiljaisuuden saattamana. Molemmat pääosahahmot jäävät muovisiksi ja yhdentekeviksi. Eritoten luulisi, että identiteettinsä kanssa painiskelevasta, porvaritaustaisesta kirjailijanrentusta olisi voinut saada jotain unohtumatonta irti. Mutta ainoa unohtumaton aspekti on miehen Johnny Deppmainen ulkonäkö, johon käytöskin ilmeisesti natsaa viimeaikaisten huhuttujen sekoilujen perusteella. Samaten Laura Birn on se tuttu kivannäköinen pinnallinen posliininukke, joka on ontto sisältä.

Tuomio


Kaksi vaihtoehtoa. Joko en saanut tästä kiinni, tai sitten tämä oli silkkaa pintaliitoa joka kurotti liian ylös kuin Ikaros konsanaan. Tästä oli niin vaikea ottaa kiinni, että arvostelukin on aikalailla silkkaa (normaalia suurempaa) paskaa. Mikä on ihan osuvaa sekin. Jokatapauksessa tätä kliseiden listaa en viitsi nähdä enää ikinä uudestaan.


Näyttely 6
Audiovisuaalinen elämys 6,5
Juoni/käsikirjoitus 5
Lähtökohdat ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo 5,5
Legenda-arvo 4
Viihde 5,5

Arvio 5,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kvarteret Korpen, Leave Her to Heaven, Reprise, Jules ja Jim, Viimeinen tango Pariisissa, Aistien valtakunta

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016) - Arvostelu



Tatu ja Patu saapuvat Outolasta jouluvierailulle ystävänsä Veeran luo Helsinkiin.


Genre: Perhekomedia
Ohjaus: Rike Jokela
Käsikirjoitus: Aino Havukainen
Päätähdet: Riku Nieminen, Antti Holma, Eedit Patrakka, Sulevi Peltola
Kesto: 71 min.

Elokuva perustuu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen tekemiin Tatu ja Patu -lastenkirjoihin, sekä Havukainen on ollut kuvittamassa Risto Räppääjiä. Muistaakseni sekä Yöhaukassa, että nyt tässä Tatu ja Patu -elokuvassa kuultiin lopputeksteissä laulu, jonka kertosäe kuuluu "Se on outo, outo, outo... outo. Jos on aina ihmiksiksi.... outo. Se on outo outo, outo... outo. Jos ei koskaan kysy miksi." En vain hyvin pikaisen ja pintapuolisen googlauksen jälkeen löydä suuntaan tai toiseen vahvistusta onko muistikuvani oikea, saati mistä tämä biisi on tullut. Ilmeisesti sen nimi on Outo -laulu. Siinä saattoi olla säkeistöissä eri sanat näissä kahdessa elokuvassa, mutta kertosäe oli ainakin sama.

Ohjauksesta vastaa esimerkiksi legendaarista komediasarja Pulkkista ohjannut Rike Jokela, sekä mielenkiintoisesti ainoaksi käsikirjoittajaksi on merkitty Aino Havukainen. Ainakin IMDB:ssä. Tatu ja Patu ovat Outolasta kotoisin, jossa on ilmeisesti kovin erilaista kuin normaalimaailmassa. Joten kun nämä kaksi yli-innokasta mieslasta saapuvat Helsinkiin, niin sekoiluilta ja väärinkäsitykseltä ei voida välttyä.

Odotukset tälle elokuvalle olivat lyhyesti ja vaatimattomastikin se, että tämä olisi laadullisesti paras kotimainen lastenelokuva tänä vuonna. Eli taakse jäisivät jokavuotinen Risto Räppääjä, sekä Rölli. Olikohan niitä sitten edes muita, ei tainnut olla... Ihan riittävästi toki tämänkokoiselta maalta. Kovassa huudossa nämä ovat toistaiseksi, mutta saa nähdä koska iskee ähky kun laatu ei välttämättä ole aina ihan kohdillaan. Tämän vuoden puolella vielä muistaakseni tuleva Viiru ja Pesonen on ruotsalaista tuotantoa, sekä Onneli ja Anneli tulee 2017 alussa.

Hyvää


Leffan lapsinäyttelijä Eedit Patrakka vetäisi hyvän roolin näille leveysasteille. Ehkä asiaa hieman edesauttoi myös kun dialogia ei oltu pakotettu mitenkään korrektille kirjakielelle, vaan kaikki tuli puhekielen omaisesti ulos. Siellä oli pari sellaista lapsille ominaista puheen/ajatuksen hetkellistä katkeamista kun innostus nousee liian suureksi. Jos oli feikkiä, niin pisteitä näyttelylle. Jos oli aitoa, niin pisteet myös ohjaukselle, sillä juuri noin sen pitäisikin aina mennä. Pieni yksityiskohta, joka lisää giganttisesti aitoutta.

Tatu ja Patu sopii kaikenikäisille. Huumori on hassua ja höpsöä. Pojilta menee sanat ja niiden merkitykset säännöllisesti sekaisin. Eli he ovat vaikkapa koristelemassa joulupukkia joulukuusen sijaan, sekä paistavat uunissa, oliko se nyt sitten hyasintteja, vai joulutähteä. Elokuvan komediassa on myös merkkejä Chaplinista/Benny Hillistä, sekä Marxin veljeksistä. Näemme parikin "jahtaus"kohtausta, jossa Tatu ja Patu hukkuvat toisistaan yrittäen löytää toisensa. Sekä neljäs seinä murretaan niin ikään muutamaan otteeseen. Aina kun nämä kaksi pääsankaria ovat ruudulla, niin jotain höpsöä tapahtuu simppelin koomisen musiikin höystämänä. Kameratyöskentely on aika simppeliä ja yleisluontoista, sekä leffa sisältää ne parit pakolliset "musiikkivideomaiset" kohtaukset.


Röllin kohdalla kritisoin sitä, että elokuva on sutaistu vasemmalla kädellä, koska tiedetään että rahaa tulee jokatapauksessa. Ja kyllähän nämä lastenleffat myyvät, sekä tuotantoyhtiöt varmasti koko ajan katselevat tarkasti mistä löytyisi materiaalia tehdä näitä lisää ja haluavat mukaan osingoille. Katsojia kun tuntuu toistaiseksi riittävän. Toisaalta kun lopputulokset jättävät yleensä hieman toivomisen varaa ja kolmekin tämäntyylistä leffaa vuoteen on jo melko paljon tämänkokoisessa maassa, niin loppuunpalamisen vaara on olemassa. Etu toisaalta näihin Hollywood-animaatioihin verraten on se, että kotimaiset lastenelokuvat ovat sallittuja kaikenikäisille ja animaatiot ovat yleensä K7. Mutta Tatu ja Patu on laadullisesti sopivan hyvä elokuva ja täten eri maata kuin Rölli, tai miljoonas osa Risto Räppääjästä.

Huonoa


Mielestäni komediasta olisi ollut otettavissa vielä hieman enemmän irti paremmilla ajoituksilla, sekä kameratyöskentelyllä, joka olisi pyrkinyt myymään paremmin noita vitsejä. Nyt se kamera jäi ehkä vähän liian usein vain tarkkailemaan peruskuvakulmista tuota toimintaa. Samaten leikkauksia ja jotain yksittäisiä ääniäkin olisi voinut käyttää lisäämään vitsien tehoa. Lapset tuntuivat ihan nauttivan, mutta näin aikuisena elokuvassa oli kuitenkin lopulta vain muutamia hetkiä kun se sai oman suuni väännettyä hymyyn.

Nämä kaksi aikuista naisihmistä oli aika kliseinen kokoonpano. Oliko tämä toinen nyt sitten täti ja toinen äiti. Missälie isä, vai selviääkö vasta jatko-osissa. Mutta äiti oli tietenkin tälläinen vähän ankara ja ei uskonut Tatun ja Patun olemassaoloon. Siinä missä täti toimitti tämän perinteisen ymmärtävämmän hahmon roolia.


Pari hauskaa pientä jatkumo-ongelmaa löysin etsimättä. Elokuvassa lapsen perhe ei todennäköisesti asu ihan Helsingissä, mutta leffan alussa heidän kotitalonsa piha on täynnä lunta ja lumi rouskuu kenkien alla kuin kunnon paukkupakkasessa. Ja puolestaan kun Tatu ja Patu saapuvat samaan aikaan Helsinkiin, niin siellä ei ole yhtään lunta. Päinvastoin näyttäisi satavan vettä ja olevan kurakeli. Jossain välissä sitten Hesankin kohtauksissa on pieni puuterilumi kunnes kun siirrytään ajokohtauksessa Lintsille, niin taas näyttää olevan lunta oikein reippaasti. Toki ison budjetin elokuvissa nämä tämmöisistä huolehtimiset ja tuommoinen lisää vain charmia.

Toinen oli sitten kun pikkutyttö joutui hyppäämään katolta ja hakemaan talonmiehen avaamaan lukkoon menneen oven. En nyt huomannut minkälaista leikkausta siellä oli, mutta näytti siltä kuin tämä talonmies olisi ollut ulkosalla n. 20 metrin päässä tästä talosta. Puhumattakaan eikö nyt jokaisessa omakotitalossa näillä leveysasteilla tuppaa olemaan seiniin pultatut tikkaat tai jotain vastaavaa, koska esim. se lumi on hyvä käydä tiputtelemassa katolta pari kertaa talvessa. Mutta nää 3 vipaa kappaletta on ihan yhdentekeviä huomioita, eivätkä arvosanaan vaikuta mitenkään.

Tuomio


Tatu ja Patu on tämän vuoden paras kotimainen lastenelokuva, jonka voisi itsekin kuvitella ostavansa pukinkonttiin lahjaksi. Ongelma vain saattaa olla se, ettei leffa välttämättä ole saatavilla DVD:llä vielä jouluun mennessä. Toisaalta on niitä leffoja ennenkin loppuvuoden teatterirundin jälkeen pikavauhdilla puskettu joulumarkkinoille ulos, joten jäämme odottelemaan.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 6
Juoni/käsikirjoitus 6
Lähtökohdat ja teema 6,5
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5
Viihde 6,5

Arvio 6,1

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Elf, Artturi Joulu - joulupukin poika, Niko - lentäjän poika, Big - isoksi yhdessä yössä

16.10.2016

Inferno (2016) - Arvostelu


Robert Langdon herää sairaalasta kärsien muistinmenetyksestä ja huomaa pian sekaantuneensa koko maailmaa uhkaavaan salaliittoon.


Genre: Toiminta / Jännitys
Ohjaus: Ron Howard
Käsikirjoitus: David Koepp perustuen Dan Brownin romaaniin
Päätähdet: Tom Hanks, Felicity Jones, Sidse Babett Knudsen, Irrfan Khan, Ben Foster, Omar Sy
Kesto: 121 min.

Infernolla on periaatteessa samat avaintekijät kuin kahdella aiemmallakin osalla. Löytyy David Koepp, joka vastasi myös Enkeleitä ja Demoneita elokuvan käsikirjoituksesta, jossa tosin oli mukana myös toinen ison budjetin elokuvien kultasormi Akiva Goldsman, joka taas oli mukana jo Da Vinci koodissa. Ron Howard on ohjannut nämä kaikki 3 Robert Langdonin seikkailua ja Howardilla on maine ohjaajana, joka tekee tasaisesti viihdyttäviä ison budjetin elokuvia, mutta ne eivät kerää juuri koskaan minkään sortin palkintoehdokkuuksia. Toki Howardin edellinen elokuva taisi olla In The Heart Of The Sea, mikä oli kehno.

Kymmenen vuotta sitten Da Vinci koodi taisi olla aikansa 50 Shades of Grey, mutta se kuumin Dan Brown villitys on jo aikoja sitten laantunut. Elokuvana Da Vinci koodi tuotti yli 700 miljoonaa dollaria, sekä sen jatko-osakin ylsi hieman yli 400 miljoonaan dollariin. Pidin suuresti tästä trilogian ensimmäisestä osasta ekalla katsomiskerralla. Sen sijaan kenties minkään toisen elokuvan taso ei ole pudonnut yhtä paljoa toisella katsomiskerralla, sillä Da Vinci koodilla ei ollut enää mitään tarjottavaa ja kun vauhti ei enää sumentanut ajattelua, niin elokuvan lievä hölmöys alkoi paistaa läpi. Enkeleitä ja Demoneita -elokuva minun tarvitsikin katsoa sitten vain kerran. Se oli yhtä hyvä kuin edeltävä osansa toisella katsomiskerralla.

Joten katsotaan onko trendi yhä laskeva ja onko Inferno nomen est omen katsojan kannalta?

Hyvää


Sivurooleista löytyy vahvoja nimiä. Mielestäni elokuvan parhaasta suorituksesta vastaa Irrfan Khan, joka on ehdottomasti yksi maailman parhaita näyttelijöitä. Joskin kun uraa on luotu ensisijaisesti Bollywoodissa, niin lännessä mies on vielä hieman vieras. Tosin tällä vuosikymmenellä Irrfania on alkanut näkymään ihan näissä isoissakin Hollywood-tuotannoissa. Toisessa vastaavanlaisessa sivuroolissa nähdään myös Sidse Babett Knudsen, jonka hahmo ei tosin anna hänelle hirveästi mahdollisuuksia loistaa.

Kaiken teoriassa ehkä ensi kertaa maailmanlaajuiseen tunnettavuuteen noussut Felicity Jones on kuin kopio Audrey Tatousta, mikä on ehkä osuvin esimerkki siitä kuinka vahvasti Inferno kierrättää samaa vanhaa kaavaa. Jonesilla on samat isot nätit silmät, mutrussa oleva suu ja lyhyt musta tukka. Se ei ole Jonesin vika ja brittinaisella on kiva tulevaisuus edessään, sillä häntä on paitsi mukava katsella niin hänellä on myös lahjoja kuten tuo Stephen Hawkingista kertonut elokuva osoitti.


Nyt kaivetaan tynnyrin pohjaa, mutta noh... koko ajan tapahtuu jotain. Ihmiset odottavat tietynlaista elokuvaa ja se tavallaan vastaa huutoon. Taas mennään renessanssiajan töihin sidottujen kryptisten mysteerien perässä ympäri Euroopan kauneimpia kulttuurikohteita. Kenkien kopina marmorilattialla, sekä ihmisjoukkojen mölinä tulevat tutuiksi ääniksi ja vauhti on kova. Myös kuvaustyöskentely on ihan perushyvää, mutta mitään erityisen säväyttävää siinäkään ei kuitenkaan ole. Kenties mieleenjäävintä ovat unet maailmanlopusta, jotka ovat ihan pelottavia ja häiritseviä.

Huonoa


Hans Zimmerin sävellystä kun kuuntelee täydet kaksi tuntia putkeen, niin se lamaannuttaa aika tehokkaasti itse kunkin aivot ja ajattelun. Kenties sen onkin tarkoitus pakottaa katselijansa istumaan avuttomana tuolissaan kuin Kellopeliappelsiinin aivopesukohtauksessa konsanaan. Se ei hiljene kokonaan missään kohtaa ja suurimman osan ajasta se on täysin framilla. Melko mielikuvituksetonta mökää ja tämä suoritus on kyllä mukana vähintäänkin keskustelussa Razziesta. Kyllähän tältä mieheltä enemmän odottaisi.

Onko ideat loppu kun Inferno on oikeastaan täydellinen kopio Da Vinci koodista, mutta vain kauttaaltaan paljon huonompi? Nyt mentiin keskivertotallaajalle jo oudommissa ympyröissä, eikä enää pyöritty Louvressa ja etsitty Graalin maljaa. Kakkosessakin sentään oltiin Vatikaanissa. Nyt sitten ei enää oikeastaan jahdattukaan legendoja ja salaseuroja, vaan piti estää biokemiallisen aseen laukaiseminen. Pahis oli kaukana Silasista. Lisäksi katsoja pitäisi pystyä jotenkin tuomaan osaksi tälläisiä arvoituksellisia trillereitä. Nyt oltiin vain matkustajan roolissa.

Irrfan Khan

Sori vaan, mutta universaalisti rakastettu Tom Hanks tuntui olevan hieman autopilotilla. En myöskään ole lukenut alkuperäistä kirjaa saati yhtään Dan Brownin kirjaa, mutta ilmeisesti sekään ei ole olennaisesti elokuvaa parempi ja kuulemma elokuva tekisi ironisesti sille oikeutta. Juoni on lyhyesti summaten hämmentävä, tyhmä ja yhdentekevä. Kun nyt ideat tuntuvat olevan loppu itse kultakin, niin mitä jos annettaisiin vain olla ja siirryttäisiin eteenpäin.

Tuomio


Inferno on pelkkää kertakäyttöviihdettä ja on selvästi trilogian huonoin, sekä mielikuvituksettomin osa. Joskin kyllä sen parissa silti tuo parintuntinen vierähtää riittävän kivuttomasti.

Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 6,5
Juoni/käsikirjoitus 5,5
Lähtökohdat ja teema 6,5
Uudelleenkatseluarvo 4
Legenda-arvo 4,5
Viihde 7,5

Arvio 5,9

IMDB

Samanlaisia elokuvia kuin Inferno: Yhdeksäs portti, National Treasure, Ruusun nimi, Maratoonari, Three Days of the Condor, Kadonneen aarteen metsästäjät, Seitsemän

15.10.2016

Pete ja lohikäärme Elliott (2016) - Arvostelu


Orpopoika Pete elää metsässä parhaan ystävänsä Elliottin kanssa, joka on lohikäärme.


Genre: Seikkalu / Perhe / Fantasia
Ohjaus: David Lowery
Käsikirjoitus: David Lowery & Toby Halbrooks
Päätähdet: Bryce Dallas Howard, Robert Redford, Oakes Fegley, Oona Laurence
Kesto: 103 min.

Alkuperäinen Pete ja lohikäärme Elliott on tehty v. 1977, jolloin animaatio ei tapahtunut tietokoneella, vaan se tehtiin käsin piirtäen ja on ihan vilkaisemisen arvoista miten se ja ihmisnäyttelijät sulautettiin yhteen. Tälläisten elokuvien tarinat toki olivat melko pliisuja ja jopa toivottoman lapsellisia lukuunottamatta ihan harvoja yksittäisiä poikkeuksia. Joten siinä mielessä on Disneylta perusteltua lähteä tekemään remakea alkuperäiseen nähden, koska nyt lohikäärmeestä saadaan uskottava ja alkuperäisen taso on mahdollista ylittää elokuvallisesti. Tämä uudelleenfilmatisointi tosin vain lähinnä jakaa nimen, sekä muutamia yksityiskohtia tuohon alkuperäiseen verrattuna ja tarina on kokonaan uusi.

Ohjaaja Loweryn mainittavin saavutus on Ain't Them Bodies Saints, jolle en henkilökohtaisesti hirveästi lämmennyt. Se oli hieman mätä juonensa puolesta, mutta tarjosi visuaalisesti kivan kokemuksen. Tuossa leffassa Lowery oli myös mukana käsikirjoittajana ohjauksen lisäksi, joten liekö sattumaa, että hän Petessä vain ohjaajana. Käsikirjoitus tosin on Halbrooksin käsialaa ja tämä on miehen ensimmäinen kokoillan elokuva. Tämä sama kaksikko on pestattu mukaan myös v. 2019 ulos tulevaan Peter Paniin. Mahtaa olla Disneylla oikeasti ideat vähissä. Tai mitä turhia luoda uutta kun vanha myy.

Hyvää


Leffa sijoittuu jonnekin sinne aikaan ennen kännyköitä ja internettiä. Veikkaisin ihan 80-luvun alkupuolta, kenties tuokin on liian rohkea arvaus, koska elokuvassa ei oikein ole ajankohtaa paljastavia yksityiskohtia. Visuaalisesti tämä on nätti kuin mikä ja Daniel Hartin selvästi John Williamsmainen musiikki toimii erittäin hyvin ja se onkin monissa kohtauksissa framilla näyttelijöiden lörpöttelyjen sijaan. Luonnollisesti myös lohikäärme on viimeisen päälle animoitu ja näyttää niin aidolta kuin pörröinen vihreä lohikäärme nyt voi näyttää. Eli hahmosta on haluttu riittävän söpö ja hellyttävä, joten se käyttäytyy kovin koiramaisesti ja pakettiin on heitetty sisään vielä kissamainen kehräys.

Elokuva sisältää muutamia avainkohtauksia, jotka erottuvat muutenkin nätistä massasta. Alku on vahva ja tarinan synkemmät käänteet nostavat katsojan niskavillat pystyyn. Metsäkohtauksia katsellessa ei voi olla välttymättä Viidakkokirjan ajattelulta, mikä onkin osuvaa, koska samat tuottajat häärivät myös sen uudelleenfilmatisoinnin takana.


Pete ja lohikäärme Elliott on audiovisuaalisesti erittäin hieno kokemus. Vaikka musiikki vyöryy jälleen katsojan päälle kuin hyökyaalto, niin elokuva malttaa myös olla hiljaa riittävästi oikeissa kohdissa. Tällöin katsoja saa rauhassa imeä sisäänsä metsän hiljaisia ja hienovaraisia ääniä, kuten tuulessa natisevia puita ja asentoaan vaihtavan lohikäärmeen alla rahisevia lehtiä ja oksia.

Jopa suomidubin läpi paistaa se, että Robert Redford vetää kerrassaan hienon roolin ja hänellä on myös suomidubin paras ääninäyttelijä takanaan. Sen sijaan Bryce Dallas Howardin suoritusta on vaikeampi arvioida, koska hänen ääninäyttelijänsä oli päinvastainen ja mielestäni tuo hento kuiskauksen omainen ääni ei sopinut ollenkaan hahmolle tai Brycelle. Se kaipasi vahvempaa ääntä ja ei mielestäni muistuttanut ollenkaan Brycen ääntä, olkoonkin että minulla on siitä hatarat muistikuvat miltä se kuulostaa. Elokuvan poikalapsinäyttelijä Oakes Fegley ansaitsee myös maininnan, sillä siinä oli ainakin fyysisesti sen näköistä menoa, että parasta vuosiin tuolla saralla. Kyllä tämä varmaankin pitää joskus jostain katsoa alkuperäisessä paketissa uudestaan.

Huonoa


Juonea ei ole oikeastaan nimeksikään ja se on se kliseinen Disney-kaava, jota aloiteltiin jo Bambin kohdalla. Eli ihmiset ovat myös pahiksen roolissa (metsurit tällä kertaa) ja hyvisten puolella lasten lisäksi on pari hassua aikuista, jotka eivät ole menettäneet kosketusta sisäiseen lapseensa. On rikkinäisiä perheitä ja onnellisia loppuja. Toivottavasti en spoilannut ja siinä välissä tapahtuu se perinteinen kuvio.

Leffa on K7 ja mielestäni se hipoo rajoja, sillä sieltä löytyy intensiivisen pelottavia kohtia alusta ja loppupuolelta. Ja jos tämä olisi K12 leiman alle joutunut, mikä on ymmärtääkseni seuraava ikäraja, niin se olisi mielestäni tuhonnut täysin elokuvan mahdollisuudet menestyä Suomessa. En tiedä onko siellä saunoteltu, vai onko muuten mennyt rimaa hipoen läpi. Koska normaalistihan K7 leffat on näitä normaaleja animaatioita kuten vaikkapa Haikarat ja Trolls, joissa ainakin joskus tuntuu että kieltomerkintä on lätkäisty vaan siksi ettei tule mitään sanomista.


Yllättyneet käsi ylös, sillä dubbaus on huono ja pilaa isoimman terän kokemusta. Suosittelen välttämään sitä jos mahdollista. Jo volyymi on aika kyseenalaista kun se on välillä hukkua efektien ja musan sekaan, toki se varmasti seuraa alkuperäistä ajatusta, mutta kun näitä dubbeja ei ole enää säätänyt mikään voice engineering guru Hollywoodista, niin jälki on vaihtelevaa. Joko uhrataan parit linet kun ei täysin kuule, tai sitten tärykalvot saa kyytiä parissa kohtaa. Elokuvan volyymi nousee kliseisesti loppua kohden kovemmaksi, mikä ei ainakaan helpota kaiken tasapainotusta. Toisaalta Robert Redfordin ääninäyttelijä puhuu ihan kuultavasti ja vahvasti läpi elokuvan, samaa ei voi sanoa muista hahmoista. Välillä suomidubbaus on yleisellä tasolla ihan passelikin jopa live action elokuvissa, esim. Alvinin elokuvissa se ei ole itseäni ollenkaan haitannut. Toisaalta ne on muutenkin hassuja komedioita. Nyt hieman harmittaa, että tuliko ihan hyvän ja tosissaan otettavan elokuvan ensikokemus pilattua menemällä katsomaan suomidubia. Sitä kokemusta ei saa koskaan takaisin.

Tuomio


Pete ja lohikäärme Elliott on yllättävän hyvänoloinen elokuva, etenkin jos sen katsoo alkuperäisellä ääninäyttelyllä jolloin sen kokonaisarvosana voisi alkaa 7:lla. Jälleen se on sellainen elokuva kuten Iso kiltti jättikin, eli vaikea markkinoitava ei-englanninkieliselle yleisölle. Koska nuorille se on eittämättä liian kesy ja lapset taas pystyvät kovin vaihtelevasti lukemaan ja seuraamaan tekstityksiä. Ja pääsääntöisesti dubbauksessa katoaa aina hieman tasoa alkuperäiseen verrattuna. Isossa kuvassa elokuva edustaa kuitenkin elokuvatyyppiä, jonka ei toivo katoavan milloinkaan tarjonnasta. Se henkii sitä 40-60 luvun Disneytä, jolloin Swiss Family Robinson oli esimerkiksi jonain vuotena jopa ihan Amerikan katsotuin elokuva, mikäli ihan oikein muistan. En tiedä elämmekö uutta tämmöisten elokuvien kulta-aikaa, koska studiot panostavat näihin rahaa ja palkkaavat osaavia tekijöitä ja näyttelijöitä mukaan. Tänä vuonna on jo nähty IKJ, Viidakkokirja ja viimekin vuonna oli ainakin Pan ja Cinderella, sekä edeltävänä Maleficent. Toisaalta se ison potin räjäyttäjä puuttuu vielä ja kaikki tässä mainitut elokuvat ovat ideoiltaan pelkkää vanhan kierrätystä.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Lähtökohdat ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5,5
Viihde 7

Arvio 6,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Robinsonin perhe, Näin koulutat lohikäärmeesi, Viimeinen lohikäärme, Song of the South

11.10.2016

Café Society (2016) - Arvostelu


Bronxilaispoika saapuu Hollywoodiin ja saa pestin vaikutusvaltaisen agentti-enonsa juoksupoikana, sekä rakastuu tämän sihteeriin.


Genre: Komedia / Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Woody Allen
Päätähdet: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell
Kesto: 96 min.

Kiistellyn Woody Allenin jokavuotinen elokuva on täällä taas ja kaikki eivät pysyneet vauhdissa mukana. Steve Carellin roolissa nimittäin oli alunperin Bruce Willis, joka sai kuitenkin kenkää. Virallisen selityksen mukaan Allen ja tiimi väsyivät miehen käytökseen, sekä kyvyttömyyteen muistaa ja oppia vuorosanojaan.

Café Society termin puolestaan lanseerasi journalisti Maury Henry Biddle Paul v. 1915 ja se tarkoittaa niitä "kauniita ja älykkäitä ihmisiä", jotka kerääntyivät juhlimaan ja sosialisoimaan New Yorkin, Pariisin ja Lontoon hienostokahviloihin, sekä ravintoloihin. Se oli sellaista puolijulkista seurustelua, joka loppui paparazzikulttuurin päästyä vauhtiin. Nimittäin siellä oli usein ei-yhteensopivilta elämänaloilta porukkaa saman katon alla, eli lähinnä rikollisia ja poliitikkoja yms. Nykyaikaisempi versio tälle lienee Jet Set ja se kulttuuri on siirtynyt varmaankin kokonaan pois tavallisten tallaajien silmien alta kohti yksityisiä lomakohteita jne. Toki myös Cafe Society niminen kahvila perustettiin Greenwich Villageen 1938 ja se oli ensimmäinen New Yorkilainen yökerho, jossa ei ollut minkäänlaista rotuerottelua. Mutta se ei tähän leffaan liity.

Hyvää


Kuvaajana kolminkertainen italialainen Oscar-voittaja Vittorio Storaro, jonka aiempia elokuvia ovat mm. Ilmestyskirja Nyt. sekä Viimeinen keisari. Mies on viettänyt hiljaiseloa pitkälti pari vuosikymmentä, sillä hän ei ole hirveästi digitalisaatiolle lämmennyt. Mutta Allen otti puhelimen käteen ja sai aktivoitua Storaron, jolla näyttää olevan nyt useampaakin projektia työn alla, esimerkiksi toinenkin Allen-leffa. Elokuva on täysin digitaalisesti kuvattu ja vanhan Hollywoodin glamouria on alleviivattu Technicolour-henkisellä värimaailmalla kuten elokuva itsekin kertojansa suulla toteaa.

Leffa siis sijoittuu 1930-luvulle ja käsittelee tuon ajan uniikkia puolijulkista seurapiirielämää. Läpi elokuvan taustalla soi jazz, sekä muutenkin ulkopuolisesti elokuva on haikeudenomainen rakkaudenosoitus Hollywoodin kulta-ajalle. Kuuluisuuksia "namedroppaillaan" jatkuvalla syötöllä ja niillä nimillä saisi lähestulkoon täytettyä yhden A4:sen: Ginger Rogers, Judy Garland, Howard Hawks, Gary Cooper, William Wyler, John Ford, Busby Berkeley jne. On gangstereita, ikonisia rakennuksia kuten Graumannin kiinalainen teatteri, Ali Baba -hotelli ja lukuisia muita aikaa henkiviä rakennuksia niin ulkoa- kuin sisältäpäin kuvattuna. Ja tämän lisäksi vietämme vielä elokuvan toisen puoliskon New Yorkissa.

The Woman in Red, en ole nähnyt.

Elokuva on tuttua ja kaavasta poikkeamatonta Woody Allenia. Meillä on kolmiodraama, dialogia riittää, on jazzia ja puhetta jumalasta, ateismista, sekä kuolemasta. Ja kuten Allenin elokuvissa aina, niin ohjaaja on tehnyt jostain hahmosta kaltaisensa. Neuroottiseksi, hieman sosiaalisesti kömpelöksi one-linerien laukojaksi tuskin löytää sopivampaa kaveria kuin Jesse Eisenberg, joka on tunnettu taidostaan toimittaa lisäksi pitkiäkin dialoginpätkiä vakuuttavasti ja intensiivisesti perille.

Café Societysta löytyy pari herkullista kohtausta, sekä muutamia pysäyttäviä heittoja. Esimerkiksi prostituutio-kohtaus on ehdottomasti elokuvan hauskimpia, absurdeimpia ja toisaalta myös häiritsevämpiä hetkiä. Eisenbergin hahmo päätyy tilaamaan "iltaseuraa" ja lopulta asetelmat kääntyvät päälaelleen kun Eisenbergin hahmo muuttaa mielensä kusipäisesti kun hän ei saakaan ammattilaista asialle, vaan paljastuu että seuralainen onkin ensimmäisellä keikallaan. Hän päätyy lopulta maksamaan herttaiselle, näyttelijänurasta haaveilevalle tytölle (Camp) siitä, että palvelua ei suoritettaisi ja tyttö vastaavasti hankaa vastaan ettei ota rahaa ilman palvelua. Eikä hän siis tässä todellakaan ajattele millään lailla tytön etua.

Toinen timanttinen revittely on keskustelu juutalaisuudesta ja kuolemasta. Olisi kuulemma juutalaisuudella enemmän asiakkaita, jos he uskoisivat kuolemanjälkeiseen elämään. Keskustelussa oli myös paljon muuta hauskoja heittoja, joita ei ehtinyt edes kirjata muistiin, tai kunnolla keskittymään. Eräässä kohtauksessa puolestaan vaimo totesi miehelleen, että näki unen jossa mies petti häntä. Mies kuittaa kaksimielisesti: "Dreams are dreams".

Naispääosasta elokuvasta löytyy Kristen Stewart, joka ei ole jäänyt Twilight -elokuviensa vangiksi. Leffasarjan päätyttyä ensin Stewart työskenteli Olivier Assayasin kanssa Clouds of Sils Mariassa, sitten oli Edelleen Alice ja nyt kelkassa 80-vuotiaan Allenin kanssa. Missähän menee Robert Pattinson. Alussa Pattinson vaikutti potentiaalisemmalta kaverilta vakavien roolien pariin. Näin sivukuriositeettina.

Huonoa


Pääosassa estradilla on oikeastaan vain 2-3 hahmoa; Eisenbergin, Carellin ja Stewartin. Eikä mikään hahmo ole kovinkaan samaistuttava ja itseasiassa kaksi ensinmainittua ovat pohjiltaan oikeastaan aika arrogantteja mulkkuja. Mutta valitettavasti tuokin piirre jää liian torsoksi. Hahmot ovat haaleita ja tylsiä. Mene ja tiedä mikä järki on myös muutamaan kohtaan leikata nopeasti Eisenbergin gangsteriveljeen ja sen laittomaan toimintaan. Veljellä on toki oma funktionsa tarinassa, eli se toimii pitkälti vain aasinsiltana tuohon pohdintaan juutalaisuudesta ja kuolemasta. Miksei sitten ottaa sitä kunnolla mukaan tarinaan, eikä vain roikuttaa turhana painolastina yhtä tarkoitusta varten.


Ihailen Allenin taitoa tuottaa ainakin jollain tavalla aina mielenkiintoisia elokuvia jatkuvalla syötöllä joka ainoa vuosi. Olen näistä 2/4 - 3/4 varmastikin nähnyt, mutta elokuvat joista oikeasti pidin ovat laskettavissa yhden käden sormin. Ainakin melkein. Ehkä en ymmärrä niitä täysin, koska sieltä kaiken seasta on hieman haastavaa havainnoida lennossa jotain kun missään vaiheessa puhe ei tahdo loppua. Tässäkin tapauksessa elokuva on kuin vaikkapa muurahaisfarmi. Paljon energiaa, vauhtia ja kohkaamista, sekä erinäisiä elementtejä. Mutta vailla kiinnostavia yksityiskohtia ja hahmoja, sekä mihinkään teemaan ei malteta kunnolla pureutua ja pysähtyä. Eivätkä ne myöskään kovin saumattomasti kietoudu yhteen. Siellä on aina jotain kiinnostavia pointteja ja letkautuksia, mutta vastaavasti samaa vanhaa Allenia myös kierrätetään uudelleen ja uudelleen. Ja tällä kertaa myös elokuva tuntui melko väsyneeltä. Osansa oli ehkä taustalla koko ajan soivalla rauhallisella jazzilla yhdistettynä mutkattomiin leikkauksiin ja ainoastaan keskusteluista koostuviin kohtauksiin. Mutta ennen kaikkea myös se tuttu, naseva dialogi oli ainakin osin poissa.

Tuomio


Elokuva on rakkauden osoitus monien ihannoimalle ajankohdalle ja se on ulkokuorensa puolesta moitteeton. Valitettavasti sisällöltään se ei ole kovin hauska ja kiinnostava se on lähinnä ajankohtansa, sekä tekijänsä ansiosta. Sillä on toki omat hetkensä ja esimerkiksi elokuvan Poikamiesboksi -henkinen lopetus kuuluu näihin. Tämä ei tarjoa peruskatsojalle juuri mitään ja sijoittuu Allenin tuotannossa jonnekin sinne keskitason alemmalle puoliskolle. Maksimissaan.

Näyttely 7,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 7,5
Lähtökohdat ja teema 6,5
Uudelleenkatseluarvo 5,5
Legenda-arvo 6
Viihde 6,5

Arvio 6,7

IMDB

Muita samansuuntaisia elokuvia: Whatever Works, Midnight in Paris, The Great Gatsby - Kultahattu, Skandaalihäät, Aamiainen Tiffanylla, Casino

9.10.2016

Haikarat (2016) - Arvostelu




Haikarat ovat siirtyneet vauvojen toimittamisesta tuottavamman bisneksen pariin. Mutta eräänä päivänä yksi vauvatilaus pääsee erheellisesti läpi ja vastuussa olevat Junior-haikara, sekä ihmistyttö Orpo-Tuuli yrittävät viedä vauvatoimituksen huomaamatta perille, etteivät he saisi kenkää.


Genre: Animaatio / Komedia
Ohjaus: Nicholas Stoller, Doug Sweetland
Käsikirjoitus: Nicholas Stoller
Päätähdet: Andy Samberg, Katie Crown, Kelsey Grammer, Jennifer Aniston, Ty Burrell / Antti Lang, Hanna Mönkäre, Markus Backman, Jonna Tervomaa, Peter Kanerva
Kesto: 87 min.

Haikarat rustannut ja ohjannut Stoller on väsännyt muutamia kelpo komedioita kuten Naapurit, Yes Man, Keikkaa pukkaa ja Taalat taskuun Dick & Jane. Toki sitten löytyy myös Naapurit 2, Gulliverin matkat, Sex Tape ja Zoolander 2, jotka eivät onnistu yltämään edes keskinkertaisiksi komedioiksi ja osa on jopa kivuliaan huonoja. Mutta viime vuosilta löytyy lupaavia näyttöjä siitä kuinka viihdyttävä ja hyvällä tavalla sekopäinen leffa saadaan aikaiseksi kun nämä aikuisten komedioita kirjoittavat kaverit sukeltavat animaation pariin. Näistä harvoista esimerkeistä etunenässä mieleen tuleekin Hotel Transylvania ja eritoten sen kakkososa, mitä puhtaampaa "aivot narikkaan" -viihdettä saa hetken etsiä.

Ennakkoon en odottanut kovinkaan paljon tältä elokuvalta, mikä johtui hieman Lemmikkien salaisen elämän jättämistä arvista. Olin nähnyt Haikaroista vain yhden lyhyen trailerin, josta lähinnä selvisi hullun uniikki idea ja sekopäiset tilanteet. Epäilin, että mitenhän näistä aineksista saadaan toimiva elokuva aikaiseksi. En näköjään ajatellutkaan riittävästi laatikon ulkopuolelta.

Hyvää


Ensimmäiseksi Haikarat sisältää sitä perinteistä Looney Tunesmaista huumoria, joka on myös tietoisesti riittävän tyhmää, turboahdettua ja posketonta onnistuakseen naurattamaan ja viihdyttämään katsojaa. Kirjaimellisesti katsojaa pommitetaan jatkuvasti minuutti per. vitsi tahdilla, jolloin pakostakin jokin toimii. On perinteisiä vitsejä ja on niin tyhmiä, sekä epäuskottavia vitsejä ja tilanteita, että nekin aiheuttavat naurua tai vähintäänkin iloista virnuilua katsojassaan. Vitsien vaikutusta terästetään heittämällä sisään paljon ilmeitä ja eleitä. Esimerkiksi pääosan haikara on saatu yllättävänkin ilmeikkääksi ja vekkuliksi kaveriksi. Vastapainona vähäeleisemmän huumorin saralla pulu, joka on tosin elokuvan vähiten toimiva hahmo. Vastaavasti kun muutamia englanninkielisiä arvosteluja olen silmäillyt, niin siellä tuota roolia hehkutetaan, jonka hoiti standupkoomikko Stephen Kramer-Glickman. Joten kenties käännöksessä on kadonnut jotain.

Viihtyvyyttä lisää hyvä ääninäyttely, eritoten Hanna Mönkäre Orpo-Tuulin roolissa. En tiedä johtuuko vitsien käännöksestä, mutta osa niistä olisi voinut jäädä toimimattomaksi ilman paitsi hahmojen rikasta elehdintää, niin myös poikkeuksellisen hyvää dubbausta. Orpo-Tuulille on kirjoitettu yksi elokuvan tähtihetkiä kun hahmo alkaa luoda villisti erilaisia versioita itsestään kuin Robin Williamsin Henki konsanaan Aladdinissa! Tai siis Vesku Loiri on ehkä osuvampi vertaus kun suomidubbia käsitellään, koska molemmat ääninäyttelyssään joutuneet kuitenkin alkuperäisen jalanjälkiä kulkemaan ja täyttämään.

Me vahingossa vauvan... Onko tämä paha?

Haikaroissa pidetään hauskaa nykymaailman menolla. Esimerkiksi työelämä ja sen urakeskittyneisyys, sekä sen kliseisen pinnallinen tiimihenki saavat kyytiä. Unohtamatta myöskään kiireisyyttä ja teknologiaa/kehitystä. Varsinaisena elokuvan kantavana teemana toimii tietenkin perhe.

Ihmishahmot ovat sitä perushuttua, jossa on tikkumainen kroppa ja isot raajat, sekä eritoten pää. Sen sijaan elokuvan eläinhahmot ovat valloittavia, halattavia, pehmoisia ja eläväisiä, sekä kaikkia muita söpöjä adjektiiveja. Nämä, sekä elokuvan rikas värimaailma luovat toimivan kontrastin elokuvan melko uniikille huumorille, josta vanhemmat katsojat pystyvät poimimaan ilahduttavia ja hyvin hienovaraisia vivahteita siitä millaisista elokuvista Stoller on paremmin tunnettu.

Huonoa


Jos haemme suurennuslasilla jotain virheitä, niin elokuva on harmittavan lyhyt. Toisaalta kun kyseessä on aika puhdas vauhtikomedia vailla sen kummempia ominaisuuksia, niin kesto on juuri sopiva ja katsoja ei ehdi alkaa väsyä tai turtua. Samaten ehkä siihen olisi jotain sisältöä voinut yrittää kietoa sisään, mutta siinä olisi taas vaarana halpa päälleliimauksen tuntu. Haikarat onnistuu nykyisessä käsikirjamaisessa ja mutkattoman onnellisessa lopetuksessaan ihan kivasti. Joten en oikeastaan keksi mitään huonoa sanottavaa. Elokuva on valinnut millainen se haluaa olla ja se on onnistunut siinä hyvin. Toki ehkä tämä tietyllä tapaa kertoo sitten elokuvan materiaalin kapeudesta kun kyllähän aina luulisi jäävän edes jotain pientä, josta valittaa. Ehkä myös tämän saman olisi vielä voinut pystyä ripauksen paremmin tekemään. Tosin olen erittäin kiinnostunut katsomaan tämän myös alkuperäisellä ääninäyttelyllä, sillä Stoller kuulemma antoi paljon improvisaation varaa näyttelijäkaartilleen ja siellä on hauskoja kavereita kuten Andy Samberg, sekä Key & Peele jne.

Mmmm... karkkimaisia värejä.

Tuomio


Haikarat on se söpö ja sekopäinen seikkailu, mikä Lemmikkien salaisen elämän piti ja mitä se yrittikin epätoivoisesti olla. Hieman ihmetyttää arvostelijoiden napautus elokuvasta puhtaana nykyaikaisen ADHD-sukupolven elokuvana, koska sitä se ei ole. Ainakaan siinä negatiivisessa mielessä kuin tuon termin mieltää. Vaan mielestäni juuret ovat siellä Looney Tunesin huumorissa (leffan tuottaja Warner Bros. Animation), mikä oli lyhytanimaatioiden kulta-aikaa ja sehän alkaa jo sieltä 1930-luvulta. Mutta suosittelen, tästä pitää takuulla koko perhe. Logiikka toki kannattaa muistaa unohtaa teatterinovelle ja ei kai kukaan sitä voi vaatia tälläiseltä elokuvalta? Mielestäni elokuva itse määrittää sen missä valossa sitä tulisi tarkastella.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 8,5
Lähtökohdat ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 6,5
Viihde 8,5

Arvio 7,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Hotel Transylvania 2, Lego Elokuva, Poutapilviä ja lihapullakuuroja, Itse ilkimys 2, Paavo Pesusieni elokuva

3.10.2016

Pahan kukat (2016) - Arvostelu




Lähiössä vellovat levottomuudet ja yhteiskunnan eriarvoistumisen aiheuttama kollektiivinen paha olo uhkaavat nielaista mukanaan uusioperheen pojat rikollisille teille.


Genre: Rikos / Draama
Ohjaus: Antti Jokinen
Käsikirjoitus: Antti Jokinen
Päätähdet: Juno, Viljami Nojonen, Eero Aho, Mikael Gabriel, Tommi Korpela
Kesto: 105 min.

Jo elokuvan traileri oli aavistuksen hämmentävä ja ahdistava, sekä elokuva taitaa valitettavasti ensisijaisesti viehättää vain nuorisoa. Se on harmi, sillä elokuvan aihe ei ole koskaan ollut ajankohtaisempi ja ehkä se toimisi herättäjänä itse kullekin siitä, että asiat on menossa kovaa vauhtia perseelleen. Elokuvan viesti on se, että ne ovat jo ja ovat menossa koko ajan syvemmälle. Että enää ei olla kovinkaan kaukana Göteborgin mellakoista. Nuoret syrjäytyvät, eikä päättäjille muodostu mitään todellisuudentajua sieltä kokoushuoneiden tilastojen tuijottelun keskeltä. Ehkä onkin polttavan aiheen kannalta hieman valitettavaa, että elokuva menee hieman muoviseksi fantasioinnkiksi, jolloin sitä on vaikeampi ottaa tosissaan.

Hyvää


Elokuva tuo silmien eteen betonilla päällystetyn, kiinnostavan ja häiritsevän maailman, jota näkee suomileffoissa liian vähän. Jostain valtamedioista nyt puhumattakaan. Rikollisuutta, huumeita, nuorisojengejä, aseita, köyhyyttä. Näitä me ei olla totuttu näkemään kuin jenkkileffoissa. En tiedä kuinka todenmukaista on kun en asu lähelläkään, mutta radiosta kuulin ettei Helsingissäkään viitsi pimeällä enää tepastella yksin. En sitten tiedä onko se ikinä ollutkaan kovin järkevää.

Nämä räppärit ja muut uudet kokemattomat kasvot ovat positiivisia yllätyksiä, joskin kun sallitaan se että näyttelee periaatteessa omaa itseään, niin voiko siitä sittenkään hirveästi yllättyä. Välillä ei vuorosanoista saanut mitään selvää näiltä pääosamiehiltä kun meni hieman mumisemiseksi. Samaten kauniita ja pehmeänoloisia poikia noin raakaan ympäristöön. Mikä toki sitten osuvasti paljastuukin myös itse elokuvassa kun estradille saadaan vähän kovempia ja rumempia setämiehiä. Jolloin osuvasti myös katsojalle tulee mieleen, että näinköhän nämä poikien roolihahmot ovat ihan täysin tajunneet millaisessa maailmassa he tepastelevat. He ovat hieman kuin kahden maailman välissä, eivätkä täysin sovi kumpaankaan. Vähemmän yllättäen elokuvan parhaasta roolisuorituksesta vastaa Eero Aho. Toki siinä on myös se etu, että hänen hahmonsa on eittämättä kaikkein kiinnostavin ja tavallisin.

Kovan suojakuoren alla on herkkä runopoika.

Elokuvan hienoin moraalinen kysymys esitetään kun keskustellaan väkivallasta koulun luokkahuoneessa. Krista Kososen esittämä opettaja kysyy, missä tilanteessa väkivalta on sallittua ja taululle isketään reippaasti yli toistakymmentä syytä. Sitten opettaja iskee takaisin ja kysyy, missä tapauksessa väkivalta teitä kohtaan on sallittua ja luokkahuone hiljenee. Nätti vastaheitto, joka on toki tuhansia vuosia vanha. Esim. tee niin kuin teille haluatte tehtävän ja hammas hampaasta. Nykymaailmasta todellakin puuttuu empatiaa (varoiksi tarkentava linkki) ja siihen Pahan kukat myös osaltaan teemoissaan tarttuu.

Huonoa


Pahan kukat on Antti Jokisen ensimmäinen itse käsikirjoittama elokuva, joka ei perustu mihinkään romaaniin. Sen dialogi on outo sekoitus kirjakieltä ja slangia. Kässäriä ja elokuvan audiovisuaalista yleisilmettä kuvaisin raflaavasti, että elokuva on yhtä hienovarainen kuin nokkakolari. Paljon osia sinkoilee kovalla vauhdilla sinne tänne ja ne eivät sovi saumattomasti kokonaisuuteen, josta muodostuu lähinnä sekava. Välillä nähdään enneunia, joissa paikat ovat tulessa, mellakat käynnissä ja metallimusiikki hyökkää katsojan päälle teatterin ämyreistä miljoonalla desibelillä.

"Babylon system is the vampire, yea"

Junon uusioperheen isän ajatukset ovat elokuvassa myös ihan ymmärrettäviä, mutta siinä kuitenkin sorrutaan liian uskomattomaan melodramaattisuuteen. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeiseen asti luottamaan ja toimimaan poikansa hyväksi kokien viranomaisten vainoavan hänen perhettään vailla syytä. Tämä sitten eskaloituu hyvin karulla ja oudolla tavalla, joka hipoo mahdottomuuden rajoja. On mahdollista tai ei, niin vähemmän sensaatiomainen loppu olisi ollut pysäyttävämpi. Nyt se kuittaantuu olankohautuksella.

Jokisen Antin leffojen miksaus on alkanut vaivaamaan. Paljon kikkailua ja eri tasoja äänissä. Jokin dialogi on ihan siellä sen takia, ettei sitä oikeastaan ole tarkoituskaan kuulla. Jokin on 50/50 kamaa, mutta sitten välillä jää kohtaukselle olennaistakin dialogia kuulematta ja yleensä se johtuu siitä, ettei vaan hyvästä volyymista huolimatta meinaa saada selvää näyttelijän puheesta. Toki tässäkin elokuvassa on ruokapöydässä kuunneltu radio-ohjelma, jossa kerrotaan jotain turkulaisvitsiä, mutta siitä ei tahdo saada täysin selvää kun ruokailun äänet tulevat niin isolla volyymilla radion äänen yli. Ja tuo vitsi on kuitenkin kohtauksen yhtenä keskiönä, koska yksi hahmoista nauraa sille. Joten miksi sitä ei ole tuotu riittävästi esiin. Näitä löytyy harvoin ison budjetin elokuvista, toki välillä tekstitys pelastaa kun kääntäjä on ollut tarkkana. Toki sitten löytyy näitä Star Warseja, joiden äänimaailma ja miksaus on aivan jumalaista. Kaikki balanssissa ja sopivassa paketissa toisiinsa nähden, silti rikkaus säilyy.

Tuomio


Tavallaan pysäyttävä elokuva, jolla luulisi olevan ihan kansainvälistäkin potentiaalia. Mitä nyt elokuva tuntuu koostuvan turhan irrallisista kohtauksista, jotka ovat löysästi toisiinsa nivottuja. Lisäksi valitettavasti suomielokuvalle ominaisesti sen draama on rakennettu melko kömpelölle pohjalle ja henkilöhahmoihin ei pysty juuri samaistumaan edes vähää alusta. Silti elokuvalla on omat hetkensä kompasteluista huolimatta. Hieman ihmetytti kun arvosteluissaan useampi suomalainen osa-aikakriitikko ylemmyydentunteessaan kertoi melkeinpä nauraneensa muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Minua ei ainakaan vakavan asian äärellä naurattanut ollenkaan. Eritoten kun muutamista seikoista on omakohtaisia kokemuksia.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 7
Juoni/käsikirjoitus 5
Lähtökohdat ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 5,5
Legenda-arvo 4,5
Viihde 6,5

Arvio 6,1

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Rane, La Haine, Wild Boys of the Road, Over the Edge, 8-pallo

2.10.2016

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2016) - Arvostelu


Teinipoika joutuu keskelle läpi ajan ulottuvaa mysteeriä, jonka johtolankoja tutkiessaan hän löytää paitsi neiti Peregrinen ja eriskummalliset lapset, mutta myös heitä kohtaavan vaaran.



Genre: Seikkailu / Fantasia
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Jane Goldman (kässäri), Ransom Riggs (romaani)
Päätähdet: Asa Butterfield, Eva Green, Ella Purnell, Samuel L. Jackson
Kesto: 127 min.

Elokuva perustuu siis Ransom Riggsin samannimiseen romaaniin, joka on käsittääkseni ihan kirjasarja. Siihen nähden on mielenkiintoista, ettei lopputulos ainakaan ihan suoraan jätä ovea selälleen jatko-osille. Joskin sellainen eittämättä tulee jos vain riittävästi rahaa sataa tuotantoyhtiöiden laariin. Elokuvaksi tämän on rustannut Jane Goldman, joka on myöskin käsikirjoittanut, tai ollut kehittelemässä tarinaa mm. elokuviin Tähtisumua, Kingsman: Salainen palvelu, X-Men: Days of Future Past ja Kick-Ass. Eli vakuuttavia nimikkeitä, mutta huomionarvoista on se, että näissä jokaisessa on aina ollut vähintään joku toinenkin käsikirjoittaja mukana. Aiemmin Goldman on yksin romaanin pohjalta rustannut The Woman in Blackin, jonka arvosanat ovat keskitasoa/kohtalaisia.

Ohjaaja Tim Burton on puolestaan harmillisesti tehnyt viime vuosina pelkkää lasten ja nuorten fantasiaa. Onneksi välissä on edes erittäin hyvä Big Eyes vuodelta 2014, mutta sitten saadaankin peruuttaa vuoteen 2007, että löydetään kiehtova musikaali Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi. Toki ei tuolla ajanjaksolla Dark Shadowsia lukuunottamatta ole mitään selkeitä tasollisia floppeja. Ehkä Liisa Ihmemaassa olisi se seuraavaksi heikoin, mutta siinäkin oli jumalattoman hyvä idea ja se oli paikoin erittäinkin hauska, sekä vangitseva. Frankenweeniehan taas perustui Burtonin uran alkuaikoina tehtyyn samannimiseen lyhytelokuvaan ja kokopitkä elokuva olisikin ollut mielestäni erittäin hyvä, jos se olisi kestänyt vain tunnin. Parhaat ideat kun olivat alussa ja sitten se oli selkeästi pitänyt vain jotenkin saada saatetuksi loppuun. Mutta siirrytäänpä itse asiaan, eli ameriikan maalla hyvin hypetettyyn Burtonin uusimpaan.

Hyvää


Ideahan tässä on aivan loistava. Kukapa ei haluaisi pystyä matkaamaan ajassa, tai saavuttaa ikuista elämää. Olkoonkin että elokuvassa ikuisella elämällä ja aikamatkaamisella on vähemmän kivat reunaehdot. Nimittäin aikamatkaaminen tapahtuu silmukoiden kautta ja silmukassa voi elää vain 24 tunnin mittaista ajanjaksoa yhä uudestaan ja uudestaan. Eli meininki on kuin Bill Murrayn Päiväni murmelina elokuvasta; samat tapahtumat toistuvat joka päivä tasan samaan aikaan. Tuo sisältää vielä muitakin pieniä muuttujia, mutta jätetään ne elokuvan/kirjan selitettäväksi. Jälkeen jää myös juoniaukkoja, mutta niistä lisää myöhempänä.

Samuel L. Jackson on vaikuttava ja yllättävän pelottava. Jos tulisi pimeällä kujalla vastaan, niin aika lähellä olisi valahtaminen toimintakyvyttömäksi puhtaasta pelosta. Samuel tosin vetää roolinsa hieman kieli poskessa ja pitäen hauskaa, mikä tuo sopivan keventävän kontrastin miehen ulkoasulle kun kuitenkin nuorten elokuvasta kyse. Samaten Eva Green vetää hienon ja hieman Helena Bonham-Cartermaisen roolisuorituksen monivivahteisena neiti Peregrinena.

"Kyllä, Eva. Anteeksi, Eva".

Kyllähän Burton myös visuaalisen puolen ja synkkien, kiehtovien maailmojen henkiin herättämisen hallitsee. Mitä annettavaa miehellä olisikaan kauhun, tai trillerin saralla. Onhan se toki ohjannut Päättömän ratsumiehen 90-luvulla. En sitten tiedä miten onnistui siinä, koska en ole ko. leffaa nähnyt kuin pentuna. Tällä kertaa muuten lähdemateriaali sopii hyvin Burtonin synkkään ilmeeseen, koska tarina ei ole enää suoraan lastenkirjasta revitty, vaan ansaitsee täysin K-12-leimansa. Pahiksen kätyrinä toimivat "Ontot" ovat Slendermanin hengessä suunniteltuja ja näyttävät nekin pelottavilta. Harmi vain, että Suomessa tämmöisen tittelin omaava K-12 elokuva on vähän sellainen väliinputoaja katsojakunnan suhteen. Kaikki eivät voi tulla koko perheen voimin ja ikärajan ylittävät junnut valitsevat vielä elokuviaan tittelin, nimien ja julisteen perusteella. Toki asiat olisivat voineet olla pahemmin jos tämä olisi suomeksi dubattu K-12 leffa kuten Iso kiltti jätti... Elokuvaversiot kun ostetaan erikseen, niin pienet teatterit joutuivat valitsemaan ottavatko alkuperäiskielisen, vaiko dubatun version ja seuraava valinta on ottavatko sen 2D:nä, vaiko 3D:nä. Kaikista pitäisi maksaa erikseen ja täten lopulta katsojat häviävät. Itse jouduin jäämään odottamaan Ison kiltin jätin DVD-julkkaria (taidan odottaa Netflixiin saakka) kun omalla sen hetkiselläni paikkakunnalla se oli vain dubattuna versiona tarjolla ja enhän minä nyt helvetissä Spielbergin live-action elokuvaa ala dubattuna katsomaan. Jonkun Alvinin ja pikkuoravat vielä katsoo kun se on alkuperäiselläkin ääninäyttelyllä vähän sitä sun tätä.

Leffa sisälsi muutamia rikollisen nättejä kohtauksia, joita kelpaisi ottaa talteen ja esitellä ihan irrallisena. Esimerkiksi trailereissakin näkynyt luurankojen ja onttojen tivolitaistelu, jonka taustalla pauhasi diskomusa, oli ihan huikea.

Huonoa


Jokin tästä puuttui, ettei tunnelma loksahtanut niihin eeppisiin mittasuhteisiin joihin pintakiilto ja musiikki katsojaa yritti singota. Mielestäni sitä jarruttivat aavistuksen toivomisen varaa jättäneet nuoret näyttelijät, sekä käsikirjoitus dialogin, tarinankuljettamisen, sekä hahmojen "lihaisuuden" puolesta. Kuinka monta kiinnostavaa taustastooria jäikään kertomatta kun lapset olivat yhtä kuin heidän eriskummallisuutensa. Samaten vähäinen tapahtumapaikkojen ja aikojen määrä harmitti kun kuitenkin aikamatkustuksesta puhutaan. Pahiskin vilahti ensialkuun nopeasti, mutta sitten se unohtui jonnekin kokonaan helposti yli tunniksi. Tunti tepasteltiin kukkaskedolla ja sitten naps, oltiin hengenvaarassa. Vaikka Jumper on elokuvana vähän niin ja näin, niin olen sen kuitenkin pariin kertaan katsonut ja se viihdyttää puhtaasti tuolla maisemanvaihdoilla ja kissa-hiiri leikillään. Tästä elokuvasta nuo aspektit jäivät puuttumaan ja tunnelma valahtaa välillä hieman paikallaan seisovaksi.

Kankaalle ei onnistuta tuomaan yhtään hahmoa, jonka kohtalosta välittäisi ja johon pystyisi samaistumaan. Asa Butterfieldin esittämä päähahmo on kuin tyhjä valkoinen paperi, eli aivan vailla minkäänlaista persoonallisuutta, tai omaa tahtoa. Lapsien eriskummallisuudetkin ovat suuremmilta osin aika outoja ja hyödyttömiä, eivätkä ne täten kaappaa katsojan mielikuvitusta. "Mitä minä tekisin, jos olisin tuollainen". Eriskummallisuudet vaikuttavat pääosin enemmänkin rangaistuksilta. Mitä hyötyä on jos painovoima ei vaikuta lainkaan, vaan leijut kykenemättä itse hallitsemaan sitä mitenkään. Ei oikeastaan mitään, minkä elokuvakin jo kertoo.

"Jostain syystä" odotin kovasti Sir Daniel Fortesquen näköistä luurankoa.

Ei pitäisi, mutta kun ei voi olla huomaamatta jotain ammottavia juonenreikiä. Eli vaikkeivat lasten kropat ikäänny aikasilmukassa, niin eikö heidän mielensä kuitenkin pitäisi olla jo kuin aikuisella? He eivät menetä silmukan nollauksessa muistojaan ja täten he ovat tietoisesti eläneet ja kartuttaneet kokemuksiaan useita vuosikymmeniä. Puhumattakaan, ettei kukaan näytä oikein minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä, vaikka joutuvat saman päivän elämään aina samoine tiukkoine rutiineineen läpi. Nimittäin kyllähän tuossa väistämättä pitäisi tulla hulluksi. Bill Murrayn hahmo oli hulluuden partaalla ja Veren vangit -leffassa pieni vampyyrityttö ajautui lopulta hulluksi, koska hänellä oli oleva ikuisesti aikuinen mieli lapsen ruumiissa. Näitä mielestäni väistämättömiä ja oleellisia ongelmia ei millään tavalla käsitelty, tai lähdetty ratkomaan käsikirjoituksessa. Kirjasta en tiedä. Ja kun ei ole kyse ihan mistään lastenelokuvasta/sadusta, niin nämä ovat jo ihan oikeutettuja kysymyksiä.

Tuomio


Elokuva onnistuu kaappaamaan loistavista ideoistaan huolimatta katsojan mielenkiinnon vain hetkittäin ja mielikuvitusta ei sitäkään vähää. Sen kohtalona on olla tietynlainen väliinputoaja ja tietääkö se itsekään lopulta, mikä sen piti olla. On kauhua ja jännitystä, mutta ei riittävästi. On hieman pilkettä silmäkulmassa, mutta ei varsinaista huumoria. On mielenkiintoisia fantasiaelementtejä, joita ei kuitenkaan käytetä riittävästi. Neiti Peregrinen koti on kuitenkin ihan vierailemisen arvoinen paikka, joskin hukattu potentiaali harmittaa.

Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 8,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Lähtökohdat ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6,5
Legenda-arvo 6
Viihde 7,5

Arvio 7

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Jali ja suklaatehdas (1971), Hugo, Tähtisumua, Ihmemaa Oz, Big Fish, Prinsessan ryöstö